IRC-Galleria

Ihana tuttu onttous on palannut. En tunne mitään. Takana vajaa kolme tuntia horroksessa vietettyä unetonta yötä. edessä vierailu maalle, missä äiti saattaa jopa rohjeta kysymään "Ai miksi sä et nuku?"

Niin no enpäs tiedä...

Mä en ees tiedä mikä loppujen lopuksi avasi kaikki haavat eilen. Oli vaan taas sellainen päivä, että ei kyennyt ponnistelemaan mihinkään suuntaan. Ei vaikka kuinka hetkittäin rimpuilikin. Voihan se olla, että mä stressasin tota vierailua maalle jo etukäteen. Mutta miksi? Mä selvisin joulusta. Mä selvisin siitä hirveästä marraskuun lopun vierailusta, jolloin mä opin, että ei mun kyynelet sinne mahdu. Mikä nyt on niin kamalaa, että en saa sen takia edes nukuttua.

Ei tämä siitä johdu. Eräs ystäväni kertoi, että eron jälkeen on usein vaihe, jolloin kaikki kyyneleet vain on itketty, etkä tunne enää mitään. Mulla on nyt sellainen olo. Kaksi edellistä päivää olen itkenyt, mutta nyt tuijotan tätä näyttöruutua silmät ilmeettöminä ja hörin miljoonatta kahvikuppiani. Rakkaan ystäväni, joka ei myöskään kestä tuskaansa, kanssa olemme haaveilleet lobotomiasta. no ei tääkään kivaa ole. Toivotaan, että viimeistään tänään illalla tunne-elämäni palaa normaaliin.

Olen kokeillut lähes kaikkia mahdollisia keinoja päästääkseni irti. Ja kai mä olen saanut päästettyäkin. Ainakin jollain tasolla. Mutta mitä tää sitten on? Aivan kuin musta ei olisi jäljellä enää muuta kuin ulkokuori, joka jollakin ihmeen kaupalla pysyy tossa kylmässä viimassa kasassa. Puristan itseäni tiukemmin hetki hetkeltä, jotta en hajoaisi palasiksi.

Eilen kuulostin kuulemma iloisemmalta. Olen kuulemma vapautuneempi. Väitän itsekkin "vanhan minän" tekevän, siltä osin kuin sitä jäljellä on, paluuta. En jaksa enää esittää. En jaksa enää teeskennellä. En jaksa enää taistella. Voisko joku tulla ja ristiinnaulita mut Hämeenkadun varrelle muistuttamaan kaikkia pitämään kaikin tavoin kiinni siitä, mikä heille on tärkeää?