IRC-Galleria

Jokainen askel elämässäsi voi pilata elämäsi, tai ainakin muuttaa sitä. On siis turhaa pelätä yhtäkään askelta, joita joutuu ottamaan. Elämä on elämistä varten, ei sitä varten että pitäisi olla varuillaan kaikesta tulevasta. Varomisen mukana katoaa nautinto kaikesta siitä, mitä olisi mahdollista kokea. Asiat joko koskee, tai ne tuntuu hyvältä. Molempia on välillä koettava, jotta osaa erottaa hyvän ja pahan eron. Samalla oppii kunnioittamaan elämän molempia puolia. Hyvinä hetkinä osaa nauttia siitä, että asiat ovat hyvin. Ja huonoina hetkinä taas sitä, että tämän koetun hetken jälkeen koittaa taas hyvä aika, ja olen oppinut taas jotain uutta tästä maailmasta. Jokaisen hetken jälkeen ihminen on yhtä kokemusta rikkaampi, asteen verran taas viisaampi.

Mulla on tällä hetkellä haasteita elämässä, ei niinkään huonoja asioita. Tiedän, että tuleva aika tuo taistelun hetkiä ja vaikeuksia. Tarvitsen niitä hetkiä, että opin tulevaa varten. Odotan sitä jännityksellä, en pelolla, koska tiedän, että niiden kokemuksien jälkeen olen viisaampi. Sen jälkeen olen päässyt eteenpäin elämässäni. Tarvitsen sen koulun, että voin päästä tavoitteisiini, tai edes vähän eteenpäin. Tähänkin pisteeseen olen tarvinnut monta oppituntia, ei tämä mikään ole tullut ilmaiseksi ja valmiiksi eteeni. Ja siksi se laittaa mielen iloiseksi, koska tiedän, että olen itse saanut kaiken sen aikaan, mitä minulla NYT tällä hetkellä on. Olen ahertanut, olen nähnyt vaivaa, olen kokenut pettymyksiä ja onnistumisen tunteita. Sen kaiken tuella voi rohkeasti mennä eteenpäin, luottaen siihen että kokemukset kouluttaa selviämään tulevista vaikeuksista. Ja tiedän, ettei tule aikaa etteikö vaikeuksia olisi, siksi sitä on turha pelätä jo etukäteen. Elämä ei ole tarkoitettu olevan ruusuilla tanssimista, eikä tosin risukasassa rämpimistäkään. Tällaisia asioita vain sattuu elämän varrelle.

Tänään näin baarissa hääparin, joka oli juhlistamassa iloaan ja onneaan. Tuo päivä on varmasti ihmiselämän kohokohtia, ainakin mulle se olis. Mutta hääpäivään mennessä ihminen joutuu kokemaan paljon kaikenlaista: tuskaa, taistelua, kipua, kyyneleitä, itkua onnesta ja surusta, ja ennen kaikkea rakkautta. Tuo sana rakkaus on vain niin vahva, että sinne asti kun pääsee niin se suojaa ja kantaa monen tuskaisen tien päästä päähän. Ihminen ei ole tarkoitettu olemaan yksin, vaan jakamaan kaikki ilot ja surut rakkaimpiensa kanssa, jotta tie olisi helpompi kulkuinen. Mutta asiaan takaisin..niin tuo kyseinen hääpari TOIVOTTAVASTI oli onnensa kukkuloilla, siksi se päivä yleensä järjestetään. Ja toivottavasti se onni kestää senkin, että sieltä kukkuloilta on tultava jälleen alas. On palattava arkeen, joka on taistelua. Se on taistelua kiihkoa, viettelyksiä, tunneryöppyjä, pettymyksiä ja epämiellyttäviä asioita kohtaan. Mutta mikä onnistumisen elämys se onkaan, kun ikää kertyy ja huomaa että se rakas on edelleen siinä vieressä vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Silloin voi sanoa saavuttaneensa elämässään PALJON. Toivon niin tuon hääparin puolesta, että onni kestää ne vaikeatkin ajat. Mutta siihen kestämiseen tarvitaan molemmat osapuolet. Olen itse sen niin selkeästi saanut todistaa, vaikka en naimisiin asti ole kerennytkään.

Mulla oli lapsesta asti sellainen kuva päässäni, että kun tapaan elämäni naisen, niin pidän siitä kiinni kynsin hampain ja taistelen kaikki vaikeudet läpi. Ja että minä en ainakaan ole se joka haluaa erota. Mutta toisin kävi, se kuva elämästäni pirstoitui kuin lasi tippuessaan kovalle lattialle. Huomasin samalla ja opin sen, ettei elämä aina mene niinkuin ajattelee tai tahtoo. Parisuhteessa on aina kaksi, ja toinen ei välttämättä aina ajattele asioista yhtä lailla kuin itse. Eikä aina riitä se, mitä itse on valmis/pystyy antamaan. Se mun maailman kuvan särkyminen sattui vain todella kovasti, sitä tunsi pettyneensä itteensä - ehkä suurin koskaan kokemani epäonnistumisen tunne. Silloin oikeesti tuntui, että maailma kaatuu. Niin se kaatuikin, mut silti se lähti siitä itsestään rakentumaan uudelleen. Koko elämä ei kuitenkaan mennyt kokonaan uusiksi, vain yksi osa siitä..yksi tai useampi kerros. Mutta siitä selvinneenä, osaa ottaa asioita uudella tavalla vastaan. Ja onneksi sain käytyä asiat itseni kanssa läpi. Nyt on onnekas, että kaikki se on takana ja koettu. Kaikki se antoi paljon tätä päivää varten missä nyt olen.

Kaikella todellakin on tarkoituksensa. Nää viime vuodet on tosiaan kasvattanu mua henkisessä mitassa puolella lisää. Se on hurjaa, kun sen näkee ja tuntee. Samalla voi nauraa itelleen, et millanen sitä on ollukaan pienempänä, niin pieni ja tietämättömän tyhmä :). Ja en kyl usko et vieläkään olisin valmis. Päältä ehkä kypsä, mutta sisältä vielä raaka. Ja siinä ajassa, kun sisus kypsyy ehtii ulkokuori jo pilaantua.

