Univelkaa on enemmän kuin antinarkolepsiaa sairastavalla pikkunisäkkäällä. Silmiin koskee ja motoriikka alkaa kusta melko pahasti. Kuitenkin, revin itseni jo tähän aikaan ylös, sillä olenhan sentään kotona. Kotia tuli ikävä siinä vaiheessa, kun ajettiin lähes kaksitoista tuntia putkeen Lübekistä(how the hell am I supposed to know how to spell it?) Tukholmaan, ja sitten piti vielä yrittää nukkua Abdullah-nimiseltä mieheltä ostetussa, entisessä saksalaisten LVI-miesten pakettiautossa, tavaraosassa lattialla.
Olen suuren päätöksen edessä, sillä en ole polttanut lähes neljään vuorokauteen. Minulla kuitenkin on kartonki tupakkaa odottamassa tuolla laatikossa. Tekee mieli, muttei tee mieli. Miksei joku vain voisi survoa sitä röökiä minun suuhuni ja sytyttää sitä?
Päivä jatkuu suihkuun ja odottamaan tärkeää puhelua, joka sanoo "EI!".