IRC-Galleria

sillion kun pelloilla on usvaa ja on yö ja vähän kylmää niin on kiva mennä ulos kävelemään ja ajatella että on lintu ja osaa lentää. ja kun sataa melkein kaatamalla on kiva istua jossain ladossa jonka katto vuotaa ja jossa on homeisia heiniä, ja sitten se sade tanssii katolla ja siitä kuuluu nätti ääni ja ulkona puut taipuu kun tuulee.

ja sitten vois itkeä hiljaa.

"luet hyvin Kafkan novellien rajankäyntiä toden ja epätoden, sisäisen ja
ulkoisen maailman välillä. Kafkan novellit ovat kuin elämä itse: mistään
ei voi sanoa mitään varmaa."

(rakas äidinkielenopettajamme... x'DD)

Äidille ja isälle

Tässä on sanat, jotka te saatte, ja kuvat. Tässä on kaikki. Ja muistakaa, että nämä sanat ovat minun sanojani, minä määrään, mitä ne tarkoittavat ja mitä eivät. Minä määrään, mikä niissä on totta ja mikä valhetta. Lukekaa nämä tarkkaan, koska ne sanat ja ne kuvat, joita luulette vähäpätöisiksi, merkityksettömiksi, ovat tärkeimpiä, ja ne, joissa luulette totuuden piilevän, eivät tarkoita mitään, ne helisevät tyhjinä, niissä on vain kirjainten yksinäiset keltaiset luut. Niissä ei ole lihaa. Ja tässä on kaikki, minkä osaan selittää. Ymmärtäkää tai olkaa ymmärtämättä, mutta kysymykset ovat turhia. En osaa vastata niihin. Lukekaa ja katsokaa, osaatteko nähdä niillä silmillä, joilla minä näen. En osaa järjestää asioita otsikoiden alle ranskalaisilla viivoilla, en saa niitä käsitteiksi, ne kimpoilevat seinistä, laukkaavat ympäriinsä, sekottuvat toisiinsa ja hyökkäävät toistensa päälle suurina mustina panttereina. Toisinaan ne ovat kukkia kedolla tai saksia penaalissa. Mutta tässä on se, mitä osaan selittää.
Ja joku päivä minä vielä kirjotan. Kirjotan kaiken, rakkauden ja vihan, elämän ja kuoleman, sanat ja kuvat ja kaikki on silloin selvää. Kirjotan sen, mitä ei saisi ja sen mitä saa. Silloin minä pesen ne ikkunat, jotka on pakko pestä, ne, joiden takana on harmaa ja syksyinen kevät. Kevät, joka sulattaa lumen, mutta ei osaa kasvattaa lehtiä puihin, ei saa ruohoa kasvamaan eikä kukkia loistamaan. Se kevät on syksy ja se tappaa.
Pesen elämän kymmenkertaiset ikkunat. Seuraan kättäni, se juoksee pitkin himmeää lasia, se vuotaa vettä ja saippuaa, se roiskii sitä ympäriinsä, sotkee. Näen oman kuvani likaisena, se kimpoilee laseista, vääristyy, muuttuu, moninkertaistuu. Se valuu veden mukana lattialle, sulaa saippuana kuumuuteen ja osa siitä jähmettyy, kuivuu ja jää lasiin. Se syöpyy siihen, jää kiinni, eikä kukaan saa sitä siitä irti. Kuivaan ikkunat papereilla, joihin on kirjoitettu ja piirretty kaikki ne kielletyt sanat, kaikki luvattomat kyyneleet ja ne tunteet, joita ei saa tuntea. Se raapii lasia kuin ilkeä hiekkapaperi, piirtää verisiä viivoja, nauraa omaa julmuuttaan. Ja lasi ulisee, valittaa, se itkee omaa kuolemaansa.
Ja minä itken. Kyyneleet juoksevat yhteen käsistä vuotavan veren kanssa, yhteen lasien tuskan kanssa, ne sekottuvat kuvaani, valuvat sen silmistä, uppoavat nekin ikkunaan, jäävät. Ne muuttuvat timanteiksi, leikkaavat lasista sen tuskan. Leikkaavat kuvani siitä, ja se tippuu ehyenä lattiaan. Näen laseista kaikki ihmiset. Kaikki ystävät, kaikki nekin, joita en koskaan tuntenut. Ja hetken, pienen kuolevan hetken minä katson heidän silmillään. Ja silloin minä muutun heiksi, minä olen Nina, Heli ja Riku, Katri, Veera ja Kristiina, Tuomas ja Lamin, Hanna, Oona, Riikka, Laura ja Lotta, Sofia ja Maarit. Olen kaikki.