Sekin, että meikä jauhaa samoista kokemuksista koko ajan kertoo siitä, että elämässä on tällä hetkellä tunteellisella tasolla aika seesteinen vaihe. Ja uskon et se on ihan hyvä asia, sillä niin paljon kaikkee ehti tapahtuu vähälle aikaa, ja vieläkin sen vaikutukset pystyy aistimaan. Parempi keskittyy välillä muuhunkin elämään. Ja kun edelleenkin uskon, et kaikki mitä tapahtuu elämän eri vaiheissa, tapahtuu silloin kun niiden aika on tapahtua - ei yhtään aikaisemmin, eikä myöhemmin. Sillä tavalla kohtalo ohjaa itsestään. Mutta tietyllä tavalla sitä kaipaa sitä tunne-elämää, on mukavampi kokea vaikka pettymys kuin olla kokematta mitään. Mutta näihin asioihin, eli kokemuksiin, ihminen voi vaikuttaa itse..siihen ei tarvita kohtaloa. Kohtalo päättää vain suurimmat päätökset puolestasi. Se antaa vastaukset niihin kysymyksiin, joihin et saa vastausta kuin odottamalla ja elämällä - kokemalla.

Jos elämää pelkää, ei elämisestä tule mitään. Ihminen on luotu ottamaan riskejä, tai kai sitä siihenkin viimeistään oppii. Kaiken voi kyseenalaistaan, mutta mihin pisteeseen se enää on viisasta. Milloin tulee se raja, jolloin asioiden pyörittely on turhaa. Ehkä silloin kuin huomaa pyörivänsä paikallaan ympyrää samojen kysymysten äärellä. Silloin kun tähän havahtuu, on syytä viimeistään tehdä muutoksia. Muutostenteko on elämässä vaikeaa, tai pikemminkin niiden havaitseminen ja ajoittaminen. Mutta myös se päätöksen tekeminen, ja päätöksistä vastuun kantaminen. Jokainen kuitenkin elää elämäänsä loppujen lopuksi vain itseään varten. Itse kaikki päätökset kuitenkin on tehtävä, kukaan ei niitä puolestasi tee. Ja kun päätöksen uskaltaa tehdä, on asioiden tapana myös järjestyä omalla painollaan.

Rakkaus on riski, ehkä riskeistä suurin. Sen panokset ovat joko jumalaton kipu, tai päinvastainen korvaamaton onni. Sen ääripäät tuntuvat olevan kauimpana toisistaan. Itse en ainakaan keksi mitään muuta suurempaa asiaa kuin rakkaus. Rahasta voi aina lyödä vetoa, pienistä tai suurista summista. Se ei kuitenkaan katoa koskaan kokonaan, raha ei maailmasta lopu. Mutta rakkauden kuplassa kaikki on toisin. Yksi pieni hetki voi pilata jotain sellaista, mitä ei koskaan enää saa takaisin. Ei vaikka kuinka yrittäisi kääntää maailmaa uudelleen ja uudelleen nurin ja ympäri. Rakkauden puhjennutta kuplaa on mahdotonta paikata täydelliseksi. Mutta kun kuplaa huoltaa ja suojelee kaikin voimin puhkeamiselta, se antaa turvan kaikelta pahalta maailmassa. Sen suojelu vaatii vain paljon aikaa ja puhdasta tahtoa. Kun rakkautta hoitaa oikein, silloin se kadottaa ympäriltään pelon riskeistä, jokainen askel on selvä.

Ja kaikki tämä helpottuu, kun on sinut itsensä kanssa, tai kun tuntee itsensä. Silloin tietää mitä tekee, tai miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. Ja mikä tärkeintä, uskaltaa luottaa siihen mihin uskoo, silloin on helpompi luottaa vaiston ja intuition näyttämään suuntaan. Mutta eihän asiat aina ole niin yksinkertaisia. Ensinnäkin on vaikeaa luottaa siihen vaiston osoittamaan suuntaan, joskus se nimittäin sanoo vastoin sitä mitä halut sanovat. Ja jos vaisto vielä joskus pettää, niin miten sitä enää luottaa omaan vaistoonsakaan. Kaikki on kuitenkin mun järjen mukaan kiinni itsetunnosta ja uskosta omaan elämänfilosofiaansa. Sieltä se kaikki kumpuaa arkipäivän elämään. Kun on tietty linja mitä pitkin kulkea ja usko siihen, ei silloin tarvitse epäillä tekemisiään. Jos linjalta poikkeaa, sen kyllä sitten ajan kuluessa huomaa. Jotenkin sen tarkoitus on aina jossakin vaiheessa palauttaa ihminen omalle tielleen.

Itse sen on niin monesti kokenut, niin hassulta tuntuisi etteikö se pätisi myös muilla ihmisillä. Mutta sen jälkeen, kun tietää olleensa eksyksissä tieltään ja jonain päivänä taas löytää sen tutun polun, sen jälkeen sen voi kokea ja tunnustaa. Sen harhailun jälkeen sitä oppii luottamaan itseensä ja omiin tieviittoihinsa..varsinkin kun sen tekee monta kertaa :)! Sydäntä on hyvä kuunnella, mutta ei pidä unohtaa järjen ääntä. Mutta sitäkin sopivassa suhteessa, liika järjen kuuntelu pilaa elämän, eikä elämisessä ole sen jälkeen tunnetta mukana laisinkaan. Kaikki menee toisin sanoen sen jälkeen pelkäksi varomiseksi. Sydän sanoo mikä on oikein, järki sen mikä väärin. Se kumpi on sit voimakkaammin esillä kussakin asiassa, tekee sen päätöksen.

...tee itsellesi, vaikka tällainen:

10 teesiä elämään

1. Älä koskaan anna periksi.
Vain luovuttajat antavat periksi, eivätkä he koskaan saavuta elämässään mitään. Vain voittajat muistetaan!

2. Ole nöyrä.
Tiety ylimielisyys on hyvästä, mutta tiedosta milloin olla nöyrä, milloin ylimielinen. Oikeanlainen ylimielisyys on itsevarmuutta, vääränlainen epävarmuutta.

3. Yritä parhaasi kaikessa, mitä ikinä teetkin.
Olet jo tähän päivään mennessä osoittanut osaavasi jotain.

4. Vaikeudet kuuluvat elämään.
Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Jokainen hetki vahvistaa sinua tulevaan. Elämä ei ole kuolemaa vakavampaa.

5. Usko itseesi.
Älä välitä muiden kommenteista, vain sinä itse tiedät mihin pystyt. Älä vaivu epätoivoon.

6. Ota opiksesi muiden mielipiteistä ja opeista.
Mikään tieto maailmassa ei ole turhaa, kaikessa pilee jokin opetus. Kuuntele siis ympäristöäsi ja MIETI!

7. Älä ajattele vain itseäsi, maailmassa on paljon muitakin.
Kun teet hyviä tekoja muille, sinut muistetaan, vaikket välttämättä saisi mitään takaisin.

8. Älä tyydy hyvänolon tunteeseen.
Vaikka asiat tuntuisivat olevan hyvin, älä tuudittaudu tunteeseen, vaan jatka elämää. Nauti yksittäisistä hetkistä, mutta älä pysähdy paikoillesi.

