IRC-Galleria

Mietttikää sitä.

Hassu olo, samaan aikaan kylmä ja kuumottaa, kordinaatio heittää, väsymys on kova, muttei uneta. Aivan kuin koira joka puree koiraa; vuh.

Eipä oo muuten aikoihin tullu perjantai/lauantai-akselilla kotona oleskeltua. Riehumista, riehumista ja riehumista, kohta ei kunto kestä. Kait se on sitä nuoruuden huumaa tahi peräti typeryyttä. Junat on muuten sairaita paikkoja, jos viettää liskojen yönsä jo ennen varsinaista nukkumista. Toivottavasti se oli siinä. Punkkaritytöt haisee sieniltä ja suomenruotsalaiset pikkupojat kiroilee ja hokee penistä. Hmm.

Tarinani ovat nykyään vähissä ja tympeitä, koska tämä surkea tekosyy välilyönnille sukkaa enemmän kuin muurahaiskarhu imurissa. Niinpä tyydytän informoinnin janoani kaivelemalla esiin erään vanhemman tarinanpoikaseni, jota ei vielä mielenterveellisistä syistä ole julkaistu. Kiitos ja anteeksi. Lähinnä anteeksi. Jos mie vaikka sit ens kerraksi kirjottelisin jotain romanttista. :) (Jos saan toimivan välilyönnin toim. Huom.) Mutta nyt, sammuttakaa valot ja itkekää.

---

Tuuli ulisi. Vain katulamppujen kelmeät ja silloin tällöin vanhuuttaan vilkkuvat sädekehät valaisivat pimeää katua. Jos ei tuulen valittavaa suhinaa ottanut huomioon, oli hiljaista. Liian hiljaista. Katua pitkin kulki pitkään takkiin pukeutunut hahmo. Hahmo, jossa oli jotain salaperäistä, jotain karmivaa.
Sen kävely oli tasaista, jotenkin omituisen liukuvaa. Saalistajan liikehdintää.

---

Perheen isä istui pöydän ääressä ja katseli milteinpä puoliksi nukkuen perheen vanhaa televisiota, joka oli sijoitettu ruokailijoita ajattelen keittiön nurkkaan sylkemään kuviaan.
Huoneessa hääri myös hänen vaimonsa ja heidän yhteinen, 9-vuotias poikansa. Äiti pyöri ruuanlaitoin merkeissä hellan ympärillä ja poika oli kovin keskittynyt sarjakuvalehteensä, josta tosin suhteellisen korkeasta iästään huolimatta ymmärsi vain kuvat. Poika oli aina ollut hieman hidas oppimaan ja lukeminen tuotti vieläkin suuria vaikeuksia. Joku olisi voinut sano poikaa jälkeenjääneeksi. Silti isän katse oli rakastava, kun hän hetkeksi irrotti katseensa television ruudusta ja katsahti poikaansa.

Yhtäkkiä oveen koputettiin. Nämä kolme verisiteellä sidottua ihmistä katsahtivat toisiaan. Outoa. Kellohan oli jo hieman yli kaksitoista, ei ollut normaalia, että tämän kunnollisen perheen talon oveen koputettiin tähän jumalan hylkäämään aikaan.
Isä kohautti olkiaan ja lähti eteisen kautta ovelle vastaanottamaan vierastaan. Ovisilmän läpi katsomisesta ei ollut mitään hyötyä pimeyden vuoksi, mutta pahaa aavistamaton mies avasi silti oven.

Mies tuijotti eteensä hämmentyneenä. Hänen edessään seisoi mies, tai ainakin hän arveli sen mieheksi. "Mies" oli pitkä, häntä itseään pidempi ja hän sentään oli lähemmäs 190-senttimetriä pitkä. Hahmo oli pukeutunut pitkään takkiin ja omituiseen, repaleiseen lierihattuun. Omituisinta hahmon ulkoasussa olivat kuitenkin kasvot. Ne olivat hämmentävän epäselvät, jotenkin sumuiset. Talon isäntä ei saanut niistä kunnolla selvää, vaikka kuinka yritti. Vain silmät, ne pirulliset, tuijottavat silmät siinsivät keskellä tuota omituisesti häilyvää harmaata massaa, joka muodosti olion kasvot. Mies tajusi hämärästi laskeneensa alleen.
Hahmo heilautti kättään ja repaleisesta hiasta työntyi esiin veitsi, joka välähti tappavan terävänä eteisen kirkkaassa valossa. Paljon ennen, kuin mies pystyi reagoimaan uhkaavaan tilanteeseen, kuoleman kylmä käsi iskostui hänen suulleen ja veitsi vilahti hänen kaulalleen. Mies jätti maailman ääntäkään päästämättä, ottamatta huomioon ääntä, jonka seinille suihkuava veri aiheutti.

