IRC-Galleria

Huh huh... Mikä päivä... Tää päivä oli oikein mukava, mutta sen ois oikeastaan silti voinut sivuttaa...

Kaikki alkoi siitä kun luin pitkälle aamuyöhön Sofi Oksasen Baby Janea. Kirja ei ole kyllä juonellaan pilattu ja lopputuloksen arvaan jo vaikka sivuja on ahmittu alle sata, mutta sen tyyli ja rakenne on todella räväkkä ja omalla tavallaan tyylikäs. Jotenkin lukiessaan unohtaa miltei koko ajan, että Piki on tyttö ei maskuliininen mies. olen yhäkin sitä mieltä että tyttörakkaus on kaunista.

Joka tapauksessa aamulla piti kiiruhtaa salille, mutta unohdin laittaa herätyskellon päälle että olisin ehtinyt frendin matkaan Heräsin vasta yhentoista paikkeilla ja ajattelin, että menen sitten kolmelta crossinkiin. Pian kuitenkin isä soittaa ja sanoo, että tulee tunnin päästä heittään mut ja kissan. olinpas täysin unohtanu...

Siinä koikkelehtiessani tulee viestiä töistä että kuudelta ois vuoro Ilveksessä vapaa. Olisin halunnut olla mirrini vieressä kun se herää nukutuksen jälkeen, mutta raha Espanjan matkalle on todellakin tervetullut.

Noh... Isukki tuli ja yritettiin suunnistaa eläinlääkärille... Minä en Pispalaa tunne juurikaan ja isä vielä vähemmän ja pyörimme hyvän aikaa Hyhkyn suunnalla. Lopulta pirautin kaverille, joka oli lääkäriä suositellutkin, mutta isä oli jo lähtenyt autosta seikkailemaan eikä vastannut puhelimeen. Kun lopulta se tuli, suunnistettiin ongelmitta määränpäähän.

Eläinlääkäri oli älyttömän mukava ja rempseä. Erityisesti tykkäsin siitä kuinka se anto selkeet ohjeet ja paljon tietoa mitä halusinkin kuulla. Samalla hän tarkasti kissankin. Nekku oli kyllä sulonen sillon. Se vihaa koppaansa. Mutta kun eläinlääkäri antoi sille piston, se vetäytyi sinne oikein mielellään. Se kökötti siellä ikään kuin valppaana mitä seuraavaksi, sitten sen silmät alkoi valua ja ryhti painua. Lopulta se oksensi. Lääkäri pyyhki ne äkkiä ja sitten Nekku antoi itsensä tömähtää kopin lattialle. Sen silmät olivat kuitenkin lähes kokonaan auki, vaikka hiukan painuneet olikin.

Lääkäri antoi sille kaksi ruiskua joista toinen raapaisi sen ihoa niin, että alkoi vuotaan verta. Se ajeli sen mahan ja näytti mulle, missä kissan napa on. Se on pieni karvaton pläntti... Ei yhtään niin kuin meiän navat... Ei siihen rengasta laiteta.

Hoitopöydässä se näytti todella surkeelta kun se roikku pääalaspäin tassuista sidottuna, kieliulkona ja silmät ammollaan. Kurkistelin jonkin verran leikkausta, mikä oli varsin mielenkiintoista. Ei läheskään niin veristä kun olin luullut. Se lääkäri jvaan repi suolen näkösiä pätkiä Nekun mahasta, laitto niihin jotkut purists jutut, ettei veri purskahda, otti pätkän ja sitten palasin Baby Janen pariin.

Leikkauksen jälkeen alkoi odottelu. Isä pääsi hakemaan vasta neljätä, kun sen palaveri loppuu... Edessä kolme pitkää varttia ja Baby Jane. Vastaanotolle tuli uhitteleva pikku koira, joka murisi koko ajan Nekulle, kun tämä veteli sikeitä kopassa. Sitten se otti melkein yhteen isompien vastaanotossa olleiden koirien kanssa. Juuri kehittäessäni jutun juurta joidenkin odottelevien kanssa kaveri soitti, joka olis voinu tulla hakeen. Isä puolestaan soitti pääle ja sano lähteneensä jo. No, ei siinä mitään pirautin kaverille takas ja sovittiin et nähdään tivolissa.

No isukki tuli puolen tunnin päästä koska keskustassa oli hirvee ruuhka. Me käytiin meillä hakemassa mulle työvaatteet ja sit se heitti mut vielä Siperiaan. Kaveri oli odotellu ja kolme varttia siellä: tupakka savus ja ilme oli hiukan kyrsiintyny... No... Istuttiinpa me ainki siinä viel se kolme varttia ja sit lähettiin.

