IRC-Galleria

Kävin taas kertausharjoituksissa. Oli oikeastaan "ihan jees". Kerta oli jo toinen kotiutumisen jälkeen. Näitä on jatkossakin tiedossa, keskimäärin kerran vuodessa niin kauan kuin... henki pihisee?

Kuviot tietenkin on ihan erilaiset, kun ruuhkatukat vedetään reservistä lusimaan lisäaamuja. Varusmiespalveluksen pokkuroinnista, pilkunnussimisesta ja YlPalvOista ei ole tietoakaan, vaan ilmapiiri on rento, avoin ja paikoin jopa nostalginen. Henkilökunta suhtautuu reserviläiseen kuin vertaiseen, jolla on asiantuntemusta, elämänkokemusta ja järjen valo korvien välissä. Siitä saa rahallisen korvauksenkin, joka pyyhkii ainakin opintotuella lattiaa.

Se on maailmojen ero. Reserviläiset ja skapparit kutsuvat toisiaan etunimillä, heittävät löylyä ja jauhavat pashaa kuin työpaikan taukotiloissa. Kasarmilla arvotaan lisänumeroita kaulukset auki, pipo vinossa ja puntit kurassa. Särmä-harhaansa vajonneet varusmiehet tuijottavat kuin sirkusfriikkiä.

Fiilis on suorastaan disorientoiva, kun sieraimiin kantautuu se kasarmien homeisten vessojen patenttiaromi: sitä ei tapaa muualla. Haju lennättää vuosien taakse, ja yhden hetken ajan voi tuntea aamujen painon harteillaan. Sitten todellisuus kutsuu – et periaatteessa ole enää aamuakaan velkaa. Huh, helpotus!

Mutta on kiva hetkeksi antautua hajun armoille ja antaa muistojen tulvia framille, kuin Pandoran lipasta raottaisi. Moppitukan jäähyväisrituaalit, perhosten ja muiden liitelijöiden mikrokosmos vatsalaukussa, palvelukseen astuminen ja ensimmäinen yö, aidat ja kalterit, vapauden kaipuu ja kennelikatkeruus, ikuinen korpivaellus, tunne kun nukahtaa seisaaltaan, tunne kun nukahtaa täyspakkaus selässä ja sukset jalassa, väsymys joka saa hallusinoimaan, nälän ja kylmyyden kyykyttävä cocktail, nuhjuisen partion marssilaulut keväisessä peltomaisemassa, fiilis kun kuulee lähtevänsä rukkiin, Haminan vallit, kaikkien aikojen aurinkoisin kesä, kasvoja hyväilevä tuulenvire fillarimarssilla ... niin huumaava voittajafiilis kuin katkera luuserin kalkkikin, tajuntaa laajentava kokemus luonnon ylivertaisuudesta, huojentunut puhelu kotiin loppusodan päätteeksi, sanomattoman kaunis sarastus kuuraisessa skuttassa viimeisellä ampumaleirillä, vastaansanomattoman huikea vapaus kun portti heilahtaa ja sotilaspassi lämmittää taskussa.

Listan jätän suosiolla näinkin lyhyeksi ensinnäkin siksi, että ketään ei kiinnosta; ja siksi, että kokemukset ovat omiani, eikä niitä voi jakaa. Eipä liioin ole syytäkään.

Intti jakaa. Ymmärrän niitä, jotka kiroavat sen perseraiskattuna syvimpään tervahautaan. Yhtäältä ymmärrän niitä, jotka muistelevat palvelustaan kuin elämänsä kulta-aikaa kymmenkertaisella marenkitoppauksella. Intissä on potentiaali niin kertakaikkisen hienoon kuin umpisurkeaankin kokemukseen: vaikka asenteella on osuutensa, lienee pitkälti kiinni joistakin aivan kosmisista arpajaisista, kumpaan suuntaan vaaka itse kunkin kohdalla kallistuu. Ainakaan kukaan ei jää kylmäksi.

Mulle se oli todella hyvä kokemus. Esitän heti tärkeän puolustuspuheenvuoron. En tarkoita itse instituutiota, vaan läpikäymiäni asioita. Kun sanon muistelevani hyvällä, en tietenkään tarkoita nenän kaivamista kasarmilla, pokkurointia, täysin tyhjänpäiväistä näpertämistä, en liioin kyykyttämistä enkä kyykytetyksi tulemista jne. jne. Tarkoitan muun muassa niitä hetkiä, kun koki "ylittävänsä itsensä", niin kuppainen cliché kuin kyseessä onkin. Näitä hetkiä oli _paljon_.

Muuttaako intti ihmistä? Jalostetaanko siellä pojista miehiä? Haihtuuko suvun ylpeys ja kunnia kuin kusenliraus Atlanttiin, jos Eemelit ja Tanelit kieltäytyvät aseista ja menevät, sus' siunatkoon, sivariin?

Totta vitussa se muuttaa ihmistä – tämän tietää jokainen, joka on ollut tekemisissä niiden kaljuksi ajeltujen kummajaisten kanssa, jotka pitävät aamuistaan vainoharