IRC-Galleria

Pelottavaa, kun oppii tuntemaan uusia paikkoja niin hyvin, ettei enää uskoisi olematta asuvansa siellä. Suomen kieli on aina ollut minulla verissä.
Pelottavaa puhua pikkuveljensä kanssa henkeviä ollessaan itse humalassa. Aukoa vain kaikkea ja kertoa kuvannoillisesti kuinka haluaisi hakata isänsä uuden, mahdollisen naisen. Tietenkin, tunkemalla palavia tumppeja kaikkiin mahdollisiin ruumiin koloihin. Vitun wanna-be-eukot.
Pelottavaa kuinka pinkit hiukset tekevät minusta pelottavan näköisen ja kalpean.
Pelottavaa kuinka paljon tupakoin.

Pelottavaa, sillä kohta ei enää olekaan niin ikävä.

Ostan pakastimen ja survon sisuskaluni siihen. Sitten hankin kalenterin ja poltan sen. Lopulta toteutan mustan listani.

... and turning on the turn-ons, sugar.

Olen kusipää. Tuli tässä hetki sitten se tajuttua, ja tietenkin vielä se, että olen huono ihminen. Olen kyyninen, ja syljen kaiken vihani muiden, juuri niiden rakkaimpieni kasvoille.
Menen opettelemaan seksiä. Hyvästi.

Huominen ahdistaa syvästi. Ihan ihme ihmisiä ihme kortteineen, rahoineen ja kukkineen. Pitkä, ikävystyttävä lakitusjuhla. Ja minut pienenä ihmisenä on unohdettu huonolle paikalle "koripalloilijoiden" taakse, joten tuskin kukaan näkee sitä "niin hienona pidettyä" hetkeä kun vedän lakin päähäni. Mutta voin tietysti aina vetää ihmisille uusinnan tilanteesta.
Jospa huomisesta tulisi edes jotain. Lämpörullatkin varmaan pamahtaa aamulla ja saan kivan "neekeritukan".

Tänään on huono päivä.

And I'll never get into your heart
Though I don't even want to start
I'll never get into your heart
I'm just happy to hang around
Happy to hang around

Travis on aika sydän, vaikka välillä se sanookin pahasti. Mutta toisaalta, se on mitä luultavimmin ihan oikeassa tälläkertaa. Rikki voi olla päältäpäin, mutta jos on lelu joka on ehkä päältä rikki, se voi olla rikki myös sisältä, vaikka patterit vaihtaisikin. Ehkä se pieni, unohdettu lelu tarvitsee enemmän huomiota, enemmän suoria tekoja kuin turhia ja unohdettavia kännisanoja. Ehkä se tarvitsee sen luokse juoksevan ritarin ihan sama minkävärisine hevosineen.

Tyttö on onnellinen kun se saa haluamaansa tuorejuustoa päissään. Vitun hyvää yötä Lontooseen.

Tänään selvisi, että minusta tuli kevään 2006 ylioppilas. Pian mutsin kanssa hommaamaan meitsille sellaista homoa lakkia, jota en pidä kuin sen kerran ehkä. Englannin yhden pisteen päähän jäänyt E jäi vähän kaivertamaan, mutta antaa olla. Elämä jatkuu, mutta minun pituuskasvuni ei.
Yritän kai voittaa ikävän olemalla ajattelematta, muuttumalla kylmäksi kuin pikku kissa. Lämmetä sitten taas kauneudelle kun se odotettu hyvä aika koittaa.

Aika kaiken kanssa tuntuu kuitenkin tästä suuresta odottamisesta huolimatta katoavan käsistä. Ostetaan aikajääkaappi.

Univelkaa on enemmän kuin antinarkolepsiaa sairastavalla pikkunisäkkäällä. Silmiin koskee ja motoriikka alkaa kusta melko pahasti. Kuitenkin, revin itseni jo tähän aikaan ylös, sillä olenhan sentään kotona. Kotia tuli ikävä siinä vaiheessa, kun ajettiin lähes kaksitoista tuntia putkeen Lübekistä(how the hell am I supposed to know how to spell it?) Tukholmaan, ja sitten piti vielä yrittää nukkua Abdullah-nimiseltä mieheltä ostetussa, entisessä saksalaisten LVI-miesten pakettiautossa, tavaraosassa lattialla.
Olen suuren päätöksen edessä, sillä en ole polttanut lähes neljään vuorokauteen. Minulla kuitenkin on kartonki tupakkaa odottamassa tuolla laatikossa. Tekee mieli, muttei tee mieli. Miksei joku vain voisi survoa sitä röökiä minun suuhuni ja sytyttää sitä?

Päivä jatkuu suihkuun ja odottamaan tärkeää puhelua, joka sanoo "EI!".

Huomenna alkaa pitkä viikon kestävä ruljanssi. Lento Tampereelta Saksaan, jonnekin Frankfurt-whatever paikkaan (hah) ja sieltä pyörä, ja jossain saksalaisessa perheessä yötä pari. Ajellen uudella hienolla moottoripyörällä sitten Tanskan kautta Ruotsiin ja Ruotsista laivalla koti-Suomeen.
Ahdistaa, ei kiinnosta yhtään. Siis totta kai se moottoripyörä kiinnostaa, totta helvetissä. Mutta tuo matkan teko isän ja pikkuveljen kanssa ei oikeastaan hehkuta.
Tahtoo siihen yhteen karvaiseen kainaloon.