Minä kirjotan. Kirjotan heistä, kirjotan ihmisistä, kirjotan elämästä ja kaikesta. Ja rakkaudesta. Minä anon ihmisiä pesemään ikkunoita. Elämän ikkunoita. Kymmenkertaisia. Anon, pyydän, ja tiedän, että he tekevät niin, jotkut, jotkut. Mutta kaikki eivät pese, ja siitä olen surullinen. Tahtoisin kaikkien tietävän.
Minä luen sanat, jotka on kirjoitettu, ja samassa minä muutun niiksi, pelaan niiden peliä. Minä olen Dostojevsiki, olen Emily Bronte, Grimsdottir, Saima Harmaja, olen Franz Kafka ja Virginia Woolf, Sartre, Simone de Beauvoir, minä olen Dante ja Kant. Mutta en jää heiksi. Minä kasvan heistä. Saan lisää voimaa, lisää toivoa ja lisää elämää. Tunnen varmemmin sen maan, jossa asuu keijuja ja peikkoja, ja siellä ne asuvat sopuisina, ne tanssivat yhdessä, laulavat. Kukaan ei ole siellä syyllinen. Siellä ei rakenneta tyhjiä pahvikulisseja, joita rotat tappavat, joissa tuuli ulvoo yksinäisenä ja vangittuna.
Vedellä ja saippualla vedän pahvikulissit kasaan. Vapautan tuulen niiden vankiloista, kaadan ne katsomoon, ja se on jo tyhjä, katsojat ovat juosseet karkuun. He ovat lentäneet pois, sillä pahvikulisseilla ei ole mitään tarjottavaa. Ne ovat valhetta. Ne ovat aaveita. Ne kummittelevat. Ja jonain päivänä ne vääjäämättä tuhoutuvat.
Aurinko hukkuu mereen, tulee yö ja pimeää. Tulee yö, ja yö on nukkumista varten, se on yksinäisyyttä varten ja varjoja varten. Mutta yöllä on hyvä pestä ikkunoita, silloin lasista tulee puhdasta ja kiiltävää. Silloin perhoset eivät lennä pahki siihen. Pimeys tappaa lian, se vaalii sitä, se suojelee valhetta. Mutta yöllä se on kaunista tappaa. Pimeys.
Ja silloin, kun aamu tulee ja hiljaisuus varjojen jälkeen, on jäljellä enää viimeinen ikkuna, se kaikkein likaisin. Se, johon te heitätte kuraa ja rapaa, se, johon perhoset ja linnut lentävät pahki. Minä roiskin vettä ympäriinsä, se valuu pitkin käsivärsia, se tippuu kainaloihin, kiertyy kehoni ympärille, se maalaa maailman harmaaksi, ja harmaa on vielä mustaakin pahempaa, se pistää puukoilla selkään ja nauraa. Se tulee ja teutaroi edessäni, silmissäni, korvissani, se valuu syyllisyytenä niskaani, repii hiuksista ja hakkaa päätäni seinään. Se on laseista kaikkein pahin, se tartuttaa veden täyteen omaa likaansa, mutta se huutaa kaikista eniten tuskaa kuollessaan. Kuvani uppoaa siihen kaikkein syvimmälle, kyyneleeni leikkaavat sitä kaikkein verisimmin. Kivuliaimmin.
Mutta kun sen olen tehnyt, kun olen kiillottanut viimeisen ikkunan ja se hohtaa puhtaana, minuun istutettu syyllisyys on noussut huippuunsa, hyökännyt pantterina niskaani, kampannut minut, se on noussut syksyisenä keväänä, jolla ei ole ollut voimaa kasvattaa vihreyttä ympärilleen. Nyt se makaa kituen maassa. Olen heittänyt sen takaisin teille, viskannut likaisen veden niskaanne. Tämä on se likainen vesi. Ja luette tätä nyt. Ette pidä lukemastanne. Teidän mielestänne minä valehtelen. Ajattelette, että syyllisyys ei ole teidän vikanne. Että olen kasvattanut sen itse. Tämä on kaikki ne sanat, joita on tehnyt mieli huutaa, kaikki ne kirjat, jotka pelko on pitänyt paikoillaan hyllyissä. Kaikki ne lyönnit ja potkut, joita ei koskaan ole tullut. Ja te ette ymmärrä tätä. Ehkä ette halua ymmärtää. Ehkä tämä on liian vaikeaa.
Ja kun suljen viimeisen haan, kun kaikki lasit on pesty, kun ikkuna on kiinni, silloin se katoaa ja tilalla hohtaa timantteja, puhtaita, kirkkaita timantteja, ja niiden lävitse näen kevään, joka odottaa kesää. Kevään, joka nostaa kukat maasta, pukee puut lehtiin ja laulaa tuhansien lintujen kielin. Näen kesän, joka ei hajota kevään lupauksia, joka ei jää tyhjäksi, vaan joka antaa sen, mitä sen pitääkin. Kesän, joka antaa lupaamansa vapuden.
