IRC-Galleria

Mietttikää sitä.

Hassu olo, samaan aikaan kylmä ja kuumottaa, kordinaatio heittää, väsymys on kova, muttei uneta. Aivan kuin koira joka puree koiraa; vuh.

Eipä oo muuten aikoihin tullu perjantai/lauantai-akselilla kotona oleskeltua. Riehumista, riehumista ja riehumista, kohta ei kunto kestä. Kait se on sitä nuoruuden huumaa tahi peräti typeryyttä. Junat on muuten sairaita paikkoja, jos viettää liskojen yönsä jo ennen varsinaista nukkumista. Toivottavasti se oli siinä. Punkkaritytöt haisee sieniltä ja suomenruotsalaiset pikkupojat kiroilee ja hokee penistä. Hmm.

Tarinani ovat nykyään vähissä ja tympeitä, koska tämä surkea tekosyy välilyönnille sukkaa enemmän kuin muurahaiskarhu imurissa. Niinpä tyydytän informoinnin janoani kaivelemalla esiin erään vanhemman tarinanpoikaseni, jota ei vielä mielenterveellisistä syistä ole julkaistu. Kiitos ja anteeksi. Lähinnä anteeksi. Jos mie vaikka sit ens kerraksi kirjottelisin jotain romanttista. :) (Jos saan toimivan välilyönnin toim. Huom.) Mutta nyt, sammuttakaa valot ja itkekää.

---

Tuuli ulisi. Vain katulamppujen kelmeät ja silloin tällöin vanhuuttaan vilkkuvat sädekehät valaisivat pimeää katua. Jos ei tuulen valittavaa suhinaa ottanut huomioon, oli hiljaista. Liian hiljaista. Katua pitkin kulki pitkään takkiin pukeutunut hahmo. Hahmo, jossa oli jotain salaperäistä, jotain karmivaa.
Sen kävely oli tasaista, jotenkin omituisen liukuvaa. Saalistajan liikehdintää.

---

Perheen isä istui pöydän ääressä ja katseli milteinpä puoliksi nukkuen perheen vanhaa televisiota, joka oli sijoitettu ruokailijoita ajattelen keittiön nurkkaan sylkemään kuviaan.
Huoneessa hääri myös hänen vaimonsa ja heidän yhteinen, 9-vuotias poikansa. Äiti pyöri ruuanlaitoin merkeissä hellan ympärillä ja poika oli kovin keskittynyt sarjakuvalehteensä, josta tosin suhteellisen korkeasta iästään huolimatta ymmärsi vain kuvat. Poika oli aina ollut hieman hidas oppimaan ja lukeminen tuotti vieläkin suuria vaikeuksia. Joku olisi voinut sano poikaa jälkeenjääneeksi. Silti isän katse oli rakastava, kun hän hetkeksi irrotti katseensa television ruudusta ja katsahti poikaansa.

Yhtäkkiä oveen koputettiin. Nämä kolme verisiteellä sidottua ihmistä katsahtivat toisiaan. Outoa. Kellohan oli jo hieman yli kaksitoista, ei ollut normaalia, että tämän kunnollisen perheen talon oveen koputettiin tähän jumalan hylkäämään aikaan.
Isä kohautti olkiaan ja lähti eteisen kautta ovelle vastaanottamaan vierastaan. Ovisilmän läpi katsomisesta ei ollut mitään hyötyä pimeyden vuoksi, mutta pahaa aavistamaton mies avasi silti oven.

Mies tuijotti eteensä hämmentyneenä. Hänen edessään seisoi mies, tai ainakin hän arveli sen mieheksi. "Mies" oli pitkä, häntä itseään pidempi ja hän sentään oli lähemmäs 190-senttimetriä pitkä. Hahmo oli pukeutunut pitkään takkiin ja omituiseen, repaleiseen lierihattuun. Omituisinta hahmon ulkoasussa olivat kuitenkin kasvot. Ne olivat hämmentävän epäselvät, jotenkin sumuiset. Talon isäntä ei saanut niistä kunnolla selvää, vaikka kuinka yritti. Vain silmät, ne pirulliset, tuijottavat silmät siinsivät keskellä tuota omituisesti häilyvää harmaata massaa, joka muodosti olion kasvot. Mies tajusi hämärästi laskeneensa alleen.
Hahmo heilautti kättään ja repaleisesta hiasta työntyi esiin veitsi, joka välähti tappavan terävänä eteisen kirkkaassa valossa. Paljon ennen, kuin mies pystyi reagoimaan uhkaavaan tilanteeseen, kuoleman kylmä käsi iskostui hänen suulleen ja veitsi vilahti hänen kaulalleen. Mies jätti maailman ääntäkään päästämättä, ottamatta huomioon ääntä, jonka seinille suihkuava veri aiheutti.

