IRC-Galleria

Pitäisi runtata kokoon yksi essee. Projekti alkoi tässä perjantai-illan koomassa tahmata siihen malliin, että pistin paperit sivuun ja aloin kaivella virtuaalista vetolaatikkoani, johon on kertynyt yhtä sun toista yliopistovuosien varrella. Suloisesta sekasotkusta löytyi eräs rönsyilevä teksti, jossa on kuvottava määrä ajatusviivoja. Tyylillisesti tökeröä tai ei, teksti pakotti pysähtymään ja kuikuilemaan olan yli.

Teksti on syksyltä 2005, aivan opintojen alkutaipaleelta. Kyseessä on H(enkilökohtainen) OP(into)S(uunnitelma), eli läpyskä, jonka fuksit kirjoittavat oppiessaan uuden opinahjon tavoille. Siihen saa vapaasti purkaa ajatuksiaan ja, voi yhden kerran, omaani en tältä osin aikanaan vaivautunut sensuroimaan. Se on ärsyttävää luettavaa, mutta samalla palauttaa ajatukset tuonne jo niin etäiseltä tuntuvaan aikaan.

Jo otsikointi on olevinaan nuorekkaan nokkela: "Avoin HOPS – eli Auttamattoman Onttoa Introspektiota, Kliinisen Näköinen Esitys Kaikkine Ajatusviivoineen ja Kuinka Puuduttavaa On Yrittää Kertoa Itsestään Mielenkiintoisesti". Ei saatana kuinka ärsyttävää.

Mutta katsohan. Vaikka häpeän tekstiä, tunnistan itseni siitä, lähes kivuliaalla tavalla. Se osoittaa, että olen tiedostanut jo tuolloin kaikki perustavanlaatuiset vikani, ja pohtinut, kuinka ne saisi pidettyä aisoissa. Voin vain todeta, että viat ovat purreet liekansa poikki ja rälläävät elämänsä tunnossa. Tämä nykyinen, syksyn 2005 fuksista päivitetty versio on kertaluokkaa harmaampi ja innottomampi, eikä yhtäkään merkittävää bugia ole saatu karsittua.

Jos ei ole kutsumusta eikä tunnusta kohtaloa, voi vain antautua päämäärättömän virran vietäväksi. Niin sitä näköjään päädyttiin yliopistoonkin. "Tähänastinen elämäni on sattumusten sarja: tähän pisteeseen olen päätynyt ajelehtimalla mahdollisuudesta, sattumasta, mielijohteesta toiseen, tekemättä suuria päätöksiä, suunnitelmia tai skriptoja siitä, miten huomisen pitäisi käytännössä mennä. Luotan yksinkertaisesti sokeasti intuitioon, ja voin todeta 'metodini' hyväksi". Mikä ihmeen intuitio? Se on sammunut, jos sitä koskaan olikaan. Ajelehtiminen ja korpivaellus jatkuvat kaikesta huolimatta, mutta kovin on ilta hämärtynyt ja kaskaat hiljenneet.

Vuodet ovat vierineet, mutten ole aikatauluttamistakaan oppinut, vaan asiat kasautuvat yhä ahtaisiin aikarakoihin, kasvavat korkoa korolle, ja nostattavat apokalyptiset viime tingan peijaiset. "Toisaalta siinä adrenaliinihuurussa, joka tärähtää päälle kun on kiistaton pakko, onnistuu ylittämään itsensä, tarvittavat tulokset saa raipattua itsestään kuin piripäisestä ahmasta, ja velvoitteen hoitaminen pois päiväjärjestyksestä tuottaa tavallista paremmat endorfiini-jälkilöylyt".