Te luulette, että syytän teitä. Ehkä minä syytänkin, ehkä kaadan likavettä niskaanne, mutta tällä kertaa tiedän, että minulla on lupa tehdä niin. Tällä kertaa minä teen niin siksi, että ymmärtäisitte. Näkisitte totuuden. Ette itkisi ja rukoilisi Jumalaa, jota ette tunne, ette syyttäisi minua. Te tiedätte, että tämä on totta. Näette sen. Minun ei tarvitse kertoa esimerkkejä. Löydätte ne itse. Jos ette löydä, ette näe niin kuin minä, ja silloin niitä on turha teille selittää.
Olen pessyt nämä ikkunat. Nekin, joita ette käskeneet, ne, jotka tahdoitte piilottaa. Pesin ne, ja nyt on kevät ja minä odotan kesää. Nyt ei ole enää syksy. Pesin ne ikkunat, jotka sotkitte. Tahallaan. Nyt on teidän vuoronne ymmärtää. Olen heittänyt pallon, olen heittänyt sen teille. Ehkä otatte sen kopiksi, ehkä annatte sen pudota kuraiseen maahan. Ehkä otatte sen ja heitätte puhtaiden ikkunoiden lävitse. Niin että ne rikkoutuvat. Ehkä. Ehkä ei. Mutta tällä kertaa tämä on teidän käsissänne. Olen kirjottaut sen minkä voin, olen piirtänyt eteenne ne kuvat, jotka osaan, ja teidän tulee ymmärtää ne. Ei syyttäen, vaan avoimesti. Ei kysellen, vaan niin, että tiedätte, mitä nämä lauseet merkitsevät. Että olen valmis tietämään valheen ja totuuden. Että olen valmis kaatamaan aavekulissit.
Enää en pyydä anteeksi sitä, mitä olen. Enää en pyydä anteeksi olemassaoloani. En sitä, millainen minusta on tullut. En ole väärin, en vääränlainen, ja teidän on syytä ymmärtää se. En tule muuttumaan sen vuoksi, että te pidätte minua syyllisenä, en siksi että olen mielestänne väärässä. Nyt kysytte kenties toisiltanne, miten muka olette syyttäneet minua, miten olette väittäneet minun olevan väärässä. Ja huomaatteko, jo nämä teidän kysymyksenne osoittavat, että syytätte minua, jälleen. Ja minä syytän teitä. Se on typerää ja lapsellista eikä se johda mihinkään, tiedän sen.
Jos ette näe asioita niin kuin minä ne näen, älkää syyttäkö sitä, miten minä ajattelen. Älkää pitäkö sitä vääränä. Koska se ei ole sen enempää väärin kuin teidänkään tapanne. Eikä yhtään enempää oikeinkaan.
Jos tämä on teistä epäoikeudenmukasta, niin en voi sille mitään. Jos on mielestänne väärin, että pesin tuon piilotetun ikkunan, niin sillekään en mahda mitään. Minusta on hyvä, jos ikkunat ovat puhtaita. Ja maton alle lakaistut kissankakat haisevat. Haisevat ja kovasti. Ja pakastimen taakse unohdetut myös. Ne eivät haihdu minnekään, ne ovat siellä ja pysyvät. Ne ovat luurankoja kaapeissa, niiden vuoksi pitää toisia ikkunoita salata. Mutta niitä minä en voi siivota pois, koska se on teidän asianne, teidän ongelmanne. Minä en voi, vaikka tahtoisin, sillä ette salli sitä.
Kysytte kenties nyt, mikä on tuo salattu ikkuna, mutta sitä en osaa kertoa. Tiedän vain, että olen pessyt sen. Ja se on kaunis. Ja sen takana on kesä, joka täyttää lupaukset. Ehkä tuota ikkunaa sanotaan rakkaudeksi. Ja jälleen ehkä ymmärrätte väärin, tahallaan. Näette asiat sotkuisen ikkunan lävitse, ja siksi se vääristää käsityksenne. Mutta kun ajattelette ja katsotte tarkaan, tiedän, että huomaatte mitä tarkotan. Että en puhu väärin. Että se, mitä sanotte vääräksi ei ole se, mitä takoitan.
Katsokaa tarkasti näitä sanoja. Lukekaa tarkasti. Niin että ymmärrätte. Ja muistakaa, että minä päätän, mitä nämä tarkottavat ja mitä eivät. Että teillä ei ole lupa vääristellä näitä. Nämä ovat minun sanojani ja minun kuviani ja jos ette ymmärrä, se on harmi, mutta en voi sille mitään.

