IRC-Galleria

Tulen tänne pitkästä aikaa ruikuttamaan, tällä kertaa siitä, ettei nykyisin kakaroilla ole minkäänlaisia käytöstapoja!

Olin tänään koulun jälkeen kirjastolla istuskelemassa ja lukemassa mielenkiintoista kirjaa, joka kertoo ydinvoimasta Suomessa. Hakeuduin eräässä nurkassa olevalle sohvalle, missä kuvittelin saavani olla rauhassa häiritsijöiltä – vaan ei! Jonkin aikaa luettuani viereeni ilmestyy kolme poikaa, olettaisin, että 2-4 -luokkalaisia, mutta arvio voi heittää, sillä olen surkea arvioimaan, minkä ikäisiä lapset ovat. Yksi pojista tiuskaisi minulle "Noh, väistä siitä, me tullaan siihen istumaan!". En reagoinut mitenkään, poika tiuskaisi uudelleen: "Häivy! Mene pois! Me tullaan tähän!". En vieläkään reagoinut mitenkään, en edes viitsinyt irroittaa katsettani kirjasta. Miksi vastaisin mitään, kunnei pojilla tunnu olevan käsitystä siitä, miten ihmisiä puhutellaan? Jonkin aikaa intettyään pojat sitten lykkäsivät reppuni alas sohvalta, onneksi repussa ei ollut tietokonetta, kuten yleensä! Sitten he istuivat viereeni ja olivat siinä alle minuutin, kunnes lähtivät, ja yksi pojista huusi minulle kovaan ääneen "Ei tuu ikävä!". Ei kyllä minunkaan heitä ikävä tullut.

Samaiset pojat olivat kirjastossa varmaan tunnin ajan, soittivat kännyköiltään musiikkia kovaan ääneen ja muutenkin metelöivät. Eikö mukulat enää tajua, että kirjastossa kuuluu olla hiljaa? Mihin on kadonneet käytöstavat? Olisin varmaankin pitänyt lapsukaisille luennon siitä, miten kuuluu käyttäytyä julkisilla paikoilla, mutta en viitsinyt, sillä kirjastossahan tulee olla hiljaa. Toisaalta en edes viitsi haaskata aikaani toisten henkilöiden lapsien kasvatukseen, heidän vanhempansa tehkööt sen kotonaan.

Kyllä, vaikka olenkin krooninen valittaja ja paatunut apatian harjoittaja, löydän elämästäni silloin tällöin pieniä positiivisia pilkahduksia, jotka tuovat edes pientä toivoa.

• Tärkeät ihmiset. Vaikka joskus tuntuu, että haukun ihmiskunnan jokaisen yksilön, enkä kykene päästämään ketään lähelleni, oikeasti nautin kanssakäymisestä harvojen ja valittujen kanssa.
• Hyvä musiikki. En kuuntele minkään tietyn genren musiikkia, ja monenlainen musisointi miellyttää korvaani. Kuitenkin on paljon musiikkia, jota en suoraan sanottuna voi sietää.
• Kissani. Vaikkei se tykkääkään halimisesta ja on muutenkin ihan uuno, on se tärkeä.
• Valokuvaus ja piirtäminen. Kummassakaan en koe olevani hyvä, piirtämisessä vielä surkeampi kuin valokuvauksessa. Kuitenkin nautin kummastakin sanomattoman suuresti.
• Gore. Vaikka voisi luulla, etteivät lentelevät suolenpätkät ja roiskuva veri voi tehdä ketään onnelliseksi, asia on toisin. Rauhoitun katsellessani gorea.
• My Little Pony - mitä oivallisin vastapaino teurastukselle.
• Pyöräily. Pyöräillessä ei tarvitse olla sosiaalinen, mutta siltikin tekee jotakin ja on ulkona. Taidan vihdoinkin tietää löytäneeni sen liikunnan muodon, josta olen kiinnostunut.
• Uuden oppiminen. Vaikka en koulussa kykenekään keskittymään kovin hyvin, sivistän silti jatkuvasti itseäni vapaa-ajalla mitä erikoisempia artikkeleja lukemalla.
• Syksy. Muut potevat syysmasennusta, itse löydän elämänilon syksyllä. Ja koska keväällä iloitseminen on aivan liian mainstreamia, voinkin sanoa, että minulla on kevätmasennus nytkin menossa.
• Syvälliset keskustelut. Näitä ei voita mikään. Paitsi...
• ...sairas huumori. Kyllä, juttuni menevät niin sairaiksi, että usein joudunkin niitä hillitsemään ja pitämään turpani tukossa. Onneksi edes harvat ymmärtävät.