Säälittävää selittelyä. Fuksi-minäkin ymmärsi, että tuloksiin voin olla tyytyväinen vain, kun "aloitan ajoissa, edeten askel kerrallaan, kuin hidastetusti, hidastetusti kuin muistiaan herättelevä amnesiatoipilas. Samassa omat tuotokset tulee prosessoitua, tarkastettua sataan kertaan, korjailtua, viilattua, lakattua ja desinfioitua, kuin nautiskelisi sorbettia platinalusikalla ja pyyhkisi suunsa pellavaliinaan joka jäädykkeennysän välillä, gastronomis-nirvanahakuisesti, eikä ahtaisi kärähtynyttä porilaista karsinogeeneineen oluenlietsomassa suolannälässä". Kas, kun en ole tähän päivään mennessä oppinut, vaikka olen asian näin nasevan näsäviisaasti osannut muotoilla.

Oliko toivoa alkuunkaan? Tuskin, fuksi-minän tappiomielialasta päätellen: "– –pettymyksekseni en kyennyt karistamaan saamattomuuttani. Se on näemmä niin syvään juurtunutta, hilsettä keinokuidulla, se seuraa minua elämänvaiheesta toiseen kuin akne. Olin itselleni tekemistä lupauksista ponteva, ja ennen kuin huomasinkaan vaipuneeni samaan vanhaan rutiiniin, ne olivat kaikki pettäneet jättäen jälkeensä vain rikkisen katkun. Koen taas epäonnistuneeni hyödyntämään tilaisuutta peitota heikkouksiani". Akne ja hilse, ne ovat sentään vielä tallella; samoin tuo luovuttajan asenne sekä, ennen kaikkea, SAAMATTOMUUS.

Fuksi-minä ei päässyt pakoon vajavaisuuttaan, voi parkaa. Se seurasi kuin syfilis, kuin "sama masentava kellopeli, jota olen tuijottanut kaikkialla, joka toistaa tarkkaan määrättyä sykliään, ja jonka koneiston rattaita en saa kiilattua. Päivät alkavat liukua petollisen huomaamattomasti ohitseni, ja minä vain turrun siihen, tyydyn tähän elämyksettömään, mekaaniseen kohtuun." Töks! Näin jälkiviisaana voin todeta vain turtuneeni ja tyytyneeni.

Fuksi-minä muutti Hämeen metsäisestä lähiöstä Itä-Helsinkiin ja kuvitteli pääsevänsä itseltään karkuun. Kuinkas sitten kävikään? Ongelma oli yhä "kämpällä, neljän seinän sisässä, jonne telkeän itseäni kuin vähäjärkinen. Muutin soluun, joka on aivan hirveä läävä: yritin aluksi siivota paikkoja, mutta luovuin siitä havaittuani, että asumismuodon luonteeseen kuuluu siivo, joka saisi Herakleenkin nyyhkyttämään. Mutta Augeiaan tallissa elämisen kestän, koska tulen kämppisten kanssa hyvin toimeen – ennemmin näin, kuin että kärjistelisi sosiaalivammaisten kanssa sairaalansteriilissä kopissa. Ongelma ei piile asunnossa itsessään, eikä jossakin niin konkreettisessa kuin kaikkia pintoja verhoava pinttyneen sekajätteen kudos – aina voi sulkea silmänsä. Mörkö majailee itseasiassa koko läävän siisteimmässä kolkassa, minun huoneessani".

"Voi miten vetolaatikkorunollista".

"Kyhjötän illat kouristavan hiljaisessa huoneessa, tuijotan Ikävystymisen Perkelettä suoraan hampaattomaan ienläveen ja seinät vierivät niskaani unta odottaessa – – Lähdetään ulos, baariin, aivan sama mihin, minne tahansa kunhan pääsen ulos täältä tylsyyden helvetinkuilusta!"

Mutta Perkele oli vahva ja kuilu syvä.

Oi Fuksi-minä, profetiasi ovat käyneet toteen yhtä lukuunottamatta. Tämä viimeinen nostattaa kylmät väreet pitkin selkäpiitäni, ja soisin, että olet ennustanut väärin:

"Mikäli tilanne jatkuu tällaisenaan, en tule valmistumaan kuin korkeintaan Hurumannin Rakoilleen Realiteetintestauksen sekä Identiteetin Epäintegroitumisen Tattiparanoiasta virallisen umpi-saatanan-hullun paperein".

