IRC-Galleria

Oikein makoisaa yötä, ihmiset!

Yhtyeemme on jälleen ottanut valtavan harppauksen eteenpäin työn alla olevan nauhoitusprojektinsa kanssa. Kannamme äänitystyömme vielä keskeneräistä tulosta sylisämme hellän isällisesti, unohtamatta kuitenkaan arvokkaan kurin merkitystä. Puoliväli on siis nyt jokatapauksessa reippaasti ohitettu, kun narulla on jo rumpu- ja bassoraidat, sekä kaksi raitaa komppikitaroita. Jos joku kielikuvia hyödyntävä ihminen kirjoittaisi tätä tekstiä, saattaisi hän tähän kohtaan kirjoittaa jotain omenapuun istuttamisesta: siemenet on kylvetty aikoja sitten maahan, kastelu on hoidettu hyvin ja versoksikaan puuta on vaikea enää kutsua. Tuo kielletyä hedelmää kantava puulajike on omaksunut jo syntisen houkuttelevia muotoja. Runko on jo hyvällä mallilla, kaikki tarvittava on tehty parhaimman taidon mukaan ja totisesti: en ainakaan minä voi sen tulevaa täydellisyyttä lakata ajattelmasta.

Päivän suunnitelmiin kuului yksinkertaisesti se, että mää äänittäisin toisen komppikitararaidan jokaiseen kappaleeseemme, ikäänkuin vahvistuksena edelliskerran työskentelylle. Kuitenkin, kuten yhtyeellämme usein on tapana, vaihdomme suunnitelmaa: kitaraan tarttuikin joka naisen unelma, namupala sekä fyysisesti että henkisesti, Änssi "Laskiaspulla" Rintamäki.
Änssin soittaessa helpoksi havaittuja kappaleitamme, teimme parhaamme häiritäksemme hänen suoritustaan. Huomasimme, että poikaahan ei noin vain häiritäkään: tuo kylmähermoinen nykyajan Teräsmies soitti kaikista ahdisteluyrityksistämme huolimatta kaiken mitän häneltä vaadittiinkin. Voi tuskaa, voi ahdistusta!
Äänitysten puolessa välissä saimme kuitenkin apua ylhäältä, kun tietokone niin sanotusti "simahti" ja kaikki viimeisen tunnin aikana äänitetyt riffit katosivat bittiavaruuteen. Olimme tästä hyvin iloisia ja Änssikin ilmaisi tapojensa vastaisesti tyytyväisyytensä toteamalla useaan otteeseen "perkele, helvetti".
Vaikeuksista huolimatta rivimies Änssi sai kuin saikin kulkemaan puhtoisin elkein niin kahdeksasosajunttaukset kuin kuudestoistaosasahauksetkin, unohtamatta dynaamisia hempeilyriffejä. Suorituksen jälkeen, yrittäessäemme kaikki peittää ylpeyttämme tuota yhtyeen tenava-osaston edustajaa kohtaan, tajusimme hänen olevan lähes pätevä niin ihmisenä kuin muusikkonakin. Nyökkäilimme siis kuitenkin loppujen lopuksi hyväksyvästi myös Änssin nähden, kun kromaattiset oktaavikuviot ja vahvasti dempatut kitaran kielistä aikaansaadut äänet täyttivät korvakäytävämme. Poikahan oli saanut jotain aikaiseksi! Päätimme yhdessä, että ehkä vielä jonain päivänä on sittenkin mahdollista, että Änssi pääsee kansamme saunomaan: ehkä hänessä on kuitenkin sitä jotain, jonka luulimme hänestä puuttuvan.