9. Pidä huoli itsestäsi ja läheisistäsi.
Älä KOSKAAN unohda tärkeitä ihmisiä, jotka kuuluvat elämääsi. Yksin et voi elää, etkä pelkästään yhden ihmisen kanssa.

10. Elä täysillä joka hetki.
Ihmisen elämä on lyhyt. Nauti jokaisesta hetkestä, jonka koet.




Ja näähän on vain mun omia "teesejä", et en sano et nää toimis jokaisella samalla tavalla. Mutta kun on eksyksissä elämässään, ihminen löytää keinoja joita kautta voi löytää takaisin polulleen. Pahanolon iskiessä suurin virhe on jäädä paikoilleen itsesääliin makaamaan. Se on toki yksi tie, yksi tie elämän tuhlaamiseen. Mutta eikö olisi viisaampaa tuhlata elämä, se yksi ja ainutkertainen elämä, siitä nauttimiseen. Taistella läpi vaikeuksien, nauttia onnistumisista ja hyvänolon tunteesta. Nauttia toisten ihmisten läheisyydestä ja rakkaudesta, sekä antaa sitä myös toisille sitä tarvitseville. Mikä voisi olla parempaa huumetta kuin itse elämä ja sen antamat rikkaudet.

Kun elämällä on tarkoitus, on sitä helppo elää. Jos tarkoitusta ei ole, se täytyy etsiä. Yhden tarkoituksen menettäminen ei tarkoita sitä, että elämä päättyisi. On etsittävä uutta, jos vanhan menettää. Ja sen tarkoituksen eteen on tehtävä kaikkensa, jotta sitä voisi tarpeeksi arvostaa. Ihminen kyllä itse tietää, mikä tämän elämälleen on tärkeintä. Kaikki on lopulta kiinni vain ihmisestä itsestään, ja siitä, kuinka paljon vaivaa haluaa asioiden eteen nähdä. Kunhan vain muistaa tehdä asiat omien elämän arvojen mukaisesti. Silloin ei joudu umpikujaan, eikä eksy polultaan.

Ja mitä tuohon ylimielisyyteen tulee, niin ylimielisyys on edelleen minun mielestä idiotismia! Mutta sana ylimielisyys antaa ihmiselle selkeämmän kuvan vahvasta itsetunnosta. Tuntuu, ettei nykyihminen tiedä edes mikä tarkoitus sanalla itsetunto on. Ylimielisyys on minun mielestäni yksi suurimmista ihmisen heikkouksista. Ylimielisyys on osoitus epäkunnioituksesta toista ihmistä kohtaan, tai ihan koko muuta ihmiskuntaa kohtaan. Siksi se on idiotismia, koska ei kukaan ihminen ole toista ihmista arvokkaampi tai parempi. Ylimielinen ihminen ei uskalla tunnustaa itselleen omaa pohjimmaista persoonaansa, jonka hän kokee omana heikkoutenaan, vaan kääntää tämän päinvastoin "vahvuudekseen". Hyvän itsetunnon omaava ihminen taas tietää mihin pystyy, ilman että yrittää alentaa toisen ihmisen itsetuntoa ylimielisyydellään.

Menee vähän liian filosofiseksi ja epäselväksi, mutta..jospa joku ymmärtäisi sen viestin, mitä yritän sanoa..ja miten ajattelen asiasta. Nooh, pääasia et itse tietää miten ajattelee :)! Ja itse en pysty arvostamaan ylimielistä ihmistä kovinkaan paljoa, koska en voi ymmärtää mikä ihmisen saa ajattelemaan niin "julmasti ja epäoikeudenmukaisesti". Mutta se vain kuuluu tähän maailmaan, eikä pois lähde kulumallakaan.

Joskus elämässä eteen tulee ihania yllätyksiä, ne tapahtuvat aivan arvaamatta. Ne asiat herättävät sisälläsi mahtavimmat tunteet. Ne saavat pahat asiat unohtumaan ainakin hetkeksi. Ajan kuluessa tunne hälvenee ja pahat asiat palaavat, mutta älä pelkää sitä. Olet jo kokenut sen parhaimman elämyksen, kukaan ei vie sinulta sitä pois. Nauti sitä muistellen. Se sattuu, mutta tuntuu samaan aikaan hyvältä. Näitä elämyksiä ihminen kaipaa. Näiden elämyksien ansiosta ihminen pääsee yli kaiken pahan ja vaikean. Hyvät hetket antavat sen voiman. Siksi on tärkeää nauttia täysin rinnoin kaikesta hyvästä mitä ikinä elämän aikana eteen tuleekaan. Lopun päättää kohtalo, ja totta kai myös itse voit vaikuttaa kohtaloosi hiukan.

Mutta samalla on tärkeää muistaa, ettei hyvätkään asiat aina välttämättä kestä sitä pientä hetkeä pidempään. On turha jäädä roikkumaan sellaiseen, mikä näyttää uhkaavasti loppuvan. On turha roikkua, sillä ei hyvien ja aitojen asioiden perässä tarvitse roikkua. Kaikki sinua varten tarkoitettu pysyy lähelläsi, se ei karkaa koskaan minnekään. Edes silloin vaikka se konkreettisesti menisi hetkeksi pois. Roikkuessasi tuhlaat vain voimiasi ja et pysty nauttimaan täysin rinnoin niistä oikeasti tärkeistä asioista. Aidon asian ja teon erottaa kyllä, siinä ei ole pilkettäkään teennäisyydestä tai pakosta. Se on niin puhtoista ja niin kaunista - aitoa ja luonnostaan tulevaa. Joskus hyvä tuntuu aidolta ja oikealta. Aina se ei kuitenkaan mene niin. Mutta ihmisvaisto tietää aidon ja teennäisyyden eron. Loppu on ihmisestä itsestään kiinni, uskaltaako kohdata vastauksen. Totuutta ei pääse pakoon, sen olen minäkin monesti jo saanut elämäni aikana todistaa. Mutta se, että uskaltaa kohdata sen kerran ja tehdä samalla kaiken selväksi, auttaa sinua tulevaa ajatellen. Kun kerran teet kaiken, ei sinun enää toista kertaa tarvitse sitä läpi käydä. Toisin on, jos jäät roikkumaan! Roikkuminen kiduttaa ihmissielua, se raastaa ja raapii. Joskus vähemmän, joskus niin kovaa ettei sitä voi käsittää.