---

Keittiössä perheen poika katsahti äitiään hämmentyneen oloisena ja äiti vastasi yhtänevät tunteet uurtuneilla kasvoillaan. Oli liian hiljaista. Eteisestä ei kuulunut sitä rupattelua, joka oven avaukseen yleisesti kuului. Itseasiassa ei kuulunut mitään. Oli aivan liian hiljaista.
Vaimon huhuillessa miestään, hänen äänensä särkyi kuin peilinkirkas jää sen antautuessa keväälle. Mitään ei kuulunut. Nainen kohautti olkiaan ja taikoi keski-ikäisille kasvoilleen väkinäisen hymyn, ei kovin onnistuneen, osoittaakseen pojalleen, että kaikki oli varmasti hyvin.

Poika katseli äitinsä perään, kun hän tärisevin askelin käveli kohti eteistä, kääntyen juuri kulman taakse. Poika aisti itsekin talon kumman ilmapiirin. Oli niin hiljaista, hiljaista ja painostavaa. Epätodellista. Hän nosti katseensa samaan aikaan, kun hiljaisuuden peitti alleen kirkaisu. Hänen äitinsä. Pojan silmät joutuivat todistamaan mitä kauheimman näytelmän. Silmänräyksen kuluttua hänen äitinsä hoiperteli oviaukkoon. Huulet yrittivät sanoa jotain, oletettavasti vielä viimeisen kerran: "Minä rakastan sinua."
Sanojen kokoaminen oli kuitenkin mahdotonta, kurkun lävistänyt veitsi esti kaiken sanallisen kommunikoinnin. Nainen lysähti maahan ja vielä viimeisellä elonhetkellään katsahti poikaansa pelonsekaisella ilmeellä, sellaisen ihmisen ilmeellä, joka tietää elämänsä olevan ohi. Äiti jäi seinän varaan, omituiseen, irvokkaaseen asentoon omien veristen, haparoivien kädenjälkiensä keskelle.

Poika katsoi kauhulla, kuinka oviaukon peitti synkkä hahmo, jonka leveä, terävähampainen hymy sai hänen sydämensä pysähtymään. Olento repäisi veitsen hänen äitinsä kurkusta verisuihkun saattelemana.

---

Poika heräsi vuoteestaan omaan, loppumattomalta tuntuneeseen kiljuntaansa. Hän huokaisi helpotuksesta, sänky oli hänen omansa. Oli hiljaista. Vain tuuli hakkasi puiden oksien hartaalla avustuksella pojan huoneen ikkunoita. Se oliki vain unta, poika ajatteli. Ehkä liiankin pelottava. Hänen sänkynsä oli epämiellyttävän märkä, ehkä sekoitus hikeä ja virtsaa. Yhtäkkiä poika tunsi jaloissaan oudon piston. Hän kohottautui vuoteessaan niin, että peitto karisi hieman hänen päältään. Omituinen löyhkä valtasi huoneen. Kuoleman tuoksu. Kädet täristen poika veti peiton jalkonsa päältä. Niitä ei ollut. Vain veriset tyngät tervehtivät poikaa oksettavalla näyllään. Ei ollut enää niin hiljaista. Hänen suunsa oli apposen ammollaan, revenneenä loputtomaan huutoon. Nyt hän tunsi kivun. Irrottaessaan katseensa verisistä ulokkeista, jotka olivat joskus olleet hänen jalkansa, hän näki sen.
Pitkään takkiin verhoutuneen hahmon hänen ovellaan. Hän näki hymyn. Murhanhimoisen, jopa orgastisen virneen, joka koristi olion kummasti väreileviä kasvoja.
Ovi suljettiin. Poika jäi yksin. Yksin kuolemaan.

---

Hahmo käveli alas portaita. Se talloi huolimattomasti maassa makaavan naisen oudossa asennossa olevan ruumiin päältä ja pysähtyi vain hetkeksi, pyyhkiäkseen verisen veitsensä eteiseen lyyhistyneen miehen muutenkin veriseen takkiin.

Hymyillen tuo olento astui kadulle. Oli hiljaista. Kuollettavan hiljaista.

---