Äänityskopperoisen ulkopuolella (niin kutsutussa "oleskeluhuoneessa"), olimme me yhtyeen (ja ehkä koko maailman) viisaimmat jäsenet keskustelemassa henkeviä studiotilan (ja ehkä koko maailman) hidasälyisimmän ihmisen kera. Kyseessä oli siis maailmanparannusoperaatio, jossa Mika "Uho" Perttula, Juho "Ika" Ahlgren Joona "Laiskajaakko" Hokkanen sekä Alle "Joni Salomaa" Kirjoittanut keskustelivat niin WTC-iskun todenmukaisuudesta, zombielviksestä & -tupacshakurista, kuin Mark Poison:in uudesta, luultavasti henkeäsalpaavasta materiaalista. Opettelimme soittamaan myös uutta instrumenttia. Nyt voimmekin kaikki vetää yli yhden "nämä on tehtävä ennen kuin kuolen" -listan kohdan! Opettelimme siis toden tosiaan Joonan avustuksella soittamaan Nelson Mandela:ksi kutsutta soitinta. Tuo yksikielinen pahoilainen oli haaste varsinkin basistillemme Juholle, joka koki soittimessa olevan aivan liikaa valinnanvaraa: hän kun olisi halunnut jammailla, ei tehdä valintoja. Soitin olikin kieltämättä yksine kielineneen kuin nykyaikainen maastopyörä: sen sijaan, että sillä tekisi sitä, mihin se on tarkoitettu, päätykin miettimään, että mitäköhän tuostakin painamalla tapahtuu. Vaihtoehtoja on yksinkertaisesti liikaa!

Studioreissun vielä ollessa aluillaan, päätti Joona demonstroida, kuinka nykyaikainen city-mies pärjää huushollinhoidossa siinä missä nainenkin: hän otti imurin kauniiseen käteen ja putsasi sillä studion ulkorappuset. Kaunista jälkeähän siitä syntyi, kieltämättä. Mutta kuitenkin, yhtään Joonan taitoja vähättelemättä, olisi hän voinut harkita tarkemmin voimankäyttöään. Tästä en voi surultani kamalan tarkasti kirjoittaa, mutta sanottakoon nyt kuitenkin se, että imurien varjoinen hautausmaa on saanut uuden asukkaan, enkä puhu nyt Joonasta.

R.I.P. Pertti "Pera" Imuri, kaivattu aviomies ja setä.

Studiolla meitä kävi myös viihdyttämässä Tzmägä "Virveli" Mellin, joka kertoi meille kitaran säestämänä surullisia tarinoita elämästään ja siitä, miten se oli häntä kaltoin kohdellut. Meistä jokainen lahjoitti lantin poikineen tuolle Urho Kekkosta muistuttavalle kaljupäälle. Myntit tuo rahankäytöstään tarkka vanhaherra laittoi sukanvarteen talteen: viisaana miehenä hän tietää pitää aina vähintään kolmea markkaa mukana intiaanien varalta.

Lähtiessämme studiolta kotiinpäin, olimme yllättyneitä siitä, että flow oli kerrankin ollut meitä kohtaan suotuisa: Joona oli ilmoittanut että äänitystiloista täytyy poistua viimeistään 7 ja 8 välillä. Monien mutkien kautta päädyimme kuitenkin lähtemään studiolta noin 11 aikoihin. Hämmentyneenä tästä ihmeellisestä tapauksesta jäämme odottelemaan seuraava reissua studion uumeniin. Odotuksemme tulee olemaan lyhyt mutta pitkä, sillä astumme Tarkus Records:in tiloihin jälleen heti huomenna sunnuntaina, seitsemäntenä päivänä helmikuuta.
Kaikki vaikuttaa hyvältä, mieli on tilanteeseen nähden jokaisella yhtyeen jäsenellä tyyni, lukuunottamatta Tzmägää, joka on luultavasti tällä hetkellä laskuhumalan kourissa. Muttapamutta, kuulostellaan ja kattehellaan huomenissa, mikä on tilanne sitten, kun soppaan lisätään vielä vähän lisää pippuria ja purjosipulia. Se on mOI!

jjon // ToS