Koska olet noin viisas ja näet ennalta, ole hyvä ja kerro, mitä seuraavaksi tapahtuu!

"Koskaan-ei-ole-liian-myöhäistä -propaganda kuuluu johonkin sokerilla topattuun can-do Disney-epäsikiömaailmaan, jossa viime sekunnilla kultainen noutaja, nimikkohahmo, syöksyy junnuliigan kauden loppuotteluun ja tekee Pikku-Timmyn puolesta ratkaisevan maalin".

...

Mr. J kirjoitti itselleen yliampuvan banaaliin kieleen verhoillun varoituksen, muttei nähnyt metsää puilta. Totisesti, tuntuu kuin yksi ihmisikä olisi pyyhkinyt ohitse – mikä on muuttunut? Tukka on poissa. Hartioita ja selkää on alkanut särkeä. Jossakin yliopiston tietokannan uumenissa oleva Mr. J:n opintosuoritusote on toki pidentynyt, mutta sekin kymmenien tuhansien samanlaisten joukossa, kuten pisara hukkuu valtamereen.

Ajatusviivojen yliviljelystä olen päässyt eroon (?).

Muistan ajan, kun modeemien vinkuva valintaääni oli arkipäivää ja netissä surffailu kallista kuin chateaubriand dodohöystöllä. Muistan ajan, kun muistin ulkoa kaikkien tuttavieni lankapuhelinnumerot. Muistan myös ajan, kun päiväkirjoissa oli lukko ja ne piilotettiin jonnekin lipastojen valepohjan alle.

Pitkään, taparikollisen elkein, kävelin punaisia päin aina liikenteen rytmin salliessa.

Kynänkapea kaula pitkänä tien reunassa, kippurat kintut kärkkäänä ylittämään, tuhiseva kuono tarkkana kuin mangustilla vahtivuorollaan. Rähmäsilmät skannailevat armotta vuoroin vasemmalle ja oikealle, sitten salamannopea tilannearvio, ja lopulta solakka sujahdus peltikantturoiden raosta vastarannalle, kutakuinkin yhtä elegantisti kuin amputoitu gaselli kuumilla hiilillä, kuin teflonpäällysteinen paska kolisisi rännistä asfalttiin.

Kynitty kalju välähtää mersujen seasta – suih – ja jo ollaan suojatien paremmalla puolella. Mikä näennäisen näppärä temppu, ajan säästö on päätähuimaava ja olo muutenkin kuin MacGyverilla – ilman hiivaista mullettia. Joku ylikuuliainen rohkaistuu seuraamaan ajankäyttöään optimoivan humanistikkeen esimerkkiä.

Kuinkas sitten kävikään?

Ei, tarina ei pääty kuten ehkä toivoit – sillä ei ole veristä, raskaan liikenteen murjomaa opetusta. Kävi nimittäin niin, että tulin järkiini. Siitä on kiittäminen erästä kiinalaista.

Osuimme erääseen risteykseen juuri kun vilkkuva vihreä armonaika päättyi ja jämähdimme punaisille. Joku tuntematon rynnäköi yli siitä huolimatta. Minunkin ajanhukka-hermoni oli jo ratkeamisen partaalla, kun kiinalainen totesi: "chuǎng hóngdēng tài diūrén le". Karkeasti käännettynä, punaisia päin ryntääminen on hiton noloa.

Katsoin sitä hervottomana autotiellä koikkelehtivaa ihmisriepua, joka jatkuva rekankammo perseessä kuikuili joka ilmansuuntaan. Suorituksesta nettoaa joitakin säästettyjä sekuntteja, onneksi olkoon vaan. Tajusin, kuinka pelottavan oikeassa kiinalainen olikaan.

Siitä lähtien olen kiltisti venannut vihreää valoa. Se on paljon pienempi vaiva kuin pistää mutkaiset luunsa likoon, räpiköidä maantien loskassa pienimuotoisen yleisön edessä, ja kerätä ohessa raskaan sarjan tyylittömyyspisteet – muutaman säästetyn silmänräpäyksen vuoksi.

Tottelen punaista valoa, jotta saan itselleni muutama sekunttia oikeutettua tyhjäkäyntiä. Satunnainen tauko, joka on paikallaan keskellä kapeiden katujen mummoslalomia.

Tännehän kai kuuluisi kirjoittaa, kun elämässä tapahtuu jotain – siis kun on jotain kirjoitettavaa. Viime viikon Romanian ekskursiosta olisikin enemmän kerrottavaa kuin koko kuluneesta vuodesta 2008 muuten. Mutta en ole kirjoittanut MITÄÄN, aivan laitonta uunoilua!

Enkä aiokaan säveltää mitään kattavaa matkakertomusta. Sen verran voi kuitenkin tehdä yhteenvetoa, että reissu oli aivan jäätävän onnistunut, silkkaa parhauden mäskistä tislattua über-parhautta! Ilmassa leijui koko ajan täydellisen katastrofin ainekset, mutta onni oli niin myötä, että melkein uskon suojelusenkeleihin. Itseasiassa hyvän onnen paisumus suhteessa tieteellisen steriiliin huonon onnen tyhjiöön on jotain niin... suhteetonta, että pelkään jo sitä kalmankatkuista päivää, jolloin Onnetar kuittaa tämän velan korkojen kera. Sinä päivänä sataa alasimia, puukkoja ja paskaa.

Suunnitelma oli, että suunnitelmaa ei ole, ja että sitä tikulla silmään ja Vlad Tepesin seipäällä perseeseen joka suunnitelmoi. Karkea viitekehys oli, että "pidetään järki päässä: ei mennä hämäriin paikkoihin eikä olla missään tekemisissä hämärien tyyppien kanssa". Järki jäi jonnekin Ukrainan ilmatilaan, sillä heti koneen laskeuduttua lähdettiin itäblokin epäilyttävimmän mursunaaman völjyyn kuin sokeat sorsanpoikaset. Ja jo ensimmäisenä yönä tarkoitushakuisesti ryvettiin pimeimmillä kujilla mitä ikinä vastaan tuli.

Toisena päivänä poistuttiin hotellista noin klo 12, määränpäänä Brasov ja "Draculan linna". Perillä lähdettiin taas ensimmäisen hämärähepun kyytiin, joka lupasi viedä katsomaan ko. nähtävyyttä. Ai perkele että pojat oli vakavaa naamaa, kun istuttiin ehkä kylmän sodan aikana parhaat päivänsä nähneen Dacian kyydissä, 200 km päässä hotellista, vailla harmainta aavistusta määränpäästä. Aurinko oli jo laskenut, eikä pimeydessä näkynyt muuta kuin rottelon ajovalot. Kuski soitteli paikallisille kavereilleen, ikään kuin olisi jakanut "tilannetietoja", ja rälläsi siihen malliin, että saattaisi Räikkösenkin pokka pettää. Yhtäältä mietin, että pysyykö nastoilla ja sähköteipillä kokoon kursittu kosla kasassa, toisaalta aloin kummasti arvostaa sisäelimiäni – munuaisiahan ei tarvitse kuin yhden, mutta maksasta tai sydämestä on paha luopua.

Loppupelissä mies olikin päälliköin matkaopas päällä maan, luennoi paikallisen historian lyhyen oppimäärän, neuvotteli meidät sisään kuumottavan raflaavaan ravintolaan ja neuvoi kaikki Brasovin menomestat. Vaikka linnasta ei sysipimeydessä nähty kuin aavistus, kaupunki osoittautui kaiken mälväämisen arvoiseksi. En usko olleeni niin päissäni, että arvostelukyky olisi ollut erityisen raunioina, joten uskallan verrata Brasovia eräisiin Sveitsin "helmiin", mm. Luganoon ja Luzerniin. Tämän luokituksen kaupunkeja ei Suomessa juuri ole.

Tyhjän alppityylisen kaupungin sokkeloista löytyi klubi, jossa oli humalluttavat bileet neljässä kerroksessa ja porukkaa kuin mummoja hulluilla päivillä. Kun valomerkki kävi joskus aamuviideltä, ja tequilalla kyllästetyt turistit havahtuivat autioiden katujen pakkaseen, palasivat realiteetit huteran tietoisuuden urille: hotelli oli tosiaan vain noin 200 km päässä. Muutamien arpajaisten kautta, ja näitä arpajaisia ei valvoisi edes Aulis Gerlander, tie vei takaisin hotellin turvasatamaan, aika lailla tasan keskipäivällä. 24 tunnin "syrjähyppy" loppui silmäluomien lyijynraskauteen – ja meillä oli yksi teoreettinen vastaus kysymykseen "mitä Jack Bauer tekisi?"

Vielä viimeisenä iltana oli pakko keittää potentiaalinen katastroganoff. Olin huomaavinani, että nuijalla lyödyssä teknohiiriluolassa tuli ulkolaisille vähän pahaa silmää, joten liukenin paikalta ennen muita. Matkalla hotelliin pimeydestä alkoi kuulua hyytävä kerberosten räksytys, ja kulman takaa vyöryi vesikauhuinen piskilauma turpa vaahdossa. Romanian Live Action Hopeanuoli oli huolista vähäisin, sillä aloin herätä siihen kylmäävään asetelmaan, että känninen porukkamme oli hajaantunut Bukarestin arvaamattomaan yöhön – entä jos pakka olisi hajalla vielä aamulla, kun Finskin paluukone käynnistelee moottoreita? Huono arpa, sano.

Ei onneksi mennyt draamaksi. Mitä nyt, jälkikäteen kuulemani mukaan, klubilla oli hetken tarjolla menoliput teho-osastolle, tuskainen loppuelämä pyörätuolissa ja kusihelvetti katetriin kytkettynä, kun paikalliset luunmurskaajat ja vapaapainijat eivät olleet aivan samanmielisiä Suomen kulttuuriedustuston kanssa. Yhtä epäselväksi kuin tilanteen kulkukin jäi kuinka ihmeessä se ratkesi ilman sisäisiä verenvuotoja ja irronneita raajoja.

Ja, uskomatonta kuin onkin, kokonaiskuvaa ei mustaa yksikään vastoinkäyminen – mitään ei varastettu, ketään ei kusetettu, kaikki sisäelimet on tallella, pakki toimi tavallistakin paremmin (kiitos Jägermeister), kaulassa ei ole puremajälkiä, eikä hävyttömästä viinassa kylpemisestä joutunut maksamaan nanosekuntiakaan krapulaa. Oliko se jonkinlainen kosminen kompensaatio siitä, että viimeksi olen voinut pitää lomaa jouluna, vaiko sittenkin vain onnen yliannostus, jollaisesta voi saada suoneensa vain kerran vuosisadassa kun taivaankappaleet sattuvat olemaan oikeassa asennossa...? Loksahtelivatko elämän (+) ja (-) -merkkiset palaset kohdilleen, vain loksahtivatko Ursa Major ja Otava astronomiseen lähetyssaarnaajaan? Veronpalautuksia levottomasta, tauottomasta ahertamisesta ja paskanharmaasta arjesta; vai satumaisen satunnainen konstellaatioiden orgioiden ulkoisvaikutus?

Voi Varsovan kevät, Venäjän vinttikoira ja Romanian rankkuri (niille muuten olisi kysyntää) sentään, jauhan paskaa kuin ... yleensäkin. Matkakertomus tästä kuitenkin tuli, ja tähän se loppuu. Matkoista on oikeastaan aika turha kertoa mitään, sillä ei kokemuksia voi jakaa. Ne kelluvat tuolla päässä, tuolla noin, ovat siellä ihan ikioma säilötty resurssi, kuin pikkelsit ikään, voimavara joka tarjoaa vielä monta stondista kaamoksen keskelle. "Matkailu avartaa" – ja parantaa verenkiertoa, ehkäisee syöpää, kerryttää jeesuspisteitä, puhdistaa synneistä, takaa paremmat arvosanat, auttaa uralla etenemistä, kaunistaa, pidentää, lisää seksuaalista suorituskykyä, vie askeleen lähemmäs valaistumista, parantaa sijoitusten tuottoa, jalostaa karismaa, oikaisee ryhdin, vapauttaa demoneista – kaiken kauniin, haluttavan ja tavoittelemisen arvoisen voit attribuoida matkustamiseen, joka on investoinneista kannattavin, etkä ole kaukana totuudesta.

Ihmisen maailma on mitätön – se on vain varpaallinen triviaaleja asioita yhdellä häviävällä ajan hetkellä. Reissussa se on aina jotain ainutlaatuista: vieraalla maaperällä, ja niillä synkillä tuntemattomilla kujilla, osaa arvostaa jo pelkästään sitä, että elää ja hengittää. Nyt se on taas morfologista ja syntaktista ergatiivisuutta, makrotalousteoriaa ja Keynesin mallia, mandariinikiinan kielioppia, satunnainen käynti verkkopankissa, liukastelua loskassa, hesarin sivujen rapinaa, laihaa kahvia, hartiajumitusta, lievä tinnitus, pari silittämätöntä kauluspaitaa, ja jämähtänyt kalju urpo joka ei täytä yhtäkään paitaansa – ja ajan, aivan helvetillisen niukan resurssin, epätoivoista allokointia, surkeata päämäärätöntä räpiköintiä opinto-otteen täyttämiseksi, joka tällä hetkellä tuntuu "suorituksena" jotenkin keinotekoiselta. ... Se parhaiten nauraa, johon keppi kalahtaa, sillä ei rakennettu päivässä ja konstit on monet ja Konstasta moneksi, sanoi lemulukkar' kun kananpoikia piiskasi, ja föriäijä kun pumpulflikka jokken putos, vaan vitullakos vihellät kun on huuli halki.

... jotta hemoglobiini kohoaa kattoon. Veriarvoilla nimittäin on kuukauden kuluttua ostovoimaa parantava vaikutus – lähdemme maahan, jonka virallinen valuutta tunnetusti on veri (!), asukkaat kalpeita ja terävähampaisia, ja yleisin kulkuneuvo keskiaikaiset hevosvankkurit. Laki kieltää lähinnä valkosipulin ja päivänvalon.

"Marraskuussa Romaniaan". Kyllä! Lentoliput on jo ostettu – muuten tällainen idea jäisi toteuttamatta, kuten hyvät ideat yleensäkin. Suunnitelmia on niin, ettei usko poliisikaan, mutta aina ne kariutuvat kalkkiviivoilla näennäisen tärkeiden, yllättävien esteiden vuoksi.

Tämäkin tapaus meinasi kaatua klassiseen tapaan, mutta onneksi Eetulla on pelisilmää. Reissusta oli puhuttu iät ja ajat, ajankohta sovittu, mutta loppusuoralla tuli sangollinen koulukyyneleitä ja kylmä kusisuihku. Tiesin, ettei suksi tule luistamaan jo sovitulla viikolla X – kuitenkin Eetu sai raahattua matkatoimistoon... jossa alkoikin reissuranne vispata!

Illalla oli jo kuumottava turististondis.

Vielä kun eteen osui aivan hävyttömän jäätävä tarjous, oli sialta niska katki ja varaus finskin järjestelmässä. Noin kuukausi tästä, oli kalenterissa mitä paskaa tahansa, otan paskasta aikalisän.

Mielikuvat maasta rakentuvat lähinnä vampyyrien ja ihmissusien varaan, oisko kanssa jotain linnoja ja paljon brutaalia seivästämistä (Romania kaipaa brändäystä). Vittu mikä tietämätön urpo tässä kirjoittaa, ketä vittu sä oot?! Bukarest on taatusti jäätävän upea ja ylittää kaikki tietämättömät urpo-odotukseni.

Haluan silti ajella pitkin hautakivien täplittämiä, usvaisia nummia sysimustissa, nitisevissä vankkureissa, joita ohjastaa muotopuoli kyttyräselkä.

Time management on sitä, että kaikki aika palaa ajankäytön suunnitteluun.

Huolellisesti jäsennelty viikko näyttää edustavalta almanakassa, mutta sinne sivuille se jääkin. On petollisen helppoa mieltää huominen itsensä jotenkin tehokkaampana, ja laatia luodinkestäviä sotasuunnitelmia tekemätöntä työnsarkaa vastaan: tuolloin X, tuolloin Y, tuolloin Z, homma hoituu kuin liukuhihnalla.

Kuinka ollakaan, kun huominen koittaa – tuolloin nälättää, tuolloin vituttaa, tuolloin on pata jumissa, tuolloin räjähtää perna. Sunnuntaina kello 23.59 ei voi kuin ihmetellä omia inhimillisiä vikojaan, kun lyömätön schedule menikin oikosulkuun. Kuinka tässä taas kävi näin?

Vielä enemmän joutuu ihmettelemään iänikuista harhaluuloaan siitä, että mekaaninen aikatauluttaminen EI johtaisi rimanalituksiin. Harkintakyky vuotaa kuin seula. Tässä kävi näin, koska et ikinä opi, sinä ruttoinen paviaani!

Viisas ei kumarra kalenteria. Kun taukohuoneessa pelataan pilipali-rulettia päivämäärillä ja kellonajoilla, Viisas nakkaa kahvikupilla tavia, vetää housut kinttuun ja täräyttää vehkeensä pöydälle ilmottumaan. Munat tiskiin, sano! Siinä ne nyt komeilevat. Tämä karvaisentahmea ele on muistutus siitä, että mikään ei elä niin kuin suunnitelmat.

Jaa meille lisää murusia kaukalostasi, Viisas! "Älä istu ajan päällä", sanoi kädetön ämmä ja suohon upposi.

Täytin 22 – mikä naurettava vanha raato.

Vanhenen vasten tahtoani. Näinkö sitä mennään kohti krematoriota – pikakelauksella ja vastakarvaan.

Oli sellaiset tsembalot että jumprahuiti ja herttileeri sentään. Luin Kiinan historiaa, kirjoitin luentopäiväkirjaa. Siivosin kämpän, kuurasin kylppärin lattian kuin keripukkinen merirosvo ikään. Äsken juoksin Keilalahden ympäri, nyt leijailen lenkkeilijän pilvessä... uuuuu.

Silti. Taas vuoden vanhempi, muttei päivääkään viisaampi.

Kesätyöhaussa ei voi koskaan olla liian passiivinen. Jätän siis tännekin avoimen hakemuksen kellumaan, jos joku rekrysalaliiton vapaamuurari sattuisi näihin tunkkaisimpiin hattivattiluoliin kuononsa pistämään.


––––––––


26/01/2008

Arvoisa ylipaavi, tässä teille


AVOIN HAKEMUS


Kuulin että värväätte työntekijöitä. Pikkulinnut lauloivat, että titityy – sitten syötin ne toisille linnuille. Sehän olisikin hassua jos teillä ei olisi yhtään työntekijää, mikä yritys sellainen olisi olevinaan! Olisi todella tyhmästi tehty, jos ei palkkaisi työntekijöitä. Minähän en sellaiseen sorru, joten ajattelin palkata teidät.

Haen tätä työtä, koska olen komea. Lisäksi, en ole kovinkaan kaunis. Itseasiassa olen ruma kuin mursu ilman nokkaa. Minua ei ole koskaan halattu, aina vain tökitty terävällä kepillä. Haluaisin olla kapaloituna yrityksenne rattaissa, sillä minulla on kautta linjan positiivinen mielikuva, että yritystänne ei edes ole olemassa. Haluaisin antaa panokseni konsernillenne, kun kerran kaikki aseeni takavarikoitiin, enkä enää voi iloita ruudinmakuisista varpaistani iltavarhaisella.

Katson vastaavani täysin hakijoille asettamianne edellytyksiä, jotka laadin äsken. Näitä vaatimuksia ajatellen, on muuten rikollista varastaa muiden ajatuksia ja vaatia lunnaita, ettäs tiedätte, mokomat kuohimattomat turjakkeet. Mutta onneksi älyni on terävä kuin purulelu ja ajatukseni lentävät liukkaasti kuin soppaluu, ei niitä kukaan haaviin saa, ei edes sellainen perhostaiteilija.

Minussa on vain hyviä puolia, kuten vasen ja oikea puoli, sekä tietysti monissa kolikoissani olevat kruuna- ja klaavapuolet. Minulla on paljon sormia, joten olen näppärä jaloistani – olen hyvä keikkaluontoisissa hommissa, sillä olen tehnyt useita kuperkeikkoja, kun vielä olin vanha nainen. Olen ahkera kuin käkikello ja lisäksi patalaiska henkeen ja vereen – minulla on verissä erilaisia tarttuvia tauteja ja sain jo äidinmaidosta tarpeekseni.

Olin ensi vuonna etevä leijonankesyttäjä, joten osaan käsitellä kevyitä tuoleja ja asiakaspalveluhenkeni on pippurinen kuin kermakaramelli. Pelkään suunnattomasti kissaeläimiä, joten olisi ystävällistä mikäli en joutuisi tekemisiin teidän kanssanne. En yksinkertaisesti kestä kaltaisianne irvileukoja, jotka nauravat hauskoille jutuille. Minulla on muuten lemmikkinä kissa, joka tuo elämääni sisältöä, sillä se ruokkii minua ja siivoaa purkkini päivittäin.

Eihän se ole mies joka ei puolusta isänmaataan. Varusmiespalveluksen suoritin kunnialla ja kotiuduin pakkopaidassa. Siviilipalveluksessa olin plantaasilla rikkomassa tavaroita, siellä opin myös käyttämään housuja. Minulla on tarkka vainu ja dynaamiset kulmakarvat, joten olisin ansiokas salapoliisi. Minä rakastan antaumuksellisesti ratkaisemattomia rikoksia, joten en ikipäivänä haluaisi ratkaista yhtään rikosta.

Vapaa-ajallani tykkään vieriä jyrkkää mäkeä ylös. Hienostunein taitoni on, että en osaa hengittää yhtäaikaa sisään ja ulos. Rakkain harrastukseni on katsoa hyvää unta, jossa minulla on vain kaksi sierainta. Isona minusta tulee ritari, koska vihaan miekkoja ja haarniskoja, olen nääs pumpulillekin allerginen. Tykkään jättää asioita avoimeksi, kuten ovia, ikkunoita tai hakemuksia – siksi tämä hakemus on avoin. Olen itsekin avoin persoona, mutta onneksi en ikinä kuuntele mitä muut sanovat.

Toimenkuvan kanssa en nirsoile, mutta ilman toimenkuvaa suostun syömään vain selleriä. Olen kasvissyöjä, sillä eläinten syöminen on väärin – on kauheata että eläimien annetaan syödä kun minä en koskaan saa kyllikseni! Täten julistan, että lempiruokani on pöllö. Korvissanikin on vaikkua, siksi vihaan teitä lättänaamoja ja paskayritystänne. Olisi varsin ajattelevaista jos ette kutsuisi minua haastatteluun – olen tappanut ennenkin, ja tiedän missä ette ainakaan asu. Öisin minut tavoittaa taikamatolla, päiväsaikaan kannattaa kokeilla soidinhuutoja tai vesistöjen naaraamista.


Tuleva työntekijänne,
jrnn