IRC-Galleria

Tunne oli rampauttava, kuin rintaani olisi isketty suuri aukko, jonka seurauksena olin menettänyt tärkeimmät elimeni, niin että jäljelle oli jäänyt vain rosoinen avohaava josta yhä, pitkän ajan päästäkin, pulppusi verta. Järkeni sanoi, että keuhkoni olivat yhä kunnossa, silti haukoin henkeä ja minua huimasi, aivan kuin en yrityksistäni huolimatta saisi happea. Sydämenikin varmasti sykki, mutten kuullut sen sykettä korvissani; käteni olivat kylmästä siniset. Käperryin palloksi, puristin kylkiäni pysyäkseni koossa. Tavoittelin kaikin voimin turtumusta, pakoa tietoisuudesta, mutta se karkasi minulta.
Silti tajusin, että minä selviäisin. Tiesin mitä minussa tapahtui, tunsin kivun - menetyksen kivun, joka säteili rinnastani raastavina aaltoina päästä jalkoihin -, mutta pystyin sietämään sen. Minä kestäisin sen. Kipu ei ollut lieventynyt ajan mittaan, mutta minä olin vahvistunut kestämään sen.

Aika kuluu. Silloinkin kun se tuntuu mahdottomalta. Silloinkin kun jokainen sekuntiviisarin nytkähdys sattuu kuin tykyttävä avohaava. Aika kuluu epätasaiseen tahtiin, väliin merkillisinä pyrähdyksinä, väliin viipyilevinä suvantoina, mutta kuluu sittenkin. Minullakin.

Oli vain yksi asia, johon minun oli uskottava jaksaakseni elää: minun oli tiedettävä, että hän oli olemassa. Siinä kaikki. Kaiken muun minä kestäisin. Kunhan hän oli olemassa.

-Stephenie Meyer (suom. Tiina Ohinmaa)