Esitän että tämä on näytelmää, ihan kaikki. Kirkuvat valot ja kaikuvat äänet. Esitän että en ole jumissa iltojen ja aamujen ikuisessa jatkumossa, jossa molemmat ovat yhtä vaikeita. Esitän että en itke illalla itseäni uneen ja että en herää aamulla pelonsekaisista vertatihkuvista unista vain huomatakseni että ne olivat todellisuutta yksinkertaisempia. Esitän myös että yksinäisyys ei ole pimeyttä loistava polttomerkki vasemmassa lapaluussani. Että hiljaisuus on itse asiassa kaunista, että hymyileminen on turhaa, että minua ei väsytä.
Esitän aivan kaiken, elämä on suuri näytelmä ja olen kyllästynyt siihen. Joku on jakanut roolit väärin, tai sitten en vai osaa.
Taivaalla on täysikuu, itsensä kultaa ja hopeaa täyteen ahminut itsekäs idiootti joka toljottaa minua valkoisilla silmillään kuin elefanttia perhoshäkissä. Se ei mene piiloon mustien verhojen taakse, kieltäytyy itsepintaisesti ja paistaa lattialle häilyvän keilan, jäädyttää valonsa siihen enkä voi poistua huoneesta, karata toiselle puolelle taloa, koska valokeila on oven edessä ja kasvaa ja kasvaa ja muuttuu jäiseksi aidaksi makuhuoneen ja eteisen väliin.
Eteinen olisi turva jos pääsisin sinne.
Eteisessä on rehellisesti pimeää.
Makan selälläni hikisissä lakanoissa, miten ne voivat olla hikiset jos ovella kasvaa jäätä. Huulet kasvavat yhteen, niiden välille muodostuu ihosta silta. En voi huutaa. Kädet uppoavat patjan sisään, se repii ne itselleen, veri valuu valkoisille kankaille. Hiukset kasvavat ja kasvavat, kietoutuvat sängynjalkoihin, kiskovat päänahkaani kuin satakiloiset painot olisi ripustettu jokaikisen päähän.
Jähmetyn paikoilleni, äänet kovenevat, jotkut äänet vain, värit kirkastuvat, muuttuvat räikeiksi. On pimeää mutta ei siltikään ole. Minä vihaan tätä.
Tiedän miten kaikki loppuu. Kaiken tilalle tulee tyhjyys, unta syvmpi, hiljaisuutta voimakkaampi, yksinäisyyttä pelottavampi ja yötä mustempi tyhjyys. Tyhjyys joka maalaa kaiken merkityksellisen merkityksettömäksi ja välttämättömän turhaksi, joka naulaa päivät toisiinsa, joka saa minut olemaan katsomatta itseäni silmiin.
Puren sormiani, raastan nahan ja lihan ja jänteet irti. Imen verta, turvallista, pehmeää, voimakasta. Luut kalisevat tosiaan vasten, valittavat omaa kohtaloaan. Nauran niille, ne ovat niin tyhmiä. Luulevat tulevansa nyt onnettomiksi, minä olen viisaampi, minä pidän valtaa. Ne eivät voi ampua minua, minä en voi enää kuolla. Olen jäätynyt, kuu tappoi minut, ja veri ei enää virtaa, se on kovaa ja lostaa kuin timantit.
Peili on tippunut lattialle, hajonnut muurahaisiksi, ja ne juoksevat ylitseni ja kantavat timantteja kekoon. Kuu ei naura enää, ehkä se katuu sitä mitä on tehnyt. Se ei voi enää kiduttaa minua, minä olen vapaa.
Esitän että olen kuollut. Kun ihmiset tulevat, ne eivät näe jäävuorta ovella, kävelevät sen lävitse. Ne itkevät, muka, mutta hymyilevät naamioidensa takana, ovat päässeet minusta lopulta eroon. Niin ne luulevat. Minä olen oppinut tämän pelin säännöt. Minä en osaa ja olen silti kaikkia parempi. Esitän että veri on jäätynyt. Esitän että nahat ja lihat on revitty ja kylkiluuni loistavat kilpaa kuutamon kanssa. Esitän että makaan hiljaa ja olen kuollut, vaikka oikeasti lentelen katossa, katon yläpuolella, ulkoavaruudessa, ja odotan. Tähänkin asti olen odottanut, miksi en odottaisi vieläkin. Vihaan tätä.
Ne eivät päästä häntä sisälle. Minä tiesin etteivät ne päästäisi.
Mutta niiden on pakko.
Ne tietävät sen.
Minä nauran niin että olen vähällä muuttua eläväksi. Mutta en muutu. En vielä. Hän tulee huoneeseen, näkee jäävuoren. Hymyilen hänelle, en minä ole kuollut. Hän itkee. Koskettaa kättäni.
Veri muuttuu juoksevaksi, lihat ja nahka palaavat ennalleen.
Nauran.
Minä osaan tämän. Oikeasti en osaa, koska huijaan senkin.