Jo vuosia sitten nainen päätti, ettei hän koskaan asuisi liian suuressa asunnossa, eikä keräisi nurkkiin tarpeettomia tavaroita. Että hän eläisi kevyesti eikä antaisi esineiden sitoa itseään.
Silti oli muutamia esineitä, joita hän myönsi rakastavansa. Pieniä muistoja, takiaisia menneessä. Nappi, viesti tuntemattomalta toiselle tuntemattomalle, kuitti, josta näkyi myyjän nimi. Kirja, jonka hän oli lainannut junassa vierustoveriltaan, berliiniläiseltä mieheltä. Kirjan kannessa kasvoi saniainen.
Miestä nainen ei nähnyt enää koskaan. Kerran hän luuli törmänneensä miehen taidenäyttelyn avajaisissa. Katsottuaan tarkemmin hän huomasi rypyt ohimoilla. Junan mies oli häntä 20 vuotta nuorempi.
Naisella oli tapana pyytää opiskelijapoikia luokseen juomaan teetä ja keskustelemaan filosofiasta. Erään klopin henkilökohtainen filosofia oli naisen mielestä pelottavan deterministinen ja synkkä. Naisen teki mieli mojauttaa tätä, tai jotain.
Asunnossaan hän istui pitkiä aikoja ikkunan ääressä katsellen alhaalla risteileviä ratakiskoja. Niiden päälle satoi lumi ja vesi ja ruostuneen metallin välistä kasvoi voikukkia.
(S&a)