Alla vielä teille loistavaa musiikkia.



Ja älkää huolestuko, en minä aina näin positiivinen ole. Pian taas olen palannut ulisemaan ja ruikuttamaan tänne suurista elämäni epäkohdista.

Jälleen kerran pääsen kohdistamaan vihaani, aggressiotani ja minimaalisten maitorauhasteni aiheuttamaa katkeruuttani linja-autoihin, kuten jokin aika sitten kirjottamassa blogauksessani. Tosin tällä kertaa en ole aikeissa valittaa siitä, miten huonossa kunnossa onnikat ovat - vaikka se vitun ovi ei mennyt tänäkään aamuna kiinni - vaan siitä, millaista porukkaa linja-autoihin päätyy.

Tänään koulusta tultaessa änkeydyimme koko ala- ja yläasteen sekä lukion kuljetusporukka samaan, ahtaaseen linjuriin. Ei sillä, etteikö tämä tuska riittäisi minulle, ahtaanpaikankammoiselle ja suuria ihmismassoja vieroksuvalle misantroopille, mutta kun jotakin vielä kamalempaa oli tulossa.

Takanani istuva kuudesluokkalainen poika alkoi puhua minulle:
"Hei, voisiks sä hakee mulle ES, kun mul ei oo ikää?"

Kun kohteliaasti kieltäydyin hakemasta tälle energiajuomaa, kuului seuraava kysymys:
"Näytänks mä susta 15-vuotiaalta?"
Ei, etkä ainakaan henkisesti vaikuta siltä. Sori nyt vain, olet ihan lapsellinen kakara, kuten ikäisesi kuuluukin. Sitä paitsi, näin pienessä kylässä kaikki tietävät ikäsi.

Onneksi meillä täällä koti-Suomessa on tällaisia tulevaisuuden toivoja. Varmaankin pitäisi ensi kerralla suostua hakemaan tälle pikku-Jonnelle ES, mutta sillä ehdolla, että tämä luettelisi viisi energiajuomien haittavaikutusta. Oppisipa edes jotakin.

Tosin tämä ei vedä vertoja sille, kun 13-vuotias poika tuli pummaamaan tupakkia sanoen: "Mä oon kahdeksantoista, saanks sulta tupakkaa tai kaljaa?". En ollut ihan niin höynäytettävissä. Tämä alkoholistinalku meni aika hiljaiseksi, kun kysyin asiallisesti "Miks et hae sitten itse kaupasta? Tuo mullekin samalla, voin antaa rahan."

Koko ikäni olen syyllistänyt itseäni siitä, että vanhempani eivät pidä minusta. Aina ollaan valittamassa jostakin, teen aina kaiken väärin. Tai ainakin silloin, kun vaivaudun jotain tekemään.

Hoksasin tänään aivan yllättäen, että vika ei välttämättä ole minussa. Joo, uskokaa tai älkää, kerrankin olen tuota mieltä, mikä ei varmaankaan tule toistumaan kovinkaan useasti. Muistakaa siis tämä historiallinen hetki.