aavekulisseja ja varjoteatteria

ja ikkunanpesua

ja tapettuja pikkulintuja

ja minä

e n t e e m i t ä ä n ! !

(vaikka aivan hyvin osaisin)

t y h m ä g r e * * ! !

(ja valokuvia)

jotka kertovat kaiken

jos

osaa lukea niitä

niin kuin kirjaa

ja vaikeita sanoja

huonoja

ja kaikella on merkitys

(ja kulissit kaatuvat

katsomoon

mutta se on jo tyhjä

varjoteatterilla

ei ole mitään annettavaa

ja tuuli ulvoo

yksin

vangittuna)

ja varpaat

ja mustaa vettä

p e l a s t u s

ja harha

Aika on liian hidas
Minä puhelen haamujen kanssa
Viimeisen syksyn lehdet
Yksinäisyyttään huutavat maassa

Minä en muista miksi
Poimin keltaiset tulppaanit talteen
Polttavan lumen alta
Näen jo ruusutkin unohtuneet

Kaikki on kerran kuultu
Silloin kun kello lyö kahtatoista
Ja askeleet kadonneet
Löytyvät näiden portaiden päästä


kun ei sanat suostu menemään niin kuin niiden olisi tarkoitus niin ei sitten ja silloin tulee tällaista hlvtin tönkköä tekstiä! (kuten eräillä aina)

Ulkona on syksy, vaikka nyt pitäisi olla huhtikuu ja kevät, lumet ovat jo kertaalleen sulaneet, satoivat sitten takaisin ja sulivat jo melkein uudestaan. Maa on täynnä syksyisiä kuolleita vaahteranlehtiä, joita kukaan ei ole haravoinut pois, ja jotka muistuttavat yhä venähtäneestä syksystä ja lyhyestä, kuolleesta talvesta, jota kukaan ei tiedä olleenkaan. Viinimarjapensaat ovat menneisyyden haamuja, tummia ja täynnä varjoja, niiden vääntyneet alumiinikehikot irvistelevät ruosteisina vankiloina katkeilleiden oksien alla, ja puut huojuvat tuulessa, taipuvat häilyviksi kuviksi, ja oksat sojottavat tyhjyyteen halkoen kummallisen sinistä ja pilvetöntä taivasta.

