IRC-Galleria

Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Olen syvästi pahoillani. Olen petturi. Olen valehdellut. Olen maannut ja istunut ja seisonut koko vuoden tekemättä mitään. Tavastani siirtää epämiellyttäviä asioita tuonnemmas tulevaisuuteen on kehittynyt ohipääsemätön pakkomielle. En pääse sitä enää pakoon. Se syö minua. Nytkin, kun olisi viimeinen mahdollisuus, huomaan vain etten pysty. Kuulen toisista, he ovat tehneet saman, laistaneet, silti olleet ajoissa, eivät ole tehneet parastaan, mutta ovat soljuneet läpi. Minä en kykene sellaiseen. Sokeana ja tyhmänä väserrän aikaani olemattomuutta pienemmäksi. Miksi. Miten kukaan voi olla tällainen. Päiviä on siitä kun pitkästä aikaa tunsin sen sykäyksen. Kuukausia sitä edellisestä. Sen, että on halua, ideoita pursuu sormista, on inspiraatiota. Silloin piirsin, maalasin. Nytkin puran sieluani auki tälle näppäimistölle ja paperille, pikseleille näytössä. Mitä tapahtuisikaan jos se keriytyisi täysin auki. En tiedä. Te voitte rikkoa minut.

ja aikaa kului, neljä minuuttia.

Vuorokausi vähemmän tehdä mahdoton ja paikata virheiden ikuinen jatkumo.

Talvi vilisi silmissä,
120 lasissa.

Katse tuijotti tyhjänä eteenpäin.
Loputon virta kuuraisia
puita sekoittui yhteen
liittyneeksi valkeaksi
sumunauhaksi.

Renkaiden jylinä vasten
jäistä asfalttia täydentämässä
päässä jyskyttävää kipua.

Tätä tietä hänen ei
tarvitsisi enää koskaan
kulkea takaisin.
Edessä häämötti epävarmana
uusi elämä.
Enää ei tarvitsisi kestää
niitä kusipäitä.

Renkaat kirskahtivat
ja auto luisui puolittain
ojaan.
Se oli kierähtänyt
kerran kokonaan ympäri.

Tuulilasin sirpaleista murskaa
vasten valui noroja syvänpunaista
verta.
Tienpientareella makasi
tummanruskea ruho.

Yksi sen jaloista oli murtunut
lähes irti, riippuen ohuen
nahanriekaleen varassa
vaalean vatsan päällä.
Sarvikruunusta puolet oli irronnut.
Verissäpäin se huoahti
viimeisen hengenvetonsa.

Enää eivät menneen
elämän ihmiset todellakaan
häiritsisi mieletöntä,
niskansa murtanutta ruumista,
joka nojasi äänettömänä
ohjauspyörää vasten.

Haarmaasta taivaasta hiljaa
laskeutuva tihenevä lumisade
alkoi peittää jarrutusjälkiä.
Sumentaa metsää halkovia
etuvaloja.
Ja salaa verhota maisemaa
takaisin kuuraan, ja sen
kylmään koskemattomuuteen.

shut the fuck up my sugar
shoveling shattered spectrals of snow
and shit happens, all over the spaces in these places of a shapeles palace

there is no spoon

mind is like a sponge and so do nerves fail
the existence of the last exile is an example of an emigration of the entire population
mass destruction
to kill to kill to kill to kill
is my dearest wish for the mythborn illusion
an unsavory whisper heard substantial times grows long and weak
wonders float in the air, of what if a lower jawbone would fall from the sky
and crush a lonely roamers skull into million peaces
form dunes of dust and rivers of rivals
cover the oncoming footprints of blood

stay still

walk backwards

This him could be you.

The one who, day by day, enfolds my soul more open.

Letting my mind grow anxious for being exposed to a world it has never imagined.

Would you define my thoughts absurd,

if I told they find resemblance to this feeling from a situation where my body lies on the sidewalk, uncovered and split open, so that seagulls can tear guts and entrails from the inside of my carcass.

Laura sees magic everywhere.

In every leaf, branch, bush and tree.

And in steel gray lakes.

Cities are like great stones.

And she would like to be unknown.

She used to be a chain smoker, once.

She has always been some kind of an addict.

She.

A wish upon a star tears her brains open.

Some music makes her mad.

She hurts inside.

And then comes peace, with the slightest hint of feeling, almost resembling happiness.
Like waves flushing over a corpse. Soothing.

He is beautiful.

No one knows what she is thinking.

Drums.

Beating.

Once I rode a whale in my dreams. It was huge.

She is incomprehensible and stuff.

It was weird. Like that time when her hair grew burning rainbows.

And carrots.

And you can't see me when I'm dead.

You see, I'm invisible.

That's why.

Actually...

Who is she ?

And who am I again ?

You see, these kind of things may have been long forgotten...

aika paljon paskaa pitää jättää huomiotta,
jotta voimme edes uskotella olevamme yhtä ihmisiä
kuin itsellemmekin esitämme olevamme.
Meitä, valheellisten mielikuvien huipulla leijuvia,
niiden ainoiden onnen hetkien sirpaleista koottuja,
kuvitelmia.

Veren helmeily huulilla
Sinä lempeänä kesäpäivänä
Kuin kierteisen kotilon pinnalla
Sen kiiltävän kovuuden alla
Hukkasit aikaasi tähän huumaavaan eetteriin

”Käsitteeseen, jossa painoton ja näkymätön, kaikkeuden täyttävä aine luo…

selittää…

valoÂ…

Maailmaneetteri oli viides elementti.

Maan Ilman Tulen ja Veden . . .

Taivaankappaleet koostuivat eetteristä vain kuunylisessä avaruudessa.”

Ja häilyvä tähtisade ikuisuudessa kätki minulta hengityksesi kaiun.

Niin, milloinkaan en
Tiennyt tahtosi turhuutta
Toiveiden tyhjää sielua
Todellisuuden tukehduttavaa otetta.

Etkä sinä,
Varonut huumaasi tuhlaamasta,
Kadottamasta.

Äärettömään.

Jesjesasoasghaptet/%&R#(¤)aieuhgEnäävajaa kolme viikkooMiyaviin. J asitte on jo sesiellä japitäs olla junassa menossa eiku oonki sillon jo hesassavtu miksmäalotineeskirjottaatätäkuei onnistu ees tarpeeks nopeestija sormetvaa kokoajan lyö väliä tähävaikkapitikirjottaa putkeenn.. maah..päästäänköhnmeeesjuhannuksena mihinkään,enkäkyleestiiäjaksankomutta woaajessekeikka onkohtapitäsopetellasanojajaainii nyt mää vaa oonkokoajan täällä raapustamassa turhiakupitimuokataja siirtääne kuvat meerilleja sit tehäsemyvijuttu.. ja oisvoinupiirtää.enpäjaksaky..taivois maalata sen taulun loppuuntosta ainiija ruissiinsenjälkeenmitähäsiitäkituleejosjoudunmeneeyksintoivottavasti jotai jännittävää xD

Him & Her - not in a million years.

But I wish there is an endless cycle of afterlives.
And so, after that million years, the dream could be true.

.oikotie onneen käy
haudan kautta..
paitsi osalle kaikista.