Ajatusten paljoudesta sekaisin olevaan päähäni ilmestyi yksi ajatus lisää. Entä jos vika ei olekaan minussa, vaan heissä? Ei, en nyt tarkoita lainkaan syyllistää äitiäni ja isääni. Tarkoitan vain sitä, että he asettavat odotukset aivan liian korkealle. Niin korkealle, etten ylety niihin, vaikka kuinka kurkottaisin tai kiipeäisin tikkaille yltääkseni.

Vanhemmuuden kuvitellaan olevan palkitsevaa ja onnellista. Noh, onhan se jo jonkinlainen palkinto, että synnytyssalilla vihdoin pääsee eroon raskausmahan aiheuttamista selkäkivuista ja hormonien aiheuttamista mielialan muutoksista ja eriskummallisista mielihaluista. Ja puolisokin voi vihdoin huokaista helpotuksesta, kun ei tarvitse sietää raskaana olevan akan ailahteluja. Tosin tuolla palkinnolla on varjopuolensakin: yhdeksänkuukautisen tuskan jälkeen, veren ja huudon saattelemana nainen puskee jalkojensa välistä lapsen. Lapsen, josta saa taakan loppuelämäkseen.

Tuohon kersaan kohdistetaankin sitten suunnattoman paljon eritasoisia vaatimuksia. Mukulalta odotetaan suorastaan ihmeitä, onhan se oma kultamussukka ja paljon parempi, kuin muiden lapset. Samalla pilataan oma elämä stressaamalla rakkauden hedelmästään - lapsen elämästä puhumattakaan.

Itse voin rehellisesti myöntää, että vanhempani ovat pilanneet elämäni. Jatkuva natsihallinto kotona sekä liian korkealle asetetut odotukset kalvavat minua. En ole aikoihin kyennyt suoriutumaan vanhempieni minulle asettamista odotuksista. En ole edes mennyt sieltä missä aita on matalin, enkä sieltäkään, missä aitaa ei ole ollenkaan - en ole enää edes yrittänyt, koska tiedän, etten kykene täyttämään osakseni saamiani vaatimuksia.

Ja jottei menisi liian yksipuoliseksi, olen itsekin pilannut vanhempieni elämän. En tosin niinkään tarkoituksellisesti. Jo lapsen syntymä riittää pilaamaan rakastavaisten elämän. Enää ei ollakaan lempiväisiä, vaan ollaan perhe: lasta hoitava äiti, töissä paskapalkalla raatava isä ja paskova ja itkevä mukula. Siitä on harmonia ja onni kaukana. Varsinkin, kun viidentoista vuoden kuluttua pikku kullanmurun syntymästä paljastuu, että tämä onkin vain saamaton ihminen, joka tekee kaiken aina väärin - silloin harvoin, kun ylipäätään tekee mitään.

Huomenna ajattelin skarpata. Teen läksyt ja menen lenkille. Voisin myös suunnitella jotakin mukavaa äitienpäiväksi, vain pyytääkseni anteeksi sitä, että olen suuri virhe. Ja että edes joskus toimisin niin, kuin minun toivotaan.

Koulupsykologin mukaan olen vallan älykäs ja fiksu tapaus.

Erään opettajan mukaan taas olen pukeutunut niin sievästi ja kaikki ulkonäössäni sointuu yhteen.

Vituttaa, koska mulle valehdellaan.

Luulevat vielä, että uskoisin moista potaskaa.

Paikkakunnallamme on sivukyliltä ja naapurikunnista järjestetty ylä- ja alakoulun oppilaille sekä lukio-opiskelijoille ilmainen kyyditys kouluun. Kuitenkin tämän palvelun taso on suoraan sanottuna ala-arvoista. Milloin linja-autot sammuvat matkalle, milloin ne on unohdettu lähettää ja milloin niissä on jotakin muita "pikkuvikoja".

Tänä aamuna linja-auto saapui kotini lähellä olevalle pysäkintapaiselle sentään ajoissa, mistä olen erittäin tyytyväinen. Kuitenkin autoon päästyäni yllätyin suuresti: bussissa oli kylmempää, kuin ulkona! Ja selvisihän se syykin melko pian, linjurin ovi ei nimittäin mennyt kiinni.