Itkuinen, aikoinaan isän kanssa äidin vaatimuksesta punaiseksi maalattu leikkimökki seisoo yhä paikoillaan, ovi on kadonnut, lentänyt kai tuulen mukana saranoiltaan ja toimitettu sen jälkeen polttopuuksi, ikkuna on hajonnut ja sirpaleet ovat maanneet vuosikausia maassa kenenkään korjaamatta niitä pois. Lommonien tynnyri makaa puoliksi hiekkalaatikossa, jonka hiekka on vähä vähältä nosteltu leikkikaivurilla sen ajan lahottamien laitojen ulkopuolelle, ja keltaisen kaivurin kauha makaa unohtuneena puoliksi lumella, puoliksi viimekesäisellä nurmella. Routaiseen maahan on joskus kaivettu kuoppa, jota joku on kutsunut möhköfanttiansaksi, ja myöhemmin siihen piti istuttaa mansikoita, jotka kuolivat ennen kuin ehtivät maahan saakka, ja sen jälkeen sen ympärille piti tuleman kukkapenkki, jota kukaan ei koskaan tehnyt. Nyt kuopan pohjalla lojuu ränsistynyt lentopallo ja haalistunut punainen legovene, eikä kukaan enää muista eikä kaipaa niitä.

Ja ilta muuttuu tummaksi ja melkein mustaksi, mutta taivas on yhä sininen, eikä missään näy kuuta eikä ainoatakaan tähteä, ja vain puiden yhä huojuvat varjot erottuvat mustasta massasta, eikä kukaan enää muista unohdettuja leikkikaluja, joita ei voi nähdä, eikä niitä kerätä koskaan pois. Minä painan otsani likaiseen ikkunaan, jota jostakin kaukaisesta ja kummallisesta syystä en koskaan ole siistinyt, ja se vääristää maan ja puut ja kaiken, sen tahrat tanssivat silmissäni unohdettuina ja yksinäisinä, ne yrittävät huutaa minulle käheällä äänellään voikukista, joita kesäisin kasvoi ikkunan alla, ja joista minä taiteilin kruunuja itselleni, ja kesäilloista, kun ilma oli viileä ja olisi pitänyt jo juosta nukkumaan, mutta maa oli yhä lämmin, ja minä tanssin seppeleet päässäni karkuun äitiä.

Minä hyppään ikkunasta, se viiltää haavoja käsiini ja kylkiini, mutta en välitä niistä. Minä juoksen vanhan nurmen ja likaisen lumen ylitse, ja lumi tuntuu kummallisen kuumalta, eikä lainkaan kutita paljaita jalkapohjiani. Minä käperryn keräksi sotkuisen leikkimökin varjojen täyttämään nurkkaan, ja pölyiset seinät kohoavat jonnekin korkeuksiinsa, eivätkä ne lopu koskaan. Liu’utan kättäni karhealla puulla, etsin tuttuja oksanreikiä, mutta en enää löydä niitä, koetan tunnistaa, mutta eksyn. Mökki on täytetty varjoilla ja kummituksilla, siellä lojuu vieraita leluja ja uusia tarinoita, enkä minä enää kuulu sinne. Makaan selälläni halkeilevalla lattialla ja toivon vain, että voisin tippua sen lävitse, tippua sen alla olevien kivien lävitse, maan lävitse, kalloperän lävitse, vajota alimpaan helvettiin, ja jäädä sinne. Lihakseni puutuvat, en tunne enää niitä, en kuule tuulen huminaa ontoissa laudoissa, en maalin hiljaista rapistumista, en näe ulkona tanssivia keijuja, en pimeyden luolistaan houkuttelemia peikkoja, en haista kylmyyttä väreilevästä ilmasta, tunnen vain pimeyden, tunnen sen viekkaat kädet, sen kummalliset kosketukset ja viehättävän äänen. Ja minä tahdon matkata sen mukana pois…