---

Keittiössä perheen poika katsahti äitiään hämmentyneen oloisena ja äiti vastasi yhtänevät tunteet uurtuneilla kasvoillaan. Oli liian hiljaista. Eteisestä ei kuulunut sitä rupattelua, joka oven avaukseen yleisesti kuului. Itseasiassa ei kuulunut mitään. Oli aivan liian hiljaista.
Vaimon huhuillessa miestään, hänen äänensä särkyi kuin peilinkirkas jää sen antautuessa keväälle. Mitään ei kuulunut. Nainen kohautti olkiaan ja taikoi keski-ikäisille kasvoilleen väkinäisen hymyn, ei kovin onnistuneen, osoittaakseen pojalleen, että kaikki oli varmasti hyvin.

Poika katseli äitinsä perään, kun hän tärisevin askelin käveli kohti eteistä, kääntyen juuri kulman taakse. Poika aisti itsekin talon kumman ilmapiirin. Oli niin hiljaista, hiljaista ja painostavaa. Epätodellista. Hän nosti katseensa samaan aikaan, kun hiljaisuuden peitti alleen kirkaisu. Hänen äitinsä. Pojan silmät joutuivat todistamaan mitä kauheimman näytelmän. Silmänräyksen kuluttua hänen äitinsä hoiperteli oviaukkoon. Huulet yrittivät sanoa jotain, oletettavasti vielä viimeisen kerran: "Minä rakastan sinua."
Sanojen kokoaminen oli kuitenkin mahdotonta, kurkun lävistänyt veitsi esti kaiken sanallisen kommunikoinnin. Nainen lysähti maahan ja vielä viimeisellä elonhetkellään katsahti poikaansa pelonsekaisella ilmeellä, sellaisen ihmisen ilmeellä, joka tietää elämänsä olevan ohi. Äiti jäi seinän varaan, omituiseen, irvokkaaseen asentoon omien veristen, haparoivien kädenjälkiensä keskelle.

Poika katsoi kauhulla, kuinka oviaukon peitti synkkä hahmo, jonka leveä, terävähampainen hymy sai hänen sydämensä pysähtymään. Olento repäisi veitsen hänen äitinsä kurkusta verisuihkun saattelemana.

---

Poika heräsi vuoteestaan omaan, loppumattomalta tuntuneeseen kiljuntaansa. Hän huokaisi helpotuksesta, sänky oli hänen omansa. Oli hiljaista. Vain tuuli hakkasi puiden oksien hartaalla avustuksella pojan huoneen ikkunoita. Se oliki vain unta, poika ajatteli. Ehkä liiankin pelottava. Hänen sänkynsä oli epämiellyttävän märkä, ehkä sekoitus hikeä ja virtsaa. Yhtäkkiä poika tunsi jaloissaan oudon piston. Hän kohottautui vuoteessaan niin, että peitto karisi hieman hänen päältään. Omituinen löyhkä valtasi huoneen. Kuoleman tuoksu. Kädet täristen poika veti peiton jalkonsa päältä. Niitä ei ollut. Vain veriset tyngät tervehtivät poikaa oksettavalla näyllään. Ei ollut enää niin hiljaista. Hänen suunsa oli apposen ammollaan, revenneenä loputtomaan huutoon. Nyt hän tunsi kivun. Irrottaessaan katseensa verisistä ulokkeista, jotka olivat joskus olleet hänen jalkansa, hän näki sen.
Pitkään takkiin verhoutuneen hahmon hänen ovellaan. Hän näki hymyn. Murhanhimoisen, jopa orgastisen virneen, joka koristi olion kummasti väreileviä kasvoja.
Ovi suljettiin. Poika jäi yksin. Yksin kuolemaan.

---

Hahmo käveli alas portaita. Se talloi huolimattomasti maassa makaavan naisen oudossa asennossa olevan ruumiin päältä ja pysähtyi vain hetkeksi, pyyhkiäkseen verisen veitsensä eteiseen lyyhistyneen miehen muutenkin veriseen takkiin.

Hymyillen tuo olento astui kadulle. Oli hiljaista. Kuollettavan hiljaista.

---

Mitä tässä elämässä nyt oikein tapahtuu. Hmm.

Harja on kadonnut, olo on kipeä, näyttö sammuilee ja välilyönti on kadonnut, mut onnesta ees jokin tässä elämässä menee hyvin. Vielä minä sen löydän. Mieti.

Ennätyksiä, ennätyksiä, minen tajuu.

Kukahan vittu noita kapakkakuitteja mun taskuuni kantelee? :D

Taidan olla vieläkin hieman humalassa, on se jännnäääää.

