IRC-Galleria

Lumi sataa maahan. Armahtavalla valkeudellaan se peittää syksyn harmaan alastomuuden. Häikäisevällä puhtaudellaan se sokaisee kurjuuteen tottuneet silmät. Hetken aikaa se hohtaa tahrattomuuttaan muistuttaen maailmaa jostain kauniimmasta. Hetken aikaa timantit loistavat hangilla huutaen ihmisiltä armoa. Silloin kaikki on kaunista ja rauhallista. Hetkeksi maailma pysähtyy ja jää ihmettelemään ihmettä, jonka lumi mukanaan tuo.

Mutta lumenkin puhtaus tahrataan. Valkoiset timantit muuttuvat harmaiksi ja enkelit haihtuvat takaisin taivaaseen. Harmaus valahtaa jälleen peitteenä maailman ylle. Pimeys vedetään sälekaihtimina ikkunoille ja lumienkelit suljetaan omaan valtakuntaansa. Vain märkä lumi ja kyyneleet jäävät.

Kaikki enkelit eivät silloin lennäkään taivaaseen. Valkoiset pitsisiivet eivät aina kannakaan takaisin. Jääprinsessat jäävät tanssimaan. Minä tiedän sen. Vaikka kaikki haluaisivat takaisin. Minne takaisin, voisi kysyä. Minä en tiedä. Tiedottomuuden ja ajattomuuden rajamaille, sinne missä ei ole kyyneleitä, ei mitään, sinne lumienkelit lentävät kaikki lopulta. Tyhjyyteen ilman ainoaakaan sanaa. Kylmyyteen ilman ainoaakaan tunnetta. Mutta toiset tanssivat pidempään kuin toiset. Toisten sanattomat huudot kaikuvat maailmassa sen harmauden keskellä.

Kaikki haluaisivat jäädä. Jäädä mailman huutamaan. Mutta vain harvojen annetaan jäädä tänne. Niiden jotka kestävät kauimmin, niiden jotka eivät sula helposti. Joiden sydän on kovinta jäätä ja siivet kauneimmat, niiden annetaan jäädä. Vaikka kauneus ei aina olekaan vahvuutta. Lumienkelitkin ovat vain lumienkeleitä.

Joskus joku sulaa tänne. Hajoaa lämpimään syliin ja uskoo ihmisten rakkauteen. Joskus joku lähtee tavoittelemaan onnea ja rauhaa ihmisten keinoin.

Mutta rakkautta ei voi ostaa rahalla eikä kauneudellakaan. Hintana on oma sielu.

Toisinaan joku lentää pois, sinne tyhjyyden ja tiedottomuuden valtakuntaan. Sinne missä ei tarvitse tuntea mitään. Mutta mistä he lopulta tietävät, mitä siellä on. Minä en uskalla…

Minä lensin kauniina maahan. Loistin timanttina hangella kilpaa muiden timanttien kanssa. Mutta toiset lensivät pois, eivätkä minun pitsisiipeni kantaneetkaan minua. Ne olivat liian kauniit. Jäin yksin harmaiden peikkojen keskelle, yksin kauniine siipineni, joista ei ollut mitään iloa minulle. Olisin mielummin ottanut vähän rumemmat, mutta vahvat siivet, joilla olisin voinut lentää pois.

Mutta minä jäin.

Kuljin hiljaa pitkin katuja, tanssin balladeja puutarhoissa ja keinuin tuulessa kuvitellen osaavani lentää. Säihkyin yksinäni pihakoivuissa ja seurasin ihmisten elämää.

Se oli harmaata ja ikävää. Vain lapset osasivat nauraa. Vain lapset osasivat leikkiä.

Matkustin bussilla ihmisten mukana. Katselin kiireisiä ja kireitä ilmeitä. Salkkua kantavia miehiä. Ikkunasta ulos tuijottavia naisia. Väsyneitä koululaisia. Elämäänsä tympääntyneitä vanhuksia. Katselin sameita silmiä. Miksi syksyn apeus oli palannut, vaikka lumi oli jo maassa ja tähdet leikkivät taivaalla? Miksi ihmiset sulkivat talven turruttavan kylmyyden ulos kääriytyen paksuihin talvivaatteisiin?

Minä opin rakastamaan busseja. Opin rakastamaan ihmisiäkin. Omalla ironisella tavallaan he olivat kuitenkin oikeassa. Opin katselemaan heitä ja heidän silmiään. Kaiken värisiä silmiä. Kaiken ikäisiä ihmisiä. Kaikilla kuitenkin niin samanlainen katse.

Mitä noiden silmien taakse kätkeytyy? Mitä noiden katseiden taakse piiloutuu?