Se lupas heittää mut töihin ja oltiin jo autossa ku huomasin, että en löytäny mun puhelintsa. Palattin sit hakemaan sitä ja kassaneiti anto sen mulle naureskellen: ETTÄ HÄVETTI! No se oli vasta alku soitto häpeälle...

Olin saanut jostain päähäni että mulla piti olla tänään vuoro scandicilla. No sinne sain kyydin ja juoksin hirveetä kyytiä pukuhuoneille ja tavanomaiseen työpisteeseeni. Sitten tuli VP, joka ystävällisesti ilmotti ettei Scandicilla ollu tänään tiskaria tilattu. olin saada sydänkohtauksen. Tajusin tietty että vuoro oli Ilveksessä ja olin ScandicillaYmpärillä oli tuttuja työtovereita ja vuoro toisaalla alkanu. Juoksin taas alas vaihtaan vaatteitani ja kohti Ilves yritin soittaa työnantajalleni ja juuri kun olin saanut kerrottua nimeni, akku loppui. Onneksi paholaisessa oli virtaa vielä sen verran, että sain tekstiviestin krijoitettua selittämään outoa käyttäytymistäni. Takaisin ei tullut kuin: OK!

Ilvekseen saavuin noin vartin yli. Nappasin kulkuluvan ja suunnistin hisseille. Niin kuin sen päivän teemaan kuului, kulkulupa oli tietenkin vanhentunut ja jouduin mankumaan kokeilta lainaan, sillä en ehtinyt odottamaan uutta. Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta toinen kylläkin. Taas rynnin kohti hissejä ja pukuhuoneille.

Kun viimein pääsin linjastolle, oli kone päällä. Siellä kone ei saa olla yksin päällä, sillä joskus lautaset tuppaavat lentelemään., siksi se on aina yleensä täynnä tiskiä ja pois päältä. Kukaan ei ymmärrä tyrmistystäni, kun huomasin tyhjän linjaston. No, ainakin puhtaita oli. Niinpä menin viemään niitä paikoilleen. Kokkityttö ihmetteli, miksi olen töissä kun on hiljainen päivä... Mieltäni alkoi kaivaan epäluulo, että olinko taaskin väärässä paikassa. Epäluuloissani menin nettin ja tarkistin, miten asian laita oli. Tällä kertaa olin oikealla paikkaa...

Itse työaika rattoisasti. Ehkä vähän turhankin. Jouduin koko ajan kehittämään jotain yli tärkeää tekemistä. Naiskokki tuli kysyyn moneen oon... Jostain olin saanut taas päähän että kahteentoista. Kotio tultua tarkistin niin huomasin että yhteentoista. Noh... Naiskokki sano ettei hommia riitä ihan niin pitkään ja lsano että jos olisin yhteentoista niin hyvä ois.

Huomasin tietty matkalla että olin hävittänyt kulkulupani, ja löysin vain sen mikä oli vanhentunut. Menin kirjoittamaan tuntejani ylös ja siellähän oli molemmat. Olin ilmeisestikin jättäny omani johonkin roskia viedessä ja joku oli palauttanut sen. Tuhannen tulimmaista, niin ei todellakaan saisi tehdä.

Pukuhuoneella huomasin, että olin saanut pari viestiä, mukavia vain, ei mitään mikä saa repiin hiuksia. Istuskelin jonkin aikaa ja viestittelin rakkaimpieni kanssa. Kun lähdin pois, olin taaskin tietenkin piilottanut jonnekin kulkulupani. Menin hissille ja toivoin, että joku ykkösestä painaisi nappulaa... Mitään ei tapahtunut... Rupesin vain nauraan en voinut muuta. Tutkin uudestaan laukkuni ja sieltähä se löytyi, pienestä sivutaskustani mistä kaikki aina löytyy, jos on hukassa.

Kun kävelin pois töistä, nauroin puoliksi ääneen. Paapan eteen parkkeeranneet pojat katsoivat kyllä tovin mun naureskelua ja mies liikennevaloissa hymyili kyllä leveästi... Tietäisivätpä mun päivästä niin oisivat kyll kanssa nauraneet. Nyt mun pitää miettiä mitä mä teen kun huomenna soitan mun työnantajalle. Tietenkin selitän miten tilanne meni, mutta miten selitän luulleeni että olisin Scandicilla... Ja eniten mua pelottaa Scandicin reaktio asiaan kuin Ilveksen, sillä siellä ei oltu edes että oli poissa...

Näin huolimatonta päivää mulla ei kyllä ikinä oo ollu.... Vielä on pakko myöntää että kaikki johtu musta eikä niinkään siitä, että olisi ollut erityisen huonotuuri... Noh... ehkä ne oli taas ne menninkäiset jotka sekoittivat mun maailman.