Kaikki on kuitenkin ihmisen omissa käsissä - koko elämä. Ihminen päättää omasta elämästään, se oikeus ja velvollisuus kaikille meille on annettu. Ja tässä mielessä ajatellen itsekkyys on luonnollista ihmisessä. Tässä muodossa se minun mielestäni on hyväksyttävää. Itse on vain päätettävä se eettisyys ja järjenmukaisuus siihen itsekkyyteen. Se ei saa mennä yli! Mutta mikä on ylimenevää, mikä ymmärrettävää itsekkyyttä. Siihen on yhtä monta vastausta kuin meitä ihmisiä on täällä maailmassa. Ja se hetki, kun löydät ihmisen joka aidosti ja oikeasti ajattelee samoin asioista kuin sinä, on mitä mahtavin ja ihmeellisin. Silloin vähennät yhden vastauksen tuohonkin kysymykseen. Samalla tuntee sellaisen tunteen, ettei ole yksin. Tällaisia ihmisiä on harvassa. Ja hyvä niin, sillä sen takia näitä osaa arvostaa korkealle. Nämä ihmiset täyttävät sen tyhjän tilan sisimmissäsi. Siksi rakkaat ystävät ja läheiset ovat niin tärkeitä elämän kannalta. He ymmärtävät sinua silloin, kun muu maailma ei ymmärrä.

Kaikki tuo voi kuulostaa vaikealta, ja osaltaan se onkin. Asioiden kohtaaminen ja hyväksyminen vaatii lujuutta ja henkistä vahvuutta. Siihen ei pääse olemalla kylmä, sillä silloin asiat jäävät sisällesi vellomaan..toisilla syvemmälle, toisilla pintaan. Ja jotkut asiat voivat toki unohtua. Asioiden hyväksyminen helpottaa kummasti elämää, sen helpotuksen voi vain kokea jonkin ajan kuluttua. Se ei todellakaan tule hetkessä! Asioiden läpi käyminen vie paljon paljon aikaa. Tietysti se riippuu asian sisällöstä ja laadusta. Mutta vaikeatkin asiat helpottavat, kun oppii ne ajan kanssa hyväksymään. Kukaan ei sano, että se olisi helppoa kenellekään. Enkä usko, että se kenellekään on helppoa. Jokainen ihminen tuntee kuitenkin tunteita. Toiset osaavat ja pystyvät näyttämään ne avoimesti kaikille, toiset ovat taas pidättyväisempiä. Kumpikaan ei ole väärin tai oikein, koska näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Oikeastaan on hyvin vähän kysymyksiä, joihin olisi vain yksi ja oikea vastaus. On vain luotettava siihen, että itse tietää omiin kysymyksiin vastaukset. Ja toiseksi, on otettava se vastuu vastauksestaan, minkä maailmalle antaa. Vastuun siirtäminen ei koskaan johda hyvään.

Elämä on yksi suuri kysymys, johon joka päivä etsimme vastauksia. Ja opimme joka päivä elämästä jotain uutta, kunhan vain muistamme ottaa sen tarjoamat neuvot vastaan. Ehkä se viimeisin ja kaiken valaiseva vastaus tulee silloin, kun viimeisen kerran siemaisemme keuhkot täyteen ilmaa. Siihen minä ainakin uskon ja luotan!

Elämän yksi suurimmista rikkauksista on uuden oppiminen. Joka päivä ihminen oppii jotain uutta, siksi jokainen päivä elämässä on tärkeä. Jokaisella päivällä on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa. Yksikään hetki ei ole merkityksetön. Sillä ei ole merkitystä, minkä laatuinen tapahtuma on: hyvä vai huono. Vain sillä on merkitystä mitä tapahtuu. Ja kun tarkemmin jaksaa asioita miettiä niin huomaa, että ne huonotkin asiat muuttuvat pidemmän ajan kuluessa hyviksi. Sillä virheistä VOI oppia, ja negatiivinen asia VOI olla syy jonkun paremman asian tapahtumiseen. Miltä elämä tuntuisi, jos ei olisi koskaan vastoinkäymisiä. Jos aina paistaisi aurinko, kuolisimme jossain vaiheessa kuivuuteen. Ei saisi jännittää tulevaa, koska tietäisi että aina eteen tulee vain hyvää. Vastoinkäymiset kasvattaa ihmistä, ne auttaa selviämään tulevista vastoinkäymisistä. Ja jos elämä tuntuu vain vastoinkäymisiltä, silloin on otettava itteesä niskasta kiinni ja alettava miettimään oman elämänsä tarkoitusta. Sille löytyy tarkoitus! Se niskasta kiinni ottaminen on vaikeaa, koska silloin joudut kohtaamaan itsesi, kaikki pelkosi, kaikki heikkoutesi. Mutta kun ne kohtaat, löydät tarkoituksesi ja vahvuutesi elämään. Sen mukaan kun tunnet itsesi on helpompi elää. Silloin tietää miten selviää mistäkin tilanteesta.

Siksi jokaisella päivällä, jokaisella tapahtumalla elämäsi aikana on tarkoitus. Se tarkoitus saattaa ilmetä vasta tulevaisuudessa, vaikka vasta kymmenien vuosien päästä, mutta se tarkoitus löytyy. Sitä voi kutsua vaikka kohtaloksi. Itse kutsuisin sitä kohtaloksi, jokainen saa toki senkin itse päättää. Mutta pääasiani tässä on se, että kaikki tapahtuva harjoittaa sinua tulevaisuutta varten. On kyse sitten huomisesta tai viimeisestä henkäyksestä maan päällä. Mä oon tässä viime aikoina (käytetään taas sitä vuoden aikajännettä) oppinu niin paljon itsestäni uutta, ja ylipäätään tästä maailmasta. Oon kulkenu monta monta vuotta side silmillä, toisten opastuksella. Mutta nyt olen löytänyt oman tieni jota kuljen yksin, silti koko ajan aistit erittäin herkkinä vastaanottamaan kaikkea, mitä ympärilläni tapahtuu. Aistiminen helpottaa etenemistä, kaikkea ei aina tarvitse tehdä yksin. Mutta olen nyt oppinu luottamaan itseeni, omiin näkemyksiini. Se, että luottaa omaan näkemykseen, helpottaa kaiken suhteen. Et voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi virheistäsi. Toisaalta taas kun teet hyviä omia päätöksiä, se lisää itsetuntoa ja uskoa omaan tekemiseen. Silti väheksymättä toisten näkemyksiä. Jokainen meistä täällä on tärkeä, ja jokaisen mielipiteellä todellakin on väliä. Sekin tästä paikasta tekee rikkaan, se mielipiteiden värikkyys. On rohkeaa pitää kiinni omasta näkemyksestään, mutta se on niin tärkeää. Siksi tärkeää, ettei se rikkaus häviä maailmasta.

