IRC-Galleria

Missä vaiheessa mun elämä on mennyt siihen, että hörin aamukahvia koko iltapäivän?

Todennäkösesti siinä vaiheessa, kun painajainen, johon ehdin jo täysin kyllästyä, jätti mut vihdoin rauhaan... Mielenkiintoisia aikoja... just joo!

Ensimmäinen vaihe: (se pisin)

Haluan mennä nukkumaan. En mitään muuta halua niin paljon, kuin vaan päästä nukkumaan ja vaipua edes tunniksi kahdeksi horrokseen, pois tästä maailmasta. Tästä maailmasta, jossa kaikki satukirjojen hirviöt ovat heränneet eloon ja saalistavat minua jokaisena valveillaolon hetkenäni... Sitten tajuan herääväni. "Nukuin!" "Minä hemmetti soikoon onnistuin nukkumaan!" Katson kelloa. Olen nukkunut puolituntia. Mitään merkkiä unista, jotka saisivat minut uskomaan johonkin valheelliseen todellisuuteen, jossa elämäni edes jollakin tasolla muistuttaisi onnellista, ei kuulunut taaskaan.

Toinen vaihe: (se tuskaisin)

Alan olla niin väsynyt ja voimaton. Pakkohan unen on tulla. Johan se alkaa olla täysi mahdottomuus, että ihminen ei nuku. Alan vihdoin saada nukuttua. Alan vihdoin nähdä unta. Yhtä unta. Sitä samaa raastavaa painajaista kerta toisensa jälkeen, joka imee minusta viimeisetkin energian rippeet. Se uni on niin kamala, että en halua siitä tänne kirjoittaa, pitäisitte minua... noh... pidätte ehkä jo... Aloin siis vihdoinkin kyetä nukkumaan. Unijaksoni pitenivät, mutta nukkumiseni oli edelleen katkonaista. Heräsin aina samassa kohtaa painajaistani, vaikka kuinka olisin halunnut selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Joskus päätin kokeilla nukahtaa uudelleen herättyäni painajaiseen. Saatoin nähdä samaa unta kolme kertaa yön aikana. Tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että en enää halunnut nukkua. Valveilla oli kamalaa, mutta unessani vielä hirveämpää. Hereillä ollessani en enää pystynyt keskittymään mihinkään, niin väsynyt olin.

Kolmas vaihe: (se tuorein)

Minulla on asiat "hyvin". Elämässäni on ihania asioita. En vain oikein osaa niistä vielä nauttia. Ehkä ajan kanssa. Asia, jota olin panikoinut lähes viikon etukäteen, sujui yllättävän hyvin. Olin varma, että painajaiseni nyt jättää minut rauhaan. Niin se tekikin. Energia alkoi palata suristen kehooni. Se tosin johtui tanssista, ei siitä, että olisin saanut nukuttua yhtään sen paremmin. Edessäni oli äärimmäinen testi. Olin viettänyt päivän, jona olin hymyillyt... siis sydämestäni ja aidosti hymyillyt ja vielä tarkottanutkin sitä. Valmistaudun nukkumaan. Unta ei tule.... " no johan on perhana, miksei se nyt tule?" Kolme ja puoli tuntia kieriskelen sängyssä puristellen vuorollaan jokaista kolmesta tyynystäni ja yhdestä unilelustani, kunnes jokin irrottaa minut tästä maailmasta. Herään herätyskellon ääneen! "Kello on kymmenen aamulla!!! olen nukkunut lähes seitsemän tuntia!!!" Painajaiseni oli poissa. Ainakin toistaiseksi. Mutta edessäni oli nyt uusi ongelma, sellainen, jota en osannut odottaa. Olin nähnyt ihanaa unta. Oikeaa unta, jossa asiat olivat hyvin. Päätin sammuttaa herätyskellon. En uskonut, että tätä voisi jatkua kovin kauan, joten onhan minulla kaikki oikeus nauttia tästä niin pitkään, kun vain voin. Nukuin viisi tuntia lisää. Heräsin. Juoksin vessaan oksentamaan. En ollut nukkunut aikoihin näin pitkään ja kroppani oli kait ihmeissään. Tuijotin itseäni vessan peilistä. Näkyni jälkeen kurottauduin jälleen oksentamaan. Tätäkö se nyt olisi? Olen muuttunut tyhjäksi kuoreksi, jonka voi todeta jo paljain silmin, tuntematta minua sen paremmin. Seuraava yö sujui samoissa merkeissä. Samaten sitä seurannut aamu. Uneni ovat niin ihania, että en halua herätä.

Kolmatta vaihetta on nyt kaksi yötä takana. Minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko tätä on edessä, ei ole. Öistä on tullut minulle taistelukenttä. Samaten kuin päivistäkin. Päivät kykenen selättämään ystävien avulla. En ole yksin. Yöt? Minun on vain selvittävä ja voitettava unieni demonit.