Minä olen kyllästynyt lukemaan yhä uudestaan samoja vanhoja lauseita, niitä, joita on aina kirjoitettu, olen kyllästynyt löytämään samanlaisista tarinoista samanlaisia ajatuksia, sellaisia, joita kaikki pitävät kauniina ja uusina, mutta todellisuudessa ne ovat vain harmaita ja vähäpätöisiä, sillä ne ovat jo muuttuneet merkityksettömiksi. En jaksaisi samoja tylsiä sanoja, en jatkuvasti toistuvia kielikuvia, en tyhjyyttä, joka niihin kätkeytyy, ja mietin, voisiko kukaan kääntää tuota tyhjyyttä nurin, kääntää niin kauan, että löytäisi jotain uutta, jotain tuultakin keveämpää, ajatuksia kirkkaampaa, tunteita voimakkaampaa. Ja minä tiedän, että kaiken takana on aivan välttämättä oltava jotain, mutta se on jo niin todellista ja täydellistä, etteivät sanat yllä sinne.

Tämä hulluus saa minut nauramaan, kun makaan sängylläni ja tuijotan päiväpeitteen harmaita kuvioita, kun katson sälekaihdinten lävitse pihalle ja siellä sataa jäätä, vaikka äsken oli kesä, kun kuuntelen elämän ääniä jostain kaukaisuudesta, ja minusta tuntuu, että liu'un pois, että maailma ympärilläni muuttuu sumuiseksi ja mitättmäksi, etten enää saa siitä otetta, että menetän jotain hyvin tärkeää, mutten osaa hahmottaa sitä enkä sitäkään, mitä todellisuudessa menetän, koska oikeastaan tahdonkin menettää sen.

Ja sitten, kun olen menettänyt kaiken, eikä minulla ole enää mitään, kun olen vain itse jäljellä, enkä oikein ole varma itsestänikään, minä itken tyhjiä kyyneliä ja katselen sumua, ja äkkiä se alkaa seljetä, kaikki tuo kumma haahuilu ympäriinsä loppuu, ja minusta tuntuu, että olen tarttunut johonkin, tai ehkä ennemminkin jokin on tarttunut minuun, ja tuo jokin on hyvin tärkeää. Minä ehkä näen kaiken hyvin erillä tavalla kuin olisi hyvää tai oikein, minä ehkä olen aina ymmärtänyt tämän niin väärin, enkä saa enää kiinni mitään muuta kuin sen, mitä minulla jo on. Ja tyyny on jo aivan märkä, mutta sillä ei ole väliä, ennemmin on merkitystä sillä, ettei kukaan kuule, ettei kukaan katsele, ja että kaikki on niin kamalan yksinäistä ja pimeää. Sitten minä jälleen hymyilen kaikille, eikä kukaan näe, tai ainakin minä luulen niin, enkä pidä siitä, sillä totuushan on, että jonkun täytyisi nähdä, koska niin vain on, jonkun pitää piileksiä ja toisen nähdä, mutta on vaikeaa tietää, milloin on sopivaa nähdä mitäkin, ja milloin on hyvä piileksiä, ja milloin on aika lopettaa. Sitäkään minä en osaa, enkä tiedä, minkä vuoksi, koska se on niin käsittämättmän yksinkertaista.

Minä en kuitenkaan tarvitse muuta, olen vain hiljaa ja odotan, niinhän minulle on aina sanottu. Ja tietenkin syytän kaikesta itseäni, sillä niinkin on hyvä tehdä, se on oikein ja kaunista, eikä tuota vääryyttä kenellekään, paitsi tietenkin itselleni, mutta itselleenhän saakin tehdä mitä tahtoo, sehän ei ole kiellettyä, jos ei vain mene niin pitkälle, että aiheuttaisi huolta ja häpeää toisille. Sekin on joskus vaikeaa tietää, missä menee se raja, kuinka paljon saa itselleen tehdä ja mikä taas on kiellettyä. Mutta kiellettyähän onkin vain se, minkä itse itseltään kieltää, sillä kaikki muu on sallittua ja mahdollista toteuttaa tai kuinka vain. Sen vuoksi minä en kielläkään mitään, ainakaan itseltäni, sen vuoksi minä tahdon olla vapaa, ja juuri tuossa pyrkimyksessäni vangitsen itseni yhä tiukemmin omilla kahleillani, vapauden kahleilla, eikä siinä olekaan mitään järkeä, mutta elämässä harvoin on.