Mulla on ollu elämässä paljon vastoinkäymisiä...tai nyt kun miettii tarkemmin nii ei mulla ees oo. Ne hetket vain on ollu suuria, tunteellisia lähinnä. Siksi se tuntuu, et niitä on ollu paljon. Mutta todellisuudessa mun elämä on ollu pelkkää ruusuilla tanssimista, olen ollut onnekas. Kun muistais kunnioittaa elämää aina oikeella tavalla, eikä miettiä pelkkää pinnallisuutta. Sen pinnan alla on niin paljon kaunista ja huomaamatonta. Mutta kuitenkin - osaan tänä päivänä kunnioittaa vastoinkäymisiäni. Eikä ne loppujen lopuksi ole vastoinkäymisiä, vaan oppitunteja. Oppitunteja, jotka auttaa tuntemaan itteesä paremmin. Oppitunteja siitä, miten elämääni en voi viettää. Ja niistä oppitunneista oon luultavasti saanut palkaksi aikuisuuden, pääsyn pois lapsen kengistä. Samalla olen oppinut luottaamaan omaan vaistooni, löytänyt persoonani. Nyt jos näen tulevaisuuden edessäni, en enää lähde kiertämään sitä toista tietä, vaan tartun hetkeen. Se kiertotie on joka kerta osoittautunut vääräksi. Olen tuhlannut turhaa energiaani ja aikaani. Kaikki asiat on kohdattava jossain vaiheessa, niitä ei pääse pakoon. Ne joko kohtaa heti, tai sit sen kiertotien jälkeen. Kiertotien jälkeen se on vaikeampaa.

Mutta kaikesta huolimatta olen onnellinen kiertoteistäni, ja kaikesta tapahtuneesta. Paljon on rakkaita ja hienoja ihmisiä sattunut tien varrelle. Siksikin olisi liian rankkaa sanoa, että se kaikki olisi ollut vastoinkäymistä. Sillä ilman sitä en olisi koskaan tavannut tiettyjä ihmisiä, jotka mulle tänä päivänä ovat tärkeitä. Enkä usko et kaikki ne ihmiset edes tietää, miten tärkeitä he ovatkaan. Kunnioitus on ainakin suurta täältä päin!

Niih, sellasta..tähän loppuun, jos jotain vielä kynäilis. Esimerkiksi, et mun mielestä vastoinkäymisten pelkäminen on yhtä kuin pelkäis tulevaisuutta. Eikä silloin elämisestä tule yhtään mitään, saa pelätä kaikkea tapahtuvaa. Mun teorian mukaan elämän tapahtumat tapahtuu kaikki luonnollisesti, ja luonnon lakeja ihminen ei voi muuttaa. Sit ku viel itelläni on vahvat näytöt ja todisteet siitä, niin ei sitä käy kieltäminen. Ainut miten asiaan voit vaikuttaa asiaan on, että mukaudut ympäristöösi muuttamatta itseäsi persoonana. Hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Joihinkin ympyröihin se ei sovi, mutta tänne suureen maailmanpyörään KAIKKI mahtuvat.

Ei taas nukuta, nii sama vaik kirjottaa jotain ja katsoa kaunista kesäistä yötä ikkunasta. Nauttia näistä vähäisistä kesäisistä hetkistä, kun siihen on mahdollisuus. Miksi ihmisen edes pitää nukkua, miksi ei vain voisi olla ja nauttia jokaisesta hetkestä. Mutta toisaalta se et toiset nukkuu, tekee tästä hetkestä kauniin. Kaikki on rauhallista ja levollista, hiljaisuus peittää maan ja täyttää kadut. Mun mielestä kaunista, niin korvaamatonta. Ihmiset, jotka elää valvovissa suurissa kaupungeissa eivät saa kokea tällaista hetkeä..ehkä koskaan elämänsä aikana. Ja aamulla tää hetki on vielä hitusen verran kauniimpi: aurinko nousee, linnut laulaa, yksinäinen rekka ajaa pitkää kadun suoraa liikenteessä, hieman usvaa ja aamun kosteutta. Se on sitä maailman todellista kauneutta, mitä monikaan ihminen ei huomaa, mitä monikaan ei kunnioita. Eikä se mitään ei tarttekaan, mutta tuollaisista pikku iloista mä saan mun elämään paljon iloa ja hyväntuulisuutta, sitä hymyä suunpieliin. Mun mielestä pienimmät ja ei-niin-näkyvät asiat ovat maailmassa kauneinta. Niitä ei aina vain huomaa, mutta kun asettuu yksikseen miettimään niin ne huomaa. Miten eloisa luonto onkaan!

Sama pätee ihmiseen. Kun ihminen on juuri sellainen kuin hän luonteeltaan ja olemukseltaan on, silloin hän on kauneimmillaan. Turha esittäminen ja jonkin roolin näytteleminen pilaa ihmispersoonan. Silloin ihminen ei ole luonteva, kauniskin voi muuttua rumaksi. Ja toisinpäin taas ei-niin-kaunis voi muuttua kauniimmaksi, rumuuttahan maailmassa ei ole luonnostaan missään, vain itse ihminen voi luoda rumuutta. On rohkeaa olla oma itsensä tässä maailmassa, mutta se rohkeus palkitsee. Joskus voi tuntua, ettei ihmiset hyväksy sinua juuri sellaisena kuin luonnostasi olet. Silloin helposti alkaa se roolin etsiminen ja sitä kautta hyväksynnän hakeminen. Mutta tämä on mielestäni taas se väärä tie. Sillä ei kenenkään toisen ihmisen takia pitäisi alkaa itseään muuttamaan, sillä se ei koskaan riitä. Aina tulee uusia asioita, joita joudut muokkaamaan siinä kauniissa omassa olemuksessasi. Kaikki se on joka tapauksessa huonompaan suuntaan. Lopulta sitä havahtuu ja huomaa kuinka itsestään onkin tehnyt sellaisen, josta ei ITSE enää pidä. Silloin maailma sortuu ympäriltä ja sen takaisin rakentaminen on tuskaisen vaikeaa. Sen jälkeen voi itseltään kysyä kannattiko hakea hyväksyntää, tai hakiko hyväksyntään hieman väärästä paikasta.