Matelimme siinä sitten rikkinäisellä ovella varustetun bussin kyydissä 15 kilometrin matkan koululle lähes 45 minuutin aikana. Varokaa vaan, kuskit, ettei tule ylinopeussakkoja tuollaisella paahtamisella! Ymmärrän kyllä, että ei tuossa kunnossa olevalla onnikalla voi sen nopeampaa ajaa, mutta miksi helvetissä pitää pistää epäkuntoinen linja-auto liikenteeseen, vaikka liikennöintifirmalla olisi monia muita, huomattavasti paremmassa kunnossa olevia ajokkeja, jotka eivät takuulla kaikki olleet liikenteessä.

Tämänkertainen kuskimme ei ollut edes niin kekseliäs, että olisi tajunnut sitoa köydellä oven kiinni, niinkuin eräs toinen saman firman linja-autonkuljettaja, vaan ajellakörötteli ovi auki samaan aikaan, kun linja-auton sisällä puhalsi vähintäänkin arktiselta myrskyltä tuntuva tuuli. Onhan se mukava herätä raikkaan viileään tuuleen, mutta juuri tätä en odottanut.

Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun bussimme on epäkunnossa tai muuten palvelussa on tosiaankin valittamisen varaa. Olen nyt puoli vuotta käyttänyt näitä kunnan tarjoamia koulukyytejä, ja sinä aikana linja-auton ovi on ainakin kahdesti ollut rikki niin, ettei mene kiinni, kerran hajaalla niin, ettei auennut kuin väkivalloin, linjurit ovat sammuneet kesken matkaa tai olleet aikataulustaan myöhässä pari tuntia tai parhaimmillaan ne on unohdettu lähettää ajamaan jokapäiväistä reittiään.

Suurkiitokset siis Aaro E. Mäkelä Oylle näistä mieleenpainuvista ja jännittävistä bussimatkoista, joiden aikana saa aina pelätä, pääseekö ehjänä perille, ja jos pääsee, kuinka paljon on myöhässä.

Joka päivä silmiini osuu täällä IRC-Galleriassa ja monilla muillakin sivustoilla jotakin, mitä en voi käsittää, nimittäin tissiherukuvat. Ovathan rinnat täysin luonnollinen asia, ei siinä ole mitään kiistämistä, mutta miksi niitä pitää erikseen esitellä?

Jatkuvasti valitetaan, kun nuoret miehet kohtelevat naisia kuin esinettä, jossa tärkeintä on tissit sekä se, mitä jalkojen välistä löytyy, mutta silti samaan aikaan julkaistaan itsestä erittäin tyrkyttäviä kuvia verkossa. Saattaisikohan näillä herukuvilla kenties olla jotakin tekemistä asian kanssa?

Suositut -osio on jatkuvasti täynnä kuvia vähäpukeisista naisista, push upeilla tuetuista maitorauhasista ja pikkuruisissa bikineissä kesää odottavista tyttösistä. Miettivätkö ihmiset laisinkaan sitä, millaisia kuvia netissä itsestään julkaisevat? Joskus tuntuu siltä, että tällaisia asioita ei pysähdytä miettimään ennen, kuin jotakin oikeasti tapahtuu. Opettiko edes Amanda Toddin tapaus meille sitä, millaisia seurauksia internet-käyttäytymisellään voi saavuttaa? Aivan sama, vilautatko tissejäsi web-kameran välillä Omeglessa tuntemattomalle miehelle, vai julkaisetko itsestäsi paljastavia kuvia netissä.

