IRC-Galleria

Olen koko elämäni ajan yrittänyt määrittää itseäni myös sitä kautta, miten muut minut mahdollisesti näkevät. En toki jatkuvasti, tai kaikissa asioissa, mutta pitkälti lähes kaikessa, mitä teen tai ajattelen. Haluan joskus pystyä sanomaan että tein ja ajattelin. Tosin, en väitä, ettei joissain asioissa tulisi ottaa muita ihmisiä huomioon, mutta näen sen eri asiana.

Tämä on ehkä monesti estänyt minua toimimasta, lamaannuttanut minut koska olen pelännyt mahdollista negatiivista (ja/tai positiivista) reaktiota, etekin sosiaalisuutta vaativissa tilanteissa (= aina). En ollut ennen vappua uskaltanut pyytää kenenkään vähänkään tuntemattomamman (lue: vasta tavatun) ihmisen numeroa ennen tämän vuoden vappua. Se oli monellakin tavalla erittäin voimauttava kokemus; positiivsita oli toki se, että sain tämän ihmisen numeron.

Tätä tekstiä kirjoittaessanikin mietin, miten ihmiset tähän mahdollisesti kommentoivat, ja muokkaan tekstiäni sen perusteella, alitajuisesti. En koe vielä olevani kovin valmis henkisesti ottamaan turpaani, joten pidän ehkä epärealistisia mielikuvia itsestäni ja omista kyvyistäni ja taidoistani.
En tosin tiedä voiko itsestään ylipäätään saada realistista kuvaa. Tai voivatko muutkaan saada. Totuus lienee tuossa jossain välimaastossa.

Ylianalysoin jatkuvasti, mutta tuntuu kuin olisin oppimassa miten se käännetään pois siitä, mitä muut ehkä saattavat ajatella minusta, keskittyen esimerkiksi filolsofisiin ongelmiin. Ja miksei käytännön elämänkin ongelmiin.

Palatakseni hetkeksi siihen ihmiseen, kenen numeron pyysin. Meidän oli tarkoitus tavata tässä jokin aikaa sitten, mutta mut ilmeisesti feidattiin. Lisäksi sen ihmisen ilmaisu viesti jollain tasolla haluttomuutta tavata. Tämä saattoi tosin olla täysin pääni sisäisäkin, mutta oleellista on se, että pystyin ottamaan turpaani ja ehkä jopa kehittymään.
Samanlaista kehittymistä turpaanoton kautta ilmeini myöhemmin illalla, koska ajauduin seurueessen jossa oli samanlainen pikkuvirheistä huomautteleva henkilö. Kohtasin itseni ja osasin tietyllä tavalla tappaa itseäni, hieman. Aika seksivau reissu siis!

Monet ovat siinä harhakäsityksessä, että ennen asiat olisivat olleet järjestään paremmin. Ymmärrän hyvin, että ihmiset voivat helposti hämmentyä (nopeasti tapahtuvista) muutoksista. Se ei kuitenkaan saisi mielestäni olla tekosyynä sille, että lyödään kaikki vastaanottimet kiinni ja hoetaan maanisesti asioiden olleen ennen paremmin.
Toki ymmärrän myös asioiden nostalgisen arvon; itsekin tosinaan toivon voivani palata "huolettomaan" lapsuuteeni, jolloin kesät olivat pitkiä, ihania ja lämpimiä ja talvisin oli lunta jne. mutta koska se on ensinnäkin mahdotonta ja lisäksi tiedostan, etteivät nekään päivt olleet täysin huolettomia. Jokaiseen elämänvaiheeseen liittyy omat surut ja murheet, luonnollisesti. Vain idiootti väittäisi muuta.

Itse henkilökohtaisesti voin sanoa, että en oikeastaan kaipaa entistä elämääni takaisin, mitä ehkä tekisin asioita toisin jos voisin asiaan vaikuttaa. Mutta on jokseenkin turhaa yrittää roikkua menneessä, koska asioille ei voi enää mitään. Tietystikin tulevaisuus, omassa muodottomuudessaan pelottaa, mutta en anna sen häiritä. Olen alkamassa seistä omilla jaloillani, viimeinkin, eikä mikään voisi tuntua upeammalta.