Niin se kuitenkin menee, että ne oikeet ihmiset kyllä hakeutuu huomaamatta luoksesi, ja sinä niiden luo. Ja mikä parasta ne sellaiset ihmiset ei katoa maailmasta koskaan. Vaikka välillä tuntuisikin, että on joutunut unholaan, niin ei. Ne oikeet ihmiset kyllä muistaa sut joka hetki. Kuten sinä itse kannat heitä sydämessäsi, he myös kantavat sinua. Eikä se ole painolasti, se vain keventää taakkaa. Ne väärät ihmiset on se turha painolasti. Mä ite ainakin koen sen niin. Ne rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset auttavat mua AINA hädän hetkellä, vaikka eivät edes tietäisi että olen hädässä. Se, että edes muistaa sellaisien ihmisten olemassa olon auttaa selviämään kaikesta, aivan kaikesta. Se antaa taistelutahtoa. Se on jännä tunne, kun sen tuntee sisällään. Juuri tuollaisina hetkinä myös voi itseltään kysyä, ketkä elämässäni ovat tärkeimpiä ihmisiä. Kenelle huomio ja välittäminen oikeesti kuuluu, keiden eteen tekisin mitä vain. Mut ei tällasii asioita voi huomata koskaan, jos ei pysähdy ajattelemaan.

Enkä tarkoita et kaikkien ihmisten pitäis pysähtyy ajattelemaan jokaista tekemistään. Tarkoitan sitä, että jokaisen ihmisen olisi hyvä välillä miettiä millainen ihminen todellisuudessa onkaan. Jos ketään muuta ihmistä ei ympärillä olisikaan, kuinka elämäänsä viettäisi silloin. Voisiko jatkaa elämäänsä samalla tavalla, vai voisiko jonkun roolin heittää romukoppaan. Sillä tavalla oppii myös tuntemaan itseään. Itsetuntemuksen kautta saa paljon luottamusta ja uskoa omaan elämään, ja kaikkeen siihen mitä elämässä tapahtuu. Kun tuntee itsensä läpikotaisin, elämä on helpompaa. Silloin kun tiedostaa omat heikkoudet ja vahvuudet, ja osaa elää niiden kanssa. Ja en todellakaan tunne itseäni läpikotaisin, en tarkoita taas sitäkään. Enkä mäkään aina uskalla olla oma itseni. Minkä kyllä sit myöhemmin huomaan, ja sitä oppii taas uutta itsestään. Ehkä osaa ensi kerralla olla viisaampi.

Senkin mä oon oppinu elämäni varrella, et asiat mitkä koskettaa eniten nii ne myös opettaa enemmän. Tapahtumishetkellä se voi sattua kovasti, ja pitkään sen jälkeen. Mutta ajan kuluessa se parantuu, muisto vain jää. Loput on kiinni itsestä, ottaako oppia virheistään.

Mut sellasta satuilua tällä kertaa..ja pitkästä aikaa. Loppuun vois sanoa viel sen, et itsevarmuus ja itseluottamus on viisautta, jota on vaikea käyttää oikein. Ylimielisyys on idiotismia, joka on itsevarmuuden väärinkäyttöä :)..toisin sanoen heikon itsetunnon taakse piiloutumista!

Kun tulee aika ja tuntuu, että kaikki on hyvin..että kaikki on täydellisesti, liian hyvin ollakseen totta. Silloin havahdu ja valmistaudu tulevaan, sillä joku iskee sen jälkeen ja lujaa. Niin se vain menee, vaikka haluaisi kieltää eikä haluaisi uskoa. Korkealta on pitkä matka alas ja alastulo voi olla kova. Elämä on täynnä huolia aina, niitä et pakoon pääse. Tosin helpottava uutinen on, että kaikki huolet eivät aina ole niin suuria. Mutta kaikesta huolimatta älä jää tuleen makaamaan, jatka vain matkaasi. Esteet ja vaikeudet ovat sitä varten, että ne ylitetään. Niiden edessä ei auta luovuttaa, on vain etsittävä keino kuinka ylittää ne. Tapoja sit on monia, ja kukin tekee ne tavallaan. Siihen ei pitäisi olla mitään yksittäistä teoriaa.

Itselläni on nyt muistissa tällä hetkellä ainakin viisi erillistä hetkeä omassa elämässäni, jolloin olen ollut "onnellinen", ei ole ollut huolen häivää. Neljä näistä on viimeisen vuoden aikana tapahtunutta. Joka kerta (5/5) kun olen alkanut miettimään, kuinka onnellinen ja huoleton olenkaan sillä hetkellä niin se iskee..se iskee niin pahasti ja kovaa puun takaa. Silloin ei ole minkäänlaista suojakilpeä edessä, se tiputtaa suoraan polvilleen siihen paikkaan. Mutta siitä olen oppinut sen, ettei huolettomuus ja hyvä olo tarkoita sitä et on onnellinen. Olen tällä hetkellä onnellinen elämääni, mutten murheeton tai huoleton. Huolia, ja murheitakin, sopii jokaiseen päivään, mutta silti olen onnellinen. Eikä se onni häviä sormia napsauttamalla, vaikka jokin asia menisi yhtäkkiä huonosti. Tulee laskusuhdanteita, jonka jälkeen jossain vaiheessa tulee väkisinkin nousuvaihe..tai ainakin edes tasaisempi jakso, taantuma. Ja taas nousun jälkeen tulee aina lasku. Ne on sellasia luonnon asettamia lainalaisuuksia, joita ihminenkään ei voi säätää oman mielensä mukaan. Ja kaikkihan on suhteellista. Jokainen meistä kokee asiat eri tavoin: Yhdelle on tärkeetä, että saa leivän pöytään joka aamu. Toiselle on tärkeetä saada makkara sen leivän lisäksi. Jollekin taas on tärkeämpää se, että antaa jollekin kolmannelle leivän, sen sijaan että ottaisi itselleen sen makkaran oman leipänsä päälle. Kaikki on suhteellista, ja kaikilla ei ole resursseja siihen mitä toisilla voi ollakin.

Nooh..ehkä nyt meni vähän aiheen vierestä, mutta sivuten kuitenkin. Sillä kun ihminen jotain toiselle ihmiselle antaa, niin ainakin on aihetta odottaa, että joskus saattaisi saada jotain takaisinkin päin. Silloin ei ehkä yksin tartte niitä iskuja ottaa vastaan, on auttajia :). Voi olla huolettomampi, kun saa jakaa huoliaan toisten kanssa. Vastuun raskas taakka kevenee, kun ei yksin tarvitse kulkea ja kantaa koko lastia.