Moni liikkuu nykyisin internetissä omalla nimellään tai nimimerkillä, jonka takaa on pienellä etsiskelyllä helppo löytää henkilön oikea nimi. Kuten kaikki varmasti tiedämme, onhan meille tätä jankattu siitä saakka, kunnes netti keksittiin, kaikki, mitä nettiin laitat, pysyy siellä. Tuskin tulet saamaan herutuskuvaasi täysin pois internetin maailmasta, vaikka sen poistaisitkin IRC-galleriasta tai Facebookista, sillä todennäköisimmin se on jo ehtinyt leviämään jonnekin muualle. Itse ainakin kykenen löytämään monia poistamiani kuvia vielä monilta eri sivustoilta, joihin en ole itse niitä lisännyt.

Mitä väliä sillä sitten on, että joku kykenee yhdistämään kuvasi, joissa annat itsestäsi tyrkyn vaikutelman, oikeaan nimeesi? Et ole varmaankaan miettinyt tulevaisuuden työnhakutilannetta. Varmastikin moni työnantaja tulee googlettamaan nimesi, eivätkä hakutulokset varmaankaan ole kovinkaan positiiviset työnsaannin kannalta, jos auki rävähtää sivullinen herutuskuvia.

Lisäksi samalla annat itsestäsi tyhmän vaikutelman niille ihmisille, jotka sinun lisäksesi liikkuvat netissä. Vaikka saisitkin kalasteltua tykkäyksiä heruttamalla tissejä ja ottamalla duckface-ilmeen, monet takuulla miettivät, miten joku voi suoraansanottuna olla niin idiootti huomiohuora, kuin sinä olet.

Onhan se hienoa, että jotkut ovat ylpeitä tisseistään, tai kykenevät nostamaan ihmisarvoaan (ainakin omissa silmissään) niitä netissä esittelemällä, mutta kannattaa varmaankin seuraavaksi miettiä hetki, ennen kuin olet lisäämässä herutuskuvaa itsestäsi nettiin.

Luin tässä aikani kuluksi Ilta-Sanomia, ja silmään pisti jopa kaksi alaikäisen hyväksikäyttöön liittyvää tapausta. Toisessa niistä suomalaistyttö oli joutunut 8 eri miehen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kyseisiin miehiin tyttö oli tutustunut sosiaalisen median välityksellä.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten jostakin tuollaisesta teosta voi selvitä noin pienellä tuomiolla. Tässä tapauksessa tekijät saivat kukin 4-9 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja joutuvat maksamaan yhteensä hieman yli kymppitonnin korvauksia hyväksikäyttämälleen teinitytölle.

Toisaalta, kun miettii tapauksen uhria, herää kysymys, kuka järkevä 13-vuotias teinityttö jakelisi alastonkuviaan aikuisille miehille, tai suostuisi tapaamaan näitä seksuaalisen kanssakäymisen merkeissä? Luulisi jossain vaiheessa normaalijärkisellä hälytyskellot soivan.

Itsekin saan viikoittain viestejä, joissa pyydetään alastonkuviani, mutta itse sentään tajuan, etten ala sellaisia lähettelemään. Luulisi muillakin järki sanovan edes sen verran, vaikka kuinka oltaisiin huomion- ja läheisyydenkipeitä teinejä, joilla hormoonit hyrrää ja munaa on pakko saada. Ei kyllä tässä tapauksessa voi ainoastaan syyttää noita kahdeksaa aikuista miestä, kyllä aivan selvästi syy oli osaltaan myös tuossa "uhrissa", kun on suostunut miesten pyyntöihin.

Henkilökohtaisesti hyväksyn pedofilian jollakin asteella: ei ole mielestäni mitään pahaa, että seitsemänkymppinen papparainen ajattelee timmissä kunnossa olevia, itsestään huolehtiviä teinityttöjä siinä mielessä, kunhan pitää ajatuksensa päänsä sisällä, eikä siirry niistä tekoihin. Hullumpana pidänkin sitä, että joku seitsemänkymppinen mies oikeasti kokisi samanikäisen naisen rupsahtaneen, selluliittisen vartalon kiihottavaksi.

