Kumpaakan ei ole. Masentavaa suorastaan. Kaksipäiväinen krapula sai itsensä mitä luultavimmin tänään päätökseen, siitä hurraa huuto koko juutalaisten kansalle. Sohva kutsuu minua ja puhelimeni tietää vain yhden numeron mihin se haluaa soittaa, muttei saa.
Elämme mustien toppien aikakautta, pidän tätä päälläni kunnes joku ilmoittaa, etten ole tainnut vaihtaa paitaani viikkoihin. Ihmisillä tosin ei ole tapana huomata muutoksiani.
Jospa tänään jaksaisi liikkua. Huomenna voisikin vetää taas kalsarit, muuta tekemistä juuri ja rahaa on vaikka anopille jakaa. Muttei ole anoppia, joten pysyn entistä rikkaampana.
Fritsu kaulassa menen rakastelemaan sohvaa, sillä se on ainoa, joka ei valita tai asu liian kaukana.