Miksi olla katkera, miten se helpottaisi elämääni. Mitä hyötyä siitä olisi, mitä sillä on merkitystä. Katkeruuden pisara auttaa vihan jyvää itämään, miksi siis turhaan antaa sille mahdollisuutta elää yhtään pidempään. Sama tappaa vihan siemen kuivuuteen ennen kuin se saa edes mahdollisuuden itää. Toisen ihmisen tekoja ei tarvitse aina ymmärtää tai hyväksyä, joten turha kantaa katkeruutta sellaisesta mille ei itse mahda mitään. Mulla olis monta asiaa, josta voisin olla monelle ihmiselle katkera, ja varmasti on ihmisiä, jotka on mulle katkeria mun teoista. En voi kuitenkaan kuin pyytää heiltä anteeksi. Itse näen paremmaksi antaa asioiden olla niin kuin ne ovat, silloin kaikki ovat onnellisempia - jos olen ottavana osapuolena siis. Tapahtunut on tapahtunutta, sitä on yritetty korjata, aina sen korjaaminen ei johda mihinkään. Jäljelle jää katkeruus tai anteeksianto. Valinnan ei luulisi olevan vaikeaa. Itse yritän olla mahdollisimman ymmärtäväinen kaikkia ihmisiä kohtaan, jos se edes jollakin tapaa tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää. Yhdestä pienestäkin asiasta voi versoa paljon hyvää, mitä emme välttämättä edes huomaa.

Yleensä se kuitenkin menee niin, että helpommin ne huonot asiat aina huomataan, ja helpommin niihin aina tartutaan. Helpompi niihin asioihin on ottaa kantaa, helpompi niitä on suurennella ja helposti ne kasvaa jättimäisiksi - aivan turhaan. Vaikeampi on päättää se lumipalloilmiö, mutta miksi ei voisi käyttää enemmän aikaa lopettaakseen sen kierteen. Aina jos asioiden eteen jaksaa nähdä vaivaa, huomaa kuinka paljon paremmin asiat lopulta meneekään ja kuinka paljon hyvää onkaan saanut aikaan. Mutta nykyihmisen heti-tänne-nyt -asenne ei anna siihen mahdollisuutta. Tuntuu, että kaikki pitkäjänteisyys on nykymaailmasta kadonnut, kaikki pitäis olla valmiina nenän edessä. Mennään useammin sieltä, missä aita on matalin. Tai sit ei mennä edes sieltä, vaan valitaan uusi helpommantuntuinen reitti. Mutta vaikka maailma muuttuu, ei se koskaan niin paljon muutu, et kaikki esteet maailmasta häviäisi. Jokaisella tiellä on omat vaikeat ja helpommat esteensä, niitä ei pakoon pääse, eikä niitä voi kiertää. Ja se mikä on varminta on, että kaikki lähtee samalta viivalta ja pääty lopulta aivan samalle viivalle :)!

Mutta joo, kyllä mäkin ajattelen välillä et nää mun löpinät täällä on aivan yhtä turhuutta. Musta on kiva vain miettiä maailmankulkua ja kirjotella niitä ajatuksia muistiin. Hirveesti on maailma muuttunut mun omasta lapsuudesta tähän päivään. Ja niin sen maailman pitääkin antaa muuttua. Mutta tällä tavalla niitä menneitä, parempia aikoja osaa arvostaa aivan eri tavalla. Silti hirvittää katsella sitä muutosta, kun kaikki muuttuu kovaa vauhtia. Eikä mua mitenkään hirvitä maailman kehittyminen, vaan se kuinka se kehittyminen pilaa kaiken perustan maailmasta. Kotimaa, uskonto, toisen ihmisen kunnioittaminen/arvostaminen, avioliitto/ihmissuhteet/rakkaus, ahneus ja rahan palvominen, ties mitä muuta. Kaikki nuo asiat ovat jollakin tapaa menettäneet merkitystään, tai toiset sit vahvistuneet. Mutta en silti lähtisi syyttämään ketään, se vain on luonnon ohjaamaa kulkua. Ihminen itse päättää kaikesta mitä tekee. Pitää olla sen verran järkeä päässä, että tietää mikä itselle on oikea tapa tehdä päätöksiä, pitää itse osata arvottaa elämänsä tärkeät asiat oikeaan järjestykseen. Mutta silti jokaisen meidän pitäisi muistaa kunnioittaa toinen toistamme, että hyväksyisimme tai ymmärtäisimme sen, ettei kaikki ajattele samalla tavalla asioista. Jokaisella on oma tärkeysjärjestyksensä asioille.

Niin, silti tuntuu pahalta ku omat elämänarvot poljetaan maahan. Tuntuu kuin potkittais pimeään kadunkulmaan ja syljettäis päälle. Silti mä sieltä aina nousen omille jaloilleni niin pitkään kuin elän.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön...

En tiedä onko tuossa mitään perää, mutta tuntuu kun onnellisuudestaan osaa olla hiljaa silloin se kestää pidempään. Se ei anna toisille mahdollisuutta ainakaan pilata omaa onneasi. Ja ehkä se tuntuu himpun verran paremmaltakin, kun omasta onnestaan osaa olla hiljaa. Sen saa sulkea syvälle sisimpäänsä ja iloita siitä yksikseen. Mä ainakin oon sellainen omasta mielestäni, etten paljon huutele kylillä. Kyllä sen sit huomaa, kun hyvin menee, ei siitä tarvii huudella. Mutta kun on taas paha olla, niin silloin en ainakaan ole hiljaa. Silloin pitää huutaa se pois, koska se juuttuu syvemmälle. Ja miksi ihmeessä se paha olo pitäisikään pitää sisällään, miksi taas pitäisi huutaa kun on onnellinen. Ei tällasiin asioihin pitäis olla mitään sääntöä, eikä kai olekaan. Kukin tehköön miten parhaaksi itselleen näkee.

Mutta sen verran jos omaa salaisuuksien arkkuani raotan, niin voin sanoa et tällä hetkellä menee paremmin kuin alkuvuodesta :)! Elämä on taas elämisen arvoista todellakin. Pystyy nauttimaan jokaisesta luonnon tuomasta kauniista hetkestä. Tänäänkin kaupungilla kävellessäni huomasin vesilätäkön, joka oli sydämen muotoinen..LÄHES, mutta silti se piristi päivääni. Ei tuollasiin jaksaisi tuhlata energiaansa, jos olisi mieli maassa. Ei niitä edes huomaisi. Kun ihmisellä on tarpeeksi paha olla, ei se huomaa mitään. Sitä silloin sokaistuu kaikelle, ei näe muuta kuin oman pahanolonsa. Itse olen sen kokenut niin voin sanoa sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja ehkä se on hullun kuuloista kuulla tuollaista, et joku vesilätäkkö voi piristää päivää, mut niin se menee. Mun mielestä hullumpaa olis väittää vastaan, tai sanoa jotain hulluksi tuon takia. Koska ihminen joka ei ole kokenut samoja tuntemuksia, ei voi toista ihmistä tuomita sen takia. Sama pätee ihan suuremmissakin asioissa, ei pelkästään tässä esimerkissä.

