IRC-Galleria

Tänään voisin kertoa teille matkastani erääseen karibialaiseen saarivaltioon. Olen jo kauan pohtinut kuinka ilmaisisin itseäni parhaalla mahdollisella tavalla ja tulin tulokseen, että käytän suomen kieltä. Kieltä, jonka ystävällinen Mika Akrikola meille kehitti taanoin. Hän on suuri mies.

Koko matkahan oli erilaisten epätodenäköisten tapahtumien summa. Kotoatani lähtiessäni olin matkalla ostamaan lähimarketista pesusieniä huonokuntoisen sikiövarastoni vielä huonokuntoisemman väliseinän uudelleen rakentamista varten. Koko reissu tuli ns. yllätyksenä ja unohdin pukeutua säänmukaiseen varustukseen, mikä lopulta osoittautuikin pelastavaksi tekijäksi. Matkassani oli siis vanupuikkoja n. 1000 kpl, lannevaate, 8-vuotias poika, karvanoppa ja sandaalit.

Suunnilleen keskivälissä matkaani (lähellä astianpesukoneiden hautausmaata) huomasin yläpuolellani taivaalla leijailevan suurehkon hahmon. Tapahtumaa ihmetellessäni havahduin maan läpi tunkevien hahmojen mielipuoliseen meluun. "Jättiläispandoja", huudahdin paniikinomaisesti. Onneksi he vastasivat lähes välittömästi olevansa jättiläispäästäisiä, jolloin verenpaineeni alkoi laskea ja adrenaliinitasoni hiipui melkein nk. 'älä tuijota minun poveani'-tasolle. Hetkisen hengähdettyäni sain kysyttyä heiltä pesusienistä. He valheellisesti ilmoittivat omaavansa kyseisiä "laitteita" ja pyysivät minua mukaansa päämajaansa, joka sijaitsee Unkarin pääkaupungissa, eli Norjassa. Lähdin tietenkin tyhmänä mukaan.

Jättiläispäästäiset kertoivat jo yhteisen matkamme alussa, että jonkin ajan päästä silmäni tulisi peittää, koska he eivät halunneet "päämajansa" sijainnin paljastumista ulkopuolisille, varsinkaan parmesaanikauppiaille, jotka kuulemani mukaan ovat jättiläispäästäisten pahimpia kilpailijoita kansainvälisillä elinmarkkinoilla.

"Nyt silmäsi on aika sitoa, ihminen!", sanoi yksisilmäinen jättiläispäästäinen.

Olin varautunut hieman yksinkertaisempaan tapaan silmieni peittämiseen ja kuinkas ollakaan yllätyin hieman... pelkäsin.

Hiki valui pitkin otsaani kun näin heidän esille otetut välineet tähän peitto-operaation. En haluaisi pelotella perheen pienimpiä yksityiskohdilla, mutta sanottakoon vain, että heidän tarkoituksenaan oli siis irroittaa silmäni ja sitoa ne yhteen, pakata elmukelmuun ja koristella kanelisokerilla. Onneksi tunsin heidän kehittyneen teknologiansa ja en pelännyt itse näköni menettämistä vaan enemmänkin kipua, jonka salaisuuden peittäminen tulisi tuottamaan. Enkä ollut ollenkaan väärässä. Kuvitelkaa, että päälenne kaadettaisiin n. 34-asteista vettä kastelukannusta ja puolittakaa sen tuottama kipu. Tärisen vieläkin ajatuksesta.

Tämän jälkeen kävelin sokkona kohti ääntä. Astuttuani n. neljä ja puoli askelta käskivät he minun pysähtyvän. Tunsin lämpimän aallon lävistävän vasemman munuaiseni ja kuinkas ollakkaan näköni palautui. Minun täytyi siis olla perillä.

"Lupaatko, että et kerro tästä muille?", kysyi ilmeisesti ryhmän johtajana toimiva jättiläispäästäinen.

Sanoin tarmokkaasti kyllä.

He sanoivat, että on aika mennä nukkumaan, osoittivat sänkyä. Oletin heidän tarkoittavan minua... siis, että olisin sänky. Menin lattialle makaamaan. Siitäkös he loukkaantuivat ja nousi yleinen epäjärjestys. Löin pääni ilmeisesti keinotekoiseen onkivapaan tämän kaiken keskellä ja menetin tajuni.

Heräsin eräässä karibialaisessa saarivaltiossa. Tässä oli eriskummallinen tarina sinne joutumisestani.

Voi kuinka siellä oli mahtavaa, mutta siitä kerron toiste.