IRC-Galleria

Kukkakaupassa myytiin puuvillan oksia, katsoin niitä ja hintaa rullaportaissa,
viisi euroa kappale. Elokuvateatterissa itkin kahdesti.
Ensin surustani, sitten liikutuksesta.

Jälkeenpäin olin sillä hyppeliäällä, elokuvasta vaikenevalla tuulella,
ja kävin katsomassa hamekangasta, vaikka liike oli juuri suljettu.

Sitten puhe ajautui raha-asioihin ja muutamia
ärsyttäviä mielipidefaktoja vaihdettiin, vaikka niiden luonne
oli hyvinkin tiedossa. Se siitä hyvästä tuulesta.

Kaiken huipuksi maahanmuuttanut bussikuski tervehti
jokaista asiakastaan, se on aina mukavaa,
oli maahanmuuttaja tahi ei.

Sitten palasin suruuni, mutta työnsin itseni sen kanssa taakseni,
ja katselin harmaata Helsinkiä ilolla ja viheltelin elokuvamusiikkia.

Yhteisöllisyys on kovin tärkeätä,
rahan vuoksi siitä luovuin.
Sitten kun minut otetaan väkisin melkein mukaan,
ei hyvää seuraa.

Lähdin kotiin,
ja luettelin mielessäni kaikkea näkemääni,
jotta ajatukseni pysyisivät kaukana tapahtuneesta.

On hyvä saapua Jerusalemiin nukkumaan, kun on saanut jotain aikaan, yölämpötila on kevättakillinen ja postilaatikossa odotti kaavoituskatsaus. Kuka malttaa mennä nukkumaan tällaisena yönä?

(Varsinkin jos aamu ja Ipi tulevat pikemmin nukkumaan mentyä.)

Pikkurilliäni jomotti jälleen.
En ymmärrä koko ilmiötä.

Pyykkivuori kehkeentyi sängyn kohdalle, puhtaita t-paitoja, sukkia ja boksereita. Vielä lämpimiä rummun jäljiltä. Aurinko paistoi opiskelija-asuntoon verhojen läpi ja se oikeasti näytti siltä. Kello ei ollut edes kolmea.

Jonkun muun mustavihreät alushousut olivat edelleen hyljättyinä rappukäytävässä, joku oli nostanut ne kaiteelle.

Bussissa kirjani loppui kesken, ja käytävän toisella puolella pieni poika katsoi suuntaani tai ohitseni. Jaksoi hämmästyttävän pitkään paukutella mehukartonkiaan. Sain istua niin korkealla, että näin kaikki päät.

Lauttasaaren sillalla aurinko häikäisi vedenkin kautta. Taloja pesubetonista. Bussin ikkunan reunatummennuspisteiden varjot nenänvarressani.

Partani 1-vuotispäivä :)

Jo vuosia sitten nainen päätti, ettei hän koskaan asuisi liian suuressa asunnossa, eikä keräisi nurkkiin tarpeettomia tavaroita. Että hän eläisi kevyesti eikä antaisi esineiden sitoa itseään.

Silti oli muutamia esineitä, joita hän myönsi rakastavansa. Pieniä muistoja, takiaisia menneessä. Nappi, viesti tuntemattomalta toiselle tuntemattomalle, kuitti, josta näkyi myyjän nimi. Kirja, jonka hän oli lainannut junassa vierustoveriltaan, berliiniläiseltä mieheltä. Kirjan kannessa kasvoi saniainen.

Miestä nainen ei nähnyt enää koskaan. Kerran hän luuli törmänneensä miehen taidenäyttelyn avajaisissa. Katsottuaan tarkemmin hän huomasi rypyt ohimoilla. Junan mies oli häntä 20 vuotta nuorempi.

Naisella oli tapana pyytää opiskelijapoikia luokseen juomaan teetä ja keskustelemaan filosofiasta. Erään klopin henkilökohtainen filosofia oli naisen mielestä pelottavan deterministinen ja synkkä. Naisen teki mieli mojauttaa tätä, tai jotain.

Asunnossaan hän istui pitkiä aikoja ikkunan ääressä katsellen alhaalla risteileviä ratakiskoja. Niiden päälle satoi lumi ja vesi ja ruostuneen metallin välistä kasvoi voikukkia.

(S&a)

Joo, Norjaan!

"Tämä on ihan hirveän rasittavaa (mutta ah, niin koukuttavaa) viihdettä."
-- TriangleZenith

Minulle on tullut muutaman kerran elämässäni hurjan suuri tunne,
että voi hyvänen aika, taidan arvostaa tuota ihmistä aika paljon.
Se tunne tuli viimeksi jonkin aikaa sitten, ja muistin sen tänään
bussissa numero 66.

Professori Database. Se olet sinä.