Menen niin kuin menen, teen niin kuin haluan, periksi en anna enkä itseäni muuta. Olen itsepäinen, turhamainen ja typerä nainen. Olen tehnyt ilkeitä asioita, satuttanut toisia ja tehnyt paljon sellaisia asioita joita ei koskaan pitäisi tehdä. Kaikista niistä on jäänyt jäljet ja kaikki ne asiat kannan mukanani. Vaikka monet uskovat tietävänsä kaiken minusta, he eivät tiedä mitään. Niitä asioita ei kerrota, ei ennen kuin löytyy se joka pysäyttää, se jonka edessä nöyrryn, se jonka sanoihin uskon, se johon luotan, se joka saa kaltaiseni itsepäisen paskiaisen syömään kädestään. Se ihminen on minun vertaiseni, minun kaltaiseni. Vastapuoli joka saa minutkin uskomaan, että tällä kaikella paskalla on todellakin jokin tarkoitus.
"Hukun tämän tien tyhjyyteen, keskelle korkeiden talojen, jotka kohoavat taivaisiin koteina Jumalan kuvien. Jotka joivat nuoruuden lähteestä, jotka rakensivat onnelan, mut eivät löytäneet ihmistä sieltä. Löysivät pitkän, piinallisen kuoleman.
Vierii kyynel, vierii toinen, vierii silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta joeksi ja joesta järveen.
Järvi syvä kuin synkin suru on. Musta kuin yötaivas pimeä.
Tuonelan koivut, lehdettömät kuiskivat meidän kahden nimeä.
Tuntematonta maisemaa kuljen, teen matkaa toivoen, väsyneenä jään lepäämään
katveeseen Tuonelan koivujen.
Sanoisit jotain, tekisit jotain jotta herätä saisin
jotta Tuonen teiltä, sen vainioilta saisin elämäni takaisin."
-Kotiteollisuus: Tuonelan koivut-