Mikä eläin olisin, jos olisin eläin? Pääskynen.
Kuka minä olen? Olet se joka olet.
Miksi vastaat aina tuolla tavalla? Kohtalon tiet ovat tuntemattomat...
Kuka on kohtalo? Matti Nykänen
Joko on yö? Puolen tunnin päästä, mutta muista etten voi paljastaa kaikkea etten joudu työttömäksi.
Kuka tietää kaiken? Ihminen jonka olet tuntenut jonkun aikaa
Kuka on minun rakastettuni? Henkilö josta näit viimeksi unta.
Kuka on rakastunut minuun? Kolmas tyyppi vasemmalta.
Kuka on kolmas tyyppi vasemmalta? Kadunlakaisija
Keneen hän on rakastunut? Mulla oli suhde siihen kerran... tiedän tapauksen hyvin läheisesti
Mitä minä tahdon? Ei ainakaan sitä mitä pelätään.
Kuka on pahin painajaiseni? Nainen jolla on Valtaa.
Olenko minä kohtalo? Se riippuu aivan siitä miltä sinusta itsestäsi tuntuu.
Kuka on minun kohtaloni? Maaria.
Kuka on maaria? Maitotyttö tai ainaki joku sen kaveri.
Milloin minusta tulee aikuinen? Nyt, jos se minusta on kiinni
Kuka minä olen? Olet selvästikin se, josta äiti minua varoitti! Millon nähään?
Olenko tehnyt väärin? Haluaisit olla, muttet ole.
Mikä on minun suurin unelmani? Pitäskö tää kattoa Ennätysten kirjasta?

Jos kaikki ei olisi niin merkityksetöntä, se voisi olla mielenkiintoista ja kaunista. Jos sanat eivät olisi puhki kuluneita ja liikaa käytettyjä, minä tahtoisin etsiä niistä niiden voiman. Jos keskustelut eivät lentäisi tuulen mukana pois, minä tarttuisin niihin ja löytäisin kaikelle uuden muodon ja uuden sävelen. Tänään minä kävelen tietä, joita minä en tahtoisi kävellä, polkuja, jotka on löydetty niin moneen kertaan, tänään minä puhun sanoja, joilla ei ole mitään uutta kerrottavaa, mutta joku päivä minä opin lentämään niiden mukana kauas pois. Joku päivä minä rakennan vanhoista ja hajonneista merkityksistä uuden ja vahvan tarinan, ja se nostaa uhmakkaana päänsä pystyyn ja polkee kaiken muun jalkoihinsa.

Ehkä minä löydän sisältäni sen voiman, josta jokainen huutaa, mutta jota kukaan ei tunne.