Kuitenkin olen ehdottomasti alaikäisten (kuin myös kaikkien muunkin ikäisten henkilöiden) seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan. Tällä tarkoitan sitä, että alaikäisiin kohdistuvien seksuaalisten ajatusten olisi hyvä - ja pitäisikin - jäädä vain ajatusten tasolle, ei muuttua oikeiksi teoiksi. Saahan naista alistavaa raiskauspornoakin katsella tai fantasioida sen sisältämistä asioista, eikä se välttämättä tarkoita sitä, että haluaisi raiskata jonkun elämänsä aikana.

Teinitytöille, ja miksei muillekin, siis hieman järkeä siihen, miten netissä toimii, sekä ymmärrystä niitä puutteisia vanhoja miehiä kohtaan, jotka eivät vuosikausiin ole saaneet naida tiukkaa naista.

Vielä kun tämä huima suosioni ylettyisi myös netin ihmemaailman ulkopuolelle. Ihmettelinkin, mistä nämä kaikki profiilini katsojat ja yksityisviesteillä vaikka mitä mainostaneet henkilöt yhtäkkiä ilmestyivät.

Olikohan mulla asiaakin? Eipä tainnut olla.

Paitsi että on se kumma, miten bikinikuvilla ja tissiheruilla pääsee suosituimpiin. Paljasta pintaa ja blondit hiukset, niin pärjää elämässä.

Aloin aikani kuluksi selaamaan Coca-Colan nettisivuja ja lukemaan tietoja erilaisista kyseisen yhtiön valmistamista tuotteista.

"Coca-Cola zero on kehitetty erityisesti miehille, joista kuluttajatutkimusten mukaan suuri osa ei ole vielä löytänyt mieleistään kevytjuomaa. Kuluttajatutkimuksissa miehet kertovat, että he haluavat nauttia aidosta Coca-Cola –mausta, niinpä vain kolmannes miehistä juo kevytjuomia. Zero on kevyt ja sokeriton mutta maistuu silti Coca-Cola’lle enemmän kuin mikään muu juoma koskaan aiemmin. ”Äijäkolaksi” kutsuttu Coca-Cola zero erottuu muista juomista myös vahvan maskuliinisella olemuksellaan."

"Sprite Zerossa on aimo annos asennetta ja se onkin vastustamaton vaihtoehto itsevarmoille, omasta elämästään päättäville janoisille ihmisille. Ja mikä olennaisinta, Sprite Zero on tehokas ja nautinnollinen tapa sammuttaa jano."

Miksi juomat pitää tällä tavalla osoittaa tietynlaisille ihmisille? Entä jos ei kuulu mihinkään kohderyhmään, pitääkö sitten tyytyä juomaan vain vettä?

Itse en ainakaan ole mies, enkä myöskään itsevarma, ja joskus tuntuu, etten niin kovin paljoa omasta elämästänikään päätä. Mitä itsestään epävarmojen, sosiaalisesti surkeiden ja muiden ei-niin-positiiviselta vaikuttavien ihmisten kuuluu juoda?

Ehdotankin siis, että jokin virvoitusjuomatehdas tarttuisi tähän bisnesideaan ja valmistaisi juomia, jotka olisi suunniteltu junteille, idiooteille, introverteille ja muille ihmisryhmille, jolle Coca-Colan valikoimasta ei tunnu löytyvän omaa vaihtoehtoa. Miettikää nyt, miten kauniilta kuulostaisi kuvaus: "Tässä juomassa ei ole mitään erikoista, etkä erotu millään tapaa joukosta juodessasi tätä. Itsetuntosi ei täydy siis olla korkealla, sillä juoma on suunniteltu itseään vihaaville syrjäytyjille".

Mutta ai niin, mutta kaljahan on jo keksitty. Onneksi se sopii kaikille.



Hauskaa vappua kaikille tasapuolisesti!

Ps. Jos juotte, juokaa nyt edes itsenne hengiltä. Kiitos.