Mutta ihmeellistä se on mitä kaikkee nyt tällä hetkellä osaa paremmin arvostaa kuin ennen. Tuntuu et elämä olis eri tavalla avautunut eteeni. Tuntuu et sellanen tietynlainen pinnallisuuskupla olis puhjennut. Enää ei kaikkee haaveile samalla tavalla. On osannu antaa vähän periksi tietyille haaveille, mahdottomuuksille. Keskittyy vain kaikkeen mahdolliseen ja tällä hetkellä realistiseen. Unohtaa menneet, tai jättää ne ainakin vähemmälle huomiolle ja keskittyy tulevaan ja nykyhetkeen. Sillä tavoin mä ainakin löydän tasapainoni. Päivä kerrallaan eteenpäin. Kaikki kolhut tuntuu tällä hetkellä suurilta rikkauksilta ja suuremmilta investoinneilta tulevaan.

Niin se kevät vain tulee tänäkin vuonna, vaik välillä ei näytäkään siltä. Kohta pääsee taas revittelee ja kuoriutuu paksun vaatetuksen alta kevyempään ja miellyttävämpään. Very nice :)! Tuntuu et koko elämä alkaa uudestaan, tai pikemminkin uusi elämänjakso. Sivu kääntyy. Toivottavasti se kääntyy mielenkiintoiseen ja värikkääseen ajanjaksoon, vähintään yhtä onnelliseen. Vaikka edellinen aikajakso oli jo melkoisen onnekasta ja miellyttävää aikaa, eikä mitään melkoisen vaan erittäin. Koko aika lukiosta tän kuun vaihteeseen. Koen sen niin. Niin pitkä se aikajakso oli, kokonaiset viisi vuotta. Mutta nyt vasta tuntuu, että se aika on jäänyt taakse. Voisin tähän päivään asti kirjoittaa jo omaa elämäkertaani ja saisin siitä varmasti erittäin paksun, paljon kirjoitusvirheitä sisältävän, koskettavan ja tunteellisen, erittäin onnellisen ja rakastavan kertomuksen. Onneksi se tarina jo on mun omassa pääkopassani, saan sitä siellä lueskella yksikseni.

Uskon, että jokaisen ihmisen elämän kertomukset ovat mielenkiintoisia ja kuunneltavan arvoisia. Toisilla tapahtuu paljon asioita, toisilla vähemmän. Itselleni koen tapahtuneen paljon kaikkea hyvää ja ei-niin-hyvää, ei silti voi sanoa huonoa. Elämä antaa kaiken omalla luonnollisella kauneudellaan, sitä ei ihmisen pidä mennä väkisin muotoilemaan. (Tässä vaiheessa voisin taas sanoa uskovani siihen kuuluisaan kohtaloon ja sen johdatukseen.) Olen hyvin onnekas saadakseni elää juuri tällaista elämää. Oppi ja kokemukset helpottaa kaikkea elämässä, se pätee ihan jokaikisellä elämän sektorilla, niin työssä kuin rakkaudessakin, missä vaan. Vähän aikaa sitten luulin vajoavani pois täältä kaikesta elävästä elämästä, mutta silti selvisin siitä kauheesta olosta. Pieni tyrmäys, mutta lähelle kymmentä ei vielä päästy. Silti muistan vahvasti miltä kaikki tuntui. Hyvähän se onkin, että se jäi muistuttelemaan sinne syvimpiin lohkoihin. Ei sen kuitenkaan pitäisi rajoittaa mitenkään mun elämää, aion elää yhtä voimakkaasti ja tunteella edelleen. Ei auta peloissaan odotella tulevia vastoinkäymisiä. Niitä tulee väkisinkin. Jos yhdestä selviät, toinen odottaa jossain. Ja sen minkä taaksesi vain jätät, se jonain päivänä aivan satavarmasti tulee uudelleen eteesi. Sen jo tällä elämän kokemuksella voin sanoa.

Tunnen olleeni niin lapsellinen, ku muistelen sitä vaikerointia. Mutta silti en sanoisi sitä lapsellisuudeksi. Sanon vain lapsellisuudeksi siksi, jotta toiset ymmärtäisivät paremmin sen tunteen, moni sanoisi sitä lapsellisuudeksi. Se on ollut tietynlaista kasvamista, henkistä kasvamista. Enkä väitä, etteikö sellainen samanlainen tapahtuma voisi toteutua uudestaankin. Ja samalla tavalla vaikeroisin silloinkin, uskoisin. Mihin ne tunteet siitä muuttuisi, voimakkuuden taso voi muuttua. Mutta niin, lapsellisuus on väärä sana sille kaikelle. Joku voi sitä kutsua lapsellisuudeksi, hyväksyn sen enkä alkaisi edes kiistelemään. Mutta itse sitä en pidä lapsellisuutena, e-en. Ja eihän rakkaus koskaan ole lapsellista..vai onko, en tiedä. Kyl se voi ollakin. Mulla se vaikerointi ja valitus johtui rakkauden aiheuttamasta haavasta, oonpa sitten lapsellinen tai en. Oon kuitenkin kattonu sen asian suhteen monesti peiliin ja olen huomannut puutteeni ja virheeni. Olen hyväksynyt ne sellaisenaan, enkä koe että voisin mitään enää tehdä toisin. Ja miksi tehdä, ei se muuttaisi yhtään mitään mihinkään suuntaan.

(Tähän pakko lisätä pieni huomatus, jolla ei ole suurempaa merkistystä! Jos ihminen ei pysty toisen ihmisen kanssa sopimaan jotain ihmissuhde sotkua, miettikää miten vaikeeta on muuttaa koko maailmaa yhden ihmisen voimin, esim. ilmastonmuutos-/ympäristöongelmat. Eikä riitä, että saisit puolikkaan maailman puolellesi samanlaisia ihmisiä, tarvitset sen toisenkin puolen. Eikä tässä ole kyse YHDESTÄ ainoasta ihmistyypistä, vaan ihan kenestä vaan. Kuka tahansa meistä voisi yrittää muuttaa maailmaa.)

Niin, ihmissuhteisiin tarvitaan aina vähintään ne kaksi osapuolta. Mitä erilaisemmat osapuolet, sitä vaikemmat suhteet..tai mitä erilaisempi ihminen haluaa olla kuin todellisuudessa onkaan. Ite oon ainakin oppinu sen vaikeuden. Kun on oma itsensä, eikä yritä liikaa olla mitään muuta, niin helpoimmalla pääsee ja silloin myös on onnellisimmillaan. Kukin valitsee tiensä, mitä pitkin kulkea.