IRC-Galleria

Minulle vanhemmuus on aina tuntunut vieraalta ajatukselta. En minä lapsia vihaa, mutten rakastakaan. Yhdentekevää. Vaikka pidänkin geenejäni mitä erinomaisimpina, en ole löytänyt yhtä vahvoja ja säilyttämisen arvoisia naarasgeenejä. Vielä ainakaan.

Minulle lastenhankinta on yhtä kuin luonnonvalintaa ja vahvimman selviytymistä. Rakkauteen sinänsä en usko, se on vain illuusio siitä että tarvitsee toista ihmistä tekemään omasta elämästään täydellisempää. Minä en tarvitse ketään, en ole riippuvainen kenestäkään ja niin on parasta, niin muiden kuin itseni ja etenkin itseni kannalta.

Minä olen oman elämäni jumala ilman jalustaa, ei kukaan muu ja niin se saa ollakin, parhaimmassa tapauksessa siihen asti kun kuolen.

Toisaalta, jos vastaan tulee ulkoisesti kuin sisällölliseti miellyttävä naaras, niin mikäs siinä lapsia hankkiessa. Tosin miellyttävä on aivan liian laimea ilmaus, miellyttävää nyt tulee vastaan harva se päivä, tosin useinmiten vain joko ulkoisesti tai sisäisesti, mutta kumminkin.
Ideaali kumppani olisi klooni minusta, tai oikeammin melkein klooni, sillä jos geenistömme olisi täysin sama, geenirappeuma olisi mahdollinen. Melkeinklooni.

Mutta naaraan, jonka kanssa voisin harkita lisääntymistä, täytyisi olla erittäin samankaltainen kanssani ajatusmaailmalliseti, geeniperimän vahva ja ulkoisesti vähintäänkin yhtä miellyttävä kuin minä. Hänen myös täytyisi hyväksyä, että suhteemme olisi pitkälti avoimuuteen perustuva seksuaalisplatoninen yhdessäolosuhde, jossa kumppanien määrä ei olisi rajoitettu. Moniavioinen siis, mutta tämä ko. naaras ja mahdolliset jälkikasvut olisivat tietenkin etusijalla.

Jälkiasvun ihannemäärä olisi kaksi, silä silloin olisimme molemmat kloonanneet itsemme kertaalleen, joten olisimme oman osamme ihmiskunnan parantamiseksi tehneet (ihminen siirtä siittämäänsä lapseen 50% geeneistään).

Mutta tällä hetkellä, sopivan, täydellisen naaraan puuttuessa tyydyn vain olemaan vapaa sielu ja lievittämään kanssaihmisteni tuskaa omalla läheisyydelläni ja seurallani.