Välillä minäkin haluaisin olla ihminen. Haluaisin olla kiireinen ja kireä ihminen, jonka ei tarvitse ajatella muuta kuin perhettään ja työhuoliaan ja sitä, mitä ostaa lapsille joululahjaksi. Minä vihaan näitä minun siipiäni. Pitsisiipiä, joilla ei voi lentää minnekään. Ne ovat kauniit, mutta kauniskaan ei ole aina kaunista.

Mitä minä olen? Enkelikö, joka ei enää osaa lentää takaisin taivaaseen? Vai olenko sittenkin ihminen, jolla on siivet? Vai onko tärkeää ollenkaan, olenko ihminen vai enkeli vai kumpikaan? Eikö ole tärkeää, mitä minä olen? Olen ihmisten maailmassa, mutta he eivät näe minua. Kuulun enkelten maahan, mutta en pääse sinne. Onko sittenkään tärkeää, missä minä olen?

Miten minä saisin kauneimmasta kauniinpaa ja kaikista jäisimmästä jäisenpää? Miten voisin tappaa tunteet joita ei ole?

Seison ulkona lumisateessa. Olen osa sitä. Lastenrattaita pukkaava nuori nainen. Vihaisesti haukkuva koira. Kadun yli juokseva lapsi…

Minä pyrähdän juoksuun. Ihmiset eivät tunne kuinka siipeni hipaisevat heidän kasvojaan. Autoilijat eivät näe kuinka läheltä autojen editse kipaisen. Minä en tunne tuulta kasvoillani enkä jäistä tietä jalkojeni alla. Minä lennän! Lennän pois, laukkaan yli jäisen järven, tanssin hali tähtitaivaa ja olen poissa. Olen poissa, niin kaukana poissa, ettei kukaan voi minua tavoittaa.

Ja pilvien harjalta katselen itseäni ja hentoja pitsisiipiäni, joilla en ikinä oppinut lentämään.

Pieni, vanha koira katselee minua suurilla, suklaanruskeilla silmillään. Niiden katseessa on väsynyttä iloa. Jostain kaukaa vanhuuden lävitse pilkahtaa nuoruuden toivo. Se on sellainen toivo omasta perheestä, isännästä, joka kävisi lenkillä ja emännästä, joka harjaisi turkkia. Se toivo on jo miltei sammunut, mutta elää silti pienenä liekkinä vanhoissa silmissä.
Muistan kuinka näin Jerrin ensimmäistä kertaa. Muistan sen pienenä pentuna kymmenen vuotta sitten. Muistan nuo samat lumoavat silmät, jotka silloin olivat vielä täynnä riehakasta iloa ja kostean kuonon, joka oli valmis tutkimaan jokaisen nurkan, kolon ja pimeän käytävän. Seikkailunhaluisina taaperoina juoksentelimme yhdessä halki takapihaltamme alkaneen valtavan, synkän metsän. Silloin me elimme onnellisina.
Korkojen kopina havahduttaa minut muistelmistani.
- Voi koira parkaa, nainen säälittelee.
- Kuinka niin?
- Sehän on jo vanha ja raihnainen, turkkikin on jo menettänyt kiiltonsa.
- Onhan se vanhaÂ…
- Eikö olisi armeliaampaa lopettaa se?
- Jerrikö? Ei ikinä!
- Tunnetko sen? Voi raukkaa, niin paljon on joutunut kokemaanÂ….
- Tunnen… Leikimme pieninä yhdessä.
Katselen kalliisiin merkkivaatteisiin pukeutunutta naista, ja käännän sitten katseeni Jerrin älykkäisiin silmiin. Ei, Jerriä ei lopetettaisi. Ei nyt, kun vuosien etsinnän jälkeen olen vihdoin löytänyt hänet. En päästäisi häntä käsistäni. Kuolema ei voisi olla hänelle armeliaampi. Jerri voisi elää vielä vuosia, ja minä voisin hoitaa häntä.
Kiedon käteni Jerrin kaulaan. Kuiskailen hiljaa kauniita sanoja hänen korvaansa. Ne ovat sanoja elämästä. Nainen polvistuu viereeni ja laskee kätensä olalleni.
- Hän on hyvä koira, nainen kuiskaa
- Mutta hän kärsii ja kuolee pian. Hänellä on kasvain keuhkoissaan.
Katson surullisiin silmiin. Aistin niiden katseesta kuoleman. Tunnen Jerrin tietävän ja hyväksyvän sen. Hän hyväksyy sen paremmin kuin minä. Tunnen kyynelten valuvan poskilleni, mutta en nosta kättäni pyyhkimään niitä pois. Halaan Jerriä ja upotan vuosien kaipuun pehmeään turkkiin.