Palatakseni varsinaiseen aiheeseen; tuntuisi vähän siltä, että ihmiset pelkäävät muutosta ja sekoittavat lopputuloksen varsinaiseen prosessiin. Tätä kautta he luulevat, että koska asia x muuttui asiaksi y, tämä on "paha" koska he kokevat asian y negatiivisempana kuin asian x. Mutta muutos ei ole koskaan paha, tai hyvä. Muutos vain on. Mitään pysyvää ei ole, mitään ikuista ei ole; et voi astua samaan virtaan kahdesti.

Tietystikään ei voi vaatia että ihmisten tulisi ottaa kaikki muutos vastaan mukisematta, mutta toivoisin että ihmiset yrittäisivät edes ymmärtää tapahtuvaa muutosta ja sen prosesseja, koska sitä kautta siihen/niihin vaikuttaminen toimisi tehokkaammin. Toki jos tyytyy vain ruikuttamaan siitä, miten ennen oli paremmin ja nyt kaikki on vaan ihan mälsää ja taas olis nuijalla töitä, niin en usko, että vaikuttamishalut ovat kovinkaan korkealla.

Minä nauran teidän mutsasukkaiselle ja itsekkäälle jumalallenne.
Minä nauran teidän pyhille teksteillenne ja viisaille miehillenne.
Minä nauran teidän opettajillenne ja guruillenne.
Minä nauran teidän synneillenne.
Minä nauran teidän ikoninne kumoon.
Minä nauran teidän kirkkonne ja temppelinne maan tasalle.
Minä nauran teidän harhaiselle todellisuuspaollenne.
Minä nauran teidän elämänkieltämisellenne.
Minä nauran teidän tiedollenne.
Minä nauran teidän anti-itsekkyydellenne.
Minä nauran teidän muutoksenpelollenne.
Minä nauran teidän tosiasiasokeudellenne.
Minä nauran teidän perinteillenne.
Ja ennen kaikkea, minä nauran teidän vaaroillenne.
Mutta yli kaiken minä nauran itselleni.

minä olen kyllästynyt
puhumaan arvoituksin ja sanaleikein;
mystisistä sinuuksista ja minuuksista
MINÄ kaipaan SINUA, haluan SINUT
mielesi ja kehosi
olemiseni kolmella eri tasolla
tule ja täytä minut,
tehdään minuista me

Tiedän ajattelevani liikaa
mutten voi olla pohtimatta
kenelle kuvitteellinen sinäsi
kirjoittaa

Luulen etten se ole minä,
edes se kuvitteellinen
mutta silti, osa minusta
(se kuvitteellinen ainakin)
ei voi olla ajattelematta
"entä jos"

Tosin
olen jo kyllin vanha elämään
omaa elämääni
ilman ehtolauseita,
tekemään olemisen sijaan

Tiedän satuttaneeni Prinsessaa,
eikä sitä saa mitenkään poistettua

Todennäköisesti ylireagoin,
mutten haluaisi taas
vaeltaa iäisyyksiä Ikijään maassa

Tämä takkutukkainen tallipoika
haluaa kirjoittaa meidät molemmat
tähän satuun

Perjantaina siis piti tavata eräs ihminen, kenen numeron pyysin vappuna. Se pyytäminen itsesäänkin oli jo erittäin voimauttavaa ja upeaa ja hienoa, koska en ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin.

Meidän siis piti nähdä perjantaina, ja kuvittelin että se ihminen haluaisi nähdä, mutta erinäisten seikkailuiden jälkeen eksyin Johanneksen kirkon puistoon, mistä siirryttiin jossain vaiheessa randomiin baariin, josta sitten Ogeliin yöksi.

EDIT: lisää tulee joskus, kunhan jaksan paneutua asian kirjoittamiseen.

Mitään uutta alkua, puhdistavaa muuttamista toiseen paikkaan ei ole olemassa, me joka tapauksessa kannamme "matkatavaroita" menneisyydestämme, mennyttä elämäämme. Riippumatta siitä miten kovaa juoksemme, miten kauan juoksemme, se saavuttaa meidät lopulta.

"Kaikki mitä teet on tehty, kaikki mitä näet on nähty
Kaikki mihin kosketat on monin käsin kosketeltu
Muttei sinun käsilläsi, muttei sinun silmilläsi
Muttei sinun sisälläsi ennen kuin on itse tehty "

Avaan lukkojani, upeaa.

Soitit, olen imarreltu, toki. Viisi vuotta se kesti. Tällä vauhdila ehkä sittenkin saamme sen kauneimman poislähdön koskaan.
Armastan sinua, noitaseni.