IRC-Galleria

Nimetön nainen ei ollut koskaan hukkunut lammen siniseen syvään. Ei ole maailmaa ilman ajatusta. Joka katsoo ja kokee, se näkee ja luo itselleen sen sivun maailmasta jota näkemyksissään tuhoaa. Unohtaa muun toisten tuhottavaksi. Tulenpunainen on ilman karvaus. Ei ole verta joka ei jostakin vuotaisi. Kuule. Miksi maailmamme kärsii.

Minä Kip! Kipitän.
Pieni.
EN ole minä muttakun.
Ei muita.
Et saa minun silmääni.
Se on minun.
Ota vaan! Ha-haa.

sadehämärässä metsikössä tiukujia kaikujia miksei valon varjo ääntä pakoon pääse sateenvarjolla tai päivän varjolla (se voisi syyttää sitä Ooo) Ilta! Ohoi se tulee lipuu sulaa tuskia tummemmiksi haipuvat syvät aallot. Miksei ole semmoista, mikä pientä voisi lohduttaa kun se on jo iso. Eikä järki paina. Sk ska skäkäkäk skits itsofrrr enia enia enia. MINÄ olen minunlainen. Sata höyryävää happoa sulattaa sieluni. Imen sen pillillä takaisin. Kippis.

Katseesi katkeran
kuoleman tuskasta
nousseen kohtaan.

Surusi kyynel
yksin maassa
autiossa kuin
avaruus putoaa.

Miljoona baria
painetta puristamassa
keuhkojasi kasaan.

Vielä hetken kuuluu hengitys.
Kunnes sekin lakkaa.

Uneksit ikuisesti.

Rakkaani vie minua hautaan.
Jollakin tuntemattomalla tuhoaa, kadottaa,
patoaa sisimmän ja korjaa kaunaa syliini.
Enkä saa tätä tyhjyyttä pois.
Enkä saa tätä sumua, pölyä, savua haihtumaan.

Kuumat säteet lakovat kesäistä pihaa.
Ja minulla on kylmä. Istun sisällä yksin,
enkä itke.

Enkä tajua, että teen tämän kaiken itselleni itse.

Ja se syö sitä pois
Ja se syö sitä pois
Ja se syö sitä pois
Ja se vie sitä pois
Ja en kestä en kestä
en kestä en kestä
en kestä en kestä
en kestä en kestä
Ja hautaan sen hautaan
joka takanani on, suuri ja punainen.
Se kohoaa taivaaseen asti ja alas.
Ja kirjoitan, vertani valan
ja vannon syntini toteen tuleviksi.
Minua riivaa todellisuus.
On sumeus, on järki,
On mieli, on heikkous
On sata salamaa ja tulta ja kadotus.

kuin aavikko miljoonine hiekanjyvineen, jotka tuulessa rahisten saavat aikaan mikroskooppisen pieniä sähkövarauksia, ja sitä kautta mahdollistavat nopeiden sähköimpulssien kulun ja muodostumisen. Silti vastausta, ei tuulen kuljettamalle rahinalle kuulu.

Kipakassa talvikelissä köpötteli pöydänreunaa kärpänen.
Oli talvi, kuulihan sen, muttei siitä piittaamista mieleensä huolinut moinen.
"Olet Homo!", huusi pullan päältä noheva torakka.
"Ite oot joku Urpo!" vastasi siivekäs.
Torakka tuosta tyrmistyneenä lipesi jäiseltä pullalta.
Hämmästyi, kun oman nimensä vastalauseena kuuli.

Tarpeekseen sai kummuista. Ovelia.
Kiivastuneena huomasi sen sijaan kaukana pullista kuumaa höyryä hengittävänsä.
Kärpäsen kalmanhajuista imukärsää katselevansa.
Yhtäkkiä talvikin suli.







Selkärangattomien elämässä ikuiset ajatkin saattavat kestää vain hetken.

soitan sulle taas kohta

haltiamies

koska sun ääni on muuttunu

Muuttunut?

olet evalvoitunut, devalvoitunut, sumentunut ja kirkastunut

koskettanut ja huokaissut ja huutanut, kuollut, herännyt, noussut

ja ylistetty olkoon hänen vartalonsa, kalpeana luuna vasten hehkuvaa maailmansivua

tullen, ja pois mennen, vaikuttaen, et ole enää mahdollinen katoamaan.

Outoja

nyt se on runo

sen aika oli ja nyt se on hiipunut

muistikuvan jälki on painautunut, triptyykkinä, tähän pintaan.

fyysinen, psyykkinen, essentiaalinen olento

mies, kuin kappale plasmaa ja äänen varjoa.

Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Olen syvästi pahoillani. Olen petturi. Olen valehdellut. Olen maannut ja istunut ja seisonut koko vuoden tekemättä mitään. Tavastani siirtää epämiellyttäviä asioita tuonnemmas tulevaisuuteen on kehittynyt ohipääsemätön pakkomielle. En pääse sitä enää pakoon. Se syö minua. Nytkin, kun olisi viimeinen mahdollisuus, huomaan vain etten pysty. Kuulen toisista, he ovat tehneet saman, laistaneet, silti olleet ajoissa, eivät ole tehneet parastaan, mutta ovat soljuneet läpi. Minä en kykene sellaiseen. Sokeana ja tyhmänä väserrän aikaani olemattomuutta pienemmäksi. Miksi. Miten kukaan voi olla tällainen. Päiviä on siitä kun pitkästä aikaa tunsin sen sykäyksen. Kuukausia sitä edellisestä. Sen, että on halua, ideoita pursuu sormista, on inspiraatiota. Silloin piirsin, maalasin. Nytkin puran sieluani auki tälle näppäimistölle ja paperille, pikseleille näytössä. Mitä tapahtuisikaan jos se keriytyisi täysin auki. En tiedä. Te voitte rikkoa minut.

ja aikaa kului, neljä minuuttia.

Vuorokausi vähemmän tehdä mahdoton ja paikata virheiden ikuinen jatkumo.

Talvi vilisi silmissä,
120 lasissa.

Katse tuijotti tyhjänä eteenpäin.
Loputon virta kuuraisia
puita sekoittui yhteen
liittyneeksi valkeaksi
sumunauhaksi.

Renkaiden jylinä vasten
jäistä asfalttia täydentämässä
päässä jyskyttävää kipua.

Tätä tietä hänen ei
tarvitsisi enää koskaan
kulkea takaisin.
Edessä häämötti epävarmana
uusi elämä.
Enää ei tarvitsisi kestää
niitä kusipäitä.

Renkaat kirskahtivat
ja auto luisui puolittain
ojaan.
Se oli kierähtänyt
kerran kokonaan ympäri.

Tuulilasin sirpaleista murskaa
vasten valui noroja syvänpunaista
verta.
Tienpientareella makasi
tummanruskea ruho.

Yksi sen jaloista oli murtunut
lähes irti, riippuen ohuen
nahanriekaleen varassa
vaalean vatsan päällä.
Sarvikruunusta puolet oli irronnut.
Verissäpäin se huoahti
viimeisen hengenvetonsa.

Enää eivät menneen
elämän ihmiset todellakaan
häiritsisi mieletöntä,
niskansa murtanutta ruumista,
joka nojasi äänettömänä
ohjauspyörää vasten.

Haarmaasta taivaasta hiljaa
laskeutuva tihenevä lumisade
alkoi peittää jarrutusjälkiä.
Sumentaa metsää halkovia
etuvaloja.
Ja salaa verhota maisemaa
takaisin kuuraan, ja sen
kylmään koskemattomuuteen.