Silloin ihmiset juoksevat kauhuissaan ympäriinsä, tönivät toisiaan ja yrittävät olla ensimmäisiä tietämättä minne he ovat matkalla. Jalat polkevat villeinä maata, kaatavat heikompia tieltä ja kantavat omistajaansa suuntaan ja toiseen. Minä jäädyn paikoilleni, jalkani kasvavat kiinni toriaukion kiviin, ja minä katselen kaikkea kuin olisin ulkopuolella, kuin seuraisin valtavaa näytelmää, joka on kuin unta ja samalla enemmän totta kuin mikään muu elämässäni.
Kun ensimmäiset hevoset laukkaavat aukiolle, minä seison siinä yhä, seison ja silmäni kieltäytyvät menemästä kiinni. Kun ensimmäiset miekat kalahtavat toisiin miekkoihin, minä en tuki korviani. Kun ensimmäinen välähtävä teräs leikkaa ihoa, kun ensimmäiset veripisarat tippuvat kiville, minä seison niiden samojen kivien päällä. Kun ensimmäiset miehet kaatuvat villien ratsujen tieltä, minä katselen yhä. Maailma matkustaa ympärilläni omaa rataansa, aurinko peittyy himmeisiin pilviin ja jotkut säteet osuvat silmiini, kimpoilevat aukiota reunustavien talojen seinistä, sotilaiden kypäristä, hevosten kavioista ja matkaavat takaisin pilviin. Äänet kaikuvat, hevoset hirnahtelevat, koirat haukkuvat, linnut pakenevat puistaan ja ihmiset hyökkäävät toistensa päälle kuin saalistaan raatelevat pedot.
Ja yhä minä etsin katseellani äitiä, äitiä, joka katosi ihmisvilinään, joka on ehkä juossut muiden ihmisten mukana pois, tuntemattomaan paikkaan, suuntaan, jota kukaan ei tiennyt eikä osannut määrätä. Minä näen vain sotilaita, ratsuja ja mustia korppeja, jotka huutavat taivaalla yksinäisyyttään ja kuolemaa.
Minä kuulen kaiken, minä tunnen pölyn suussani, kun se kohoaa maasta ja miesten jaloista, kun he käyvät toistensa kimppuun. Minä haistan tuoreen veren, kun se valuu kivien väleihin ja tahraa valkoisen kauneuden. Minä näen kuinka silmät toistensa perään kääntyvät ympäri, kuinka ruumis toisensa jälkeen rojahtaa velttona alas satulasta. Minä haistan hien ja kuoleman, tunnen taistelun nostaman kiihkon, ja seison yhä keskellä toria.

~ ~ ~

Hän katsoo minua pitkään, pitkään ja tutkivalla katseella. Hän kohtaa merenvihrillä silmillään omani, odottaa ja nuolaisee hermostuneena huuliaan. Hän pyörittää hiuksiaan sormissaan, hengittää kevyin ja katkonaisin henkäyksin ja rypistää siroa otsaansa.
- Miksi sinä tulit? Hän kysyy ja vilkaisee jonnekin huonen perälle.
- Minä tulin... ehkä yksinäisyyteni ajamana. Ehkä tahdoin vain puhua jonkun kanssa, ehkä tahdoin katsoa jotakuta silmiin.
- Miksi tulit juuri minun luokseni? Hän kysyy hiljaisella äänellä.
- En tiedä... Ehkä tulin lohduttoman, merkityksettömän itkusi houkuttelemana. Vastaan ja kohautan olkiani.
Tyttö katselee minua, nostaa leukansa pystyyn, ja hän näyttää kauniilta.
- Minne me olemme matkalla? Ja keitä olivat ne miehet, jotka toivat meidät tänne? Tyttö kysyy äänessään levottomuutta.
- En minä tiedä.
- Entä keitä olivat ne valkoisilla miehillä ratsastavat punaviittaiset sotilaat, jotka tappovat... kaiken? Miksi he tulivat tänne? Miksei kukaan, ei kukaan ollut valmiina siihen? Hän kysyy yhä.
- En tiedä.
Tyttö laskee katseensa, keskittyy johonkin lattian likatäplään, ja hänen hiuksensa valahtavat kasvoille. Kyyneleet tulvahtavat jälleen hänen silmiinsä, ja hän sulkee ne.

~ ~ ~

- Meri yltää tänne saakka, minä en pääse sitä pakoon, olen sen ikuinen orja, sen vanki, enkä pääse irti. Se on kuljettanut minut aallollaan tänne, ja joku päivä se kuljettaa minut pois.
Minä katson punaiseen auringonlaskuun, ja se värjää meren vereksi ja kyyneliksi. Pimeys valtaa rannan, kalpea kuu nousee taivaalle ja rakentaa siltansa veden ylitse. Minä tartun tyttöä kädestä ja silta kantaa meidät jonnekin kauas pois.