Välillä tekis mieli tutustuttaa oma päänsä lähimmälle tiiliseinälle. Toistuvasti.

Tilannekatsaus: takana neljä päivää alkoholin hurrrrrjaa väärinkäyttöä. Huomenna kuuteen töihin.

Tilannekatsaus päättyy.

Huomennapa kirjoitan jännittävästi kasattuun muotoon lähipäivieni seikkailut, jotta te kaikki voisitte tietää mitä tapahtuu, kun viina maistuu.

Moom sot' l'y, kunviinaajuo . Helvetti. Kiva olo.
wq

Tervetuloa kohtalotaloon, täällä on paljon lämpimämpi.

Lätäkkö.

Lätäkkö.

Lätäkkö.

Olipa kerran tyhmänkarhea mies, Niilo Esilämmitys nimeltään. Hän oli maailman rikkain mies, koska oli lyönyt koviksi rahoiksi leivänpaahdinbisneksessä. Niilo oli hymyillyt koko ikänsä, koska oli niin saatanan rikas. Hän oli ostanut itsellensä vaimon ja kaksi kaunista lasta, jotka olivat jo ostohetkellä ohittaneet teini-iän, eikä Niilon näin ollen missään vaiheessa täytynyt katsella näiden enkeleiden teiniangstisia kikkelinsä viiltelyjä yms. Molemmat pojat olivat jo pitkällä opintiensä rajapyykkien lomassa, pari vuotta vanhempi Timo opiskeli lääketiedettä ja hänen kaksoisveljensä Lortus lakia. Heistä tulee vielä jonain päivänä loistavia lakimiehiä ja lääkäreitä, oli ylpeällä muka-isällä usein tapana kavereilleen oluen ääressä kerskua.

Esilämmityksen elämä oli siis hyvinkin auvoisaa, lomamatkoja ja uima-altailla köllöttelyä. Niilo oli siis onnellinen mies. Mutta eräänä päivänä kaikki tuntui erilaiselta. Hänen vaimonsa suli pois yllättäen ja selvisi, että tuo postimyyntivaimo olikin vain halpa naiskopio. Niilo tunsi olonsa petetyksi. Myös molemmat pojat katosivat mystisesti, paikallinen poliisi epäili valtavien viemäri-mäkirottien syöneen heidät parempiin suihinsa. Mutta olihan Niilolla vielä useat, pelkän rahan takia mukana heiluvat ystävänsä. Ainakin kunnes valtava lautta, jolla he kaikki (Niiloa lukuunottamatta, häntä kun oikeasti kaveripiirissä vihattiin) olivat, upposi oudolla tavalla keskelle Atlanttia. Kun uima-altaasta löytyi sinilevää ja valkohai, päätti Niilo Esilämmitys, että hänen elämänsä oli virallisesti perseestä. Tästä tuohtuneena ja surun murtamana lähti Niilo pitkälle kävelyretkelle Hindukiinaan. Hän tapasi paljon outoja ihmisiä matkallaan, muttei heille vaivautunut puhumaan, koska häntä ei oikeastaan kiinnostanut, olihan hän juuri menettänyt kaiken, paitsi valtavan omaisuutensa, joka ei oikeastaan häntä lämmittänyt, koska oli yksin maailmassa, vain kurkkumätä ja muutama miljardi turhia ihmisiä seuranaan. (Pitkä ja tyhmä lause muuten, toim. huom.)


Kuitenkin eräänä päivänä, kun suuri ja monella tapaa erittäin säälittävä sankarimme samoili pitkin hidukiinan metsiä, hän huomasi näköpiirinsä rajoilla punaisen suurehkon läiskän. Koska kurkkumätä oli suurilta osin vienyt Niilon näön, päätti hän talsia tämän "suuren punaisen tuntemattoman" lähelle, että sen paremmin näkisi. Päästyään tämän vierelle, hän huomasi kummastuksekseen seisovansa eräänlaisen kioskin, tai oikeammin myyntipöydän ääressä. Outoa tässä oli tietenkin se, että myyntikoju oli keskellä metsää, eikä Niilo ollut oikeastaan nähnyt elävää sielua seitsemään kuukauteen (hän söi paljon marjoja). Myös kojun myyntipuheteksti oli Niilon omaa äidinkieltä, mikä oli oudoksuttavaa, olihan Niilo n. 5000 kilometrin päässä kotoa. Tekstissä luki: "Myynnissä: mitä vaan".

"Ja mitäpä vittua, mäyräkoira ahdisteli seksuaalisesti kettua", mietti Niilo ja kysyi tiskin takana seisoneelta myyjältä: "Mitä tuo mainoslappu tuossa tarkoittaa?" Myyjä vastasin tähän: "No ihan sitä, mitä siinä seisoo", ja virnisti pehmeäkermaisen limaisesti Niilolle. "Noh, ottaisin sitten pari kiloa onnea!", Niilo kepposteli. "Kyllähän sinä varmasti tiedät, ettei onnea voi myydä", sanoi myyntimies nauraen. "No hemmetti, sehän tarkoittaa sitä, että olet huijjari, tuohon rustattu myyntipuheesihan on täyttä häränpaskaa!", Niilo tuhahti hieman ärtyen. "No mutta, haistas Niilo vittu, pitäisihän sen järjen jo itsessään sanoa, ettei tuollaisia asioita voi ostaa", myyntitykki sanoi vieläkin kettumaisen iloisesti virnistellen. Niilo mietti hetken ja avasi taasen sanaisen arkkunsa: "Entäpä rakkaus, voinko ostaa sitä?" "Et voi." Tässä vaiheessa Niilo vallan riemastui: "Vai etten voi, minäpä ostin muutamia vuosia sitten ihan hyvän, vähän käytetyn vaimon ja kaksi jo ärsyttävän teiniangstinsa ohittanutta komeata nuorta miestä perheekseni, miten voit väittää, että voit myydä kaikkea, kun et edes voi rakkautta tarjota!" Myyjä katsoi Niiloa arvostelevan näköisenä ja vastasi: "Voi teitä hyvä mies, ettekö te muka tiedä, ettei ostettu rakkaus ole ikinä oikeaa. Se saattaa sellaiseksi kehittyä, mutta valmista rakkautta ette ostettua saa. Menneisyytenne on ollut täyttä valhetta, miten säälittävä ryökäle olettekaan." Niilo katsoi miestä myrtyneen alistuneena ja kysyi vielä: "Entä voitteko te myydä jotain, mikä saa tämän epätoivon loppumaan, tämän elämän, joka ei tunne rakkautta, tahi onnea?" Myyntimiehen huulille levisi siinä samassa taas tuo lipevän myyntitykin hymy. "Tottakai", hän sanoi ja kyykistyi hetkeksi koluamaan tiskinsä alustaa. "Tässä", mies sanoi ja iski pöydälle kaksi laatikkoa, toisen ison ja toisen hieman pienemmän. Niilo tarkasteli paketteja ja luki niiden päältä tekstit "Magnum 44" ja toisesta tekstin, josta päätteli sen sisältävän ammuksia edellämainittuun. "Siis.. mitä.. hä...", Niilo soperteli. "Se tekee sitten 422, 6 miljardia, hyvä herra Esilämmitys!" Myyntimies totesi hymyillen. "Siis... 422,6 miljardia.. sehän on koko jäljellä oleva omaisuuteni!", Niilo totesi hämmästyneenä, eikä edes tajunnut sitä, että myyntitykki oli käyttänyt hänen sukunimeään, vaikkei hänen olisi pitänyt tietää edes hänen etunimeään. "Vain pohjalta voi aloittaa uudestaa, Niilo ", Myyntitykki sanoi opettavaisesti hymyillen ja lisäsi "kiitos.. se olikin sitten siinä, miellyttävää asioida kanssanne herra Esilämmitys." Tämän sanottuaan myyntimies rupesi täyttelemään pyödällä lojunutta ristisanaa mutisten samalla vastauksia ja vihjeitä: "Taivaan vastakohta, ei.... syntisten perisija, ikuisen.. hmmm.. mikäs helvetti... Aaaa! " Tätä kummastuksissaan hetken katseltuaan Niilo kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään poispäin myyntikojulta, juuri ostetut paketit tiukasti hikoilevissa käsissään. Hetken päästä metsästä kuului laukaus, joka sai myyntitykin nostamaan päätään. Myyjä kohensi toisen pukinsarvensa varassa roikkunutta valtralippistään ja mutisi tyytyväisesti hymyillen: "Tervetuloa... todellakin."

Aaarrrrrgggghhhhhh. Olen sanaton.

Jos mulla ei olis näin valitettavan kipee olo, kirjottaisin tähän jotain erikaunista proosaa, joka saattais jollain tasolla koskea taakse jäänyttä Espoon reissua. Mut ei pysty. Yski, yski. Toivottavasti toi punanen, mikä tällä hetkellä edellämainittuun aktiviteettiin ikävästi kuluu, liittyy jotenki äsköseen ruokaan. Muuten itkututtaa.

Ehkä sit huomenna taas kirjoittelen jotain, mikä ei liity mitenkään mihinkään. Siinä oon kuitenki paras.

"Voisin vaikka paskata sukkaan ja hakata sillä kodittomia. "