Koetilanteissa on minusta ollut aina jotain äärimmäisen rauhoittavaa.
Huolimatta siitä miten on valmistautunut, miten paljon stressannut etukäteen tai miten pitkään jättänyt todellisuuspakoisesti lukematta ja siitä miten paljon onkaan ketjupolttanut ennen tenttisaliin astumista. Siitä hetkestä asti kun avaa tenttikirjekuoren siihen asti kun palauttaa vastaukset valvojalle, on kuin olisi aivan omassa maailmassaan. Suuressa salissa ei kuulu kuin kirjoittamisen ääni ja paperien satunnainen kahina, ympärillä olevat ihmiset ovat kaikki tasavertaisesti samassa tilanteessa, vaikkakin myönnettäköön joidenkin selviytyvän siitä kevyemmin kuin toisten.
Siitä rauhasta ei haluaisi lähteä pois vastattuaan kysymyksiin tai edes sillon kun on jättänyt lannistuneena vastaamatta. Tenttisalin oven takana odottavat taas uudet vaatimukset ja arkipäiväinen tyytymättömyys, mutta siinä tilanteessa on hetken täysin turvassa.
Näin kaupan pihalla koiran joka oli niin mainion näköinen että hymyilin koko matkan kotiin. (Kunnes huomasin että ostamani tupakat olivat tippuneet jonnekin välille, kosminen väliintuloko!) Siivottiin kämppis-Lauran kanssa, ihmeteltiin miksi tehdään sitä niin harvoin, nyt pian lähden ehkä levykauppaan ja kaupungille Sampan kanssa.
It's all good.