IRC-Galleria

Nyyh. Sinisilmäinen peura valehtelevien susien ympäröimänä.
Kuin sammakko lumpeella, jossa on reikä. Mikään ei kestä ikuisesti.
Palavan talon kivinen perustus. Jokaisessa valheessa on hiven totuutta.

Väsyttää.


Sisälläni asuu pieni nihilisti. En minä sinua vihaa, se vain. Sanat suustani eivät ole omiani. Tuo pieni vihainen otus ne päähäni sanelee. Määränpääni on kateissa. Kuinka? Kiitos. En olisikaan itse uskaltanut. Äh, untahan se vain oli, ehkä liian hyvää todeksi, tiedättehän? Hmmm... Tarkoituksettomat sanat ovat turhia, eikö totta? Ja kuinka selvää se onkaan. Eikös se tee näistäkin sanoista turhia. Osoittaa sanansa turhiksi turhilla sanoilla? Tekopyhää.

Vituttaa.

Siinä hän istui. Tietämättä mitä ajatella, tietämättä mitä tehdä. Neuvottomana. Silmänsä kosteammat, kuin luonto antaa ymmärtää, katseensa harhaileva. Korvansa kuullostellen, josko ystävyys palaisi tuliasten kera. Hiljaisuus. Pimeän ikkunan takana ei näy edes mustuus, illuusio puhtaudesta, kun likaa ei näe. Huutoäänestyksen kaiut pääkopassaan, tietämättöminä herransa olemattomuudesta, ajasta, jolloin näkyvälläkään rikkaudella ei ole mitään merkitystä, henkinen rikkaus on tuon ajan kasvateille vain harha. Elämä toimii vain matkana kuolemaan, kivin siivitettynä polkuna, halkeilleina laattoina, joissa revenneistä raoista pakenevat rikkaruohot kamppailevat päästäkseen vapauteen. Ilman tajuntaa, eivät tiedä, että ulospääsy on mahdottomuus. Kaiken päättää pimeys.

Vivahde. Erot. Ei tunnetta, ilman tunteettomuutta, kylmyys pysyy poissa ilman lämpöä, mutta sen paikallaolon hetkinä, ei sitä siltikään huomaa. Silti se on siellä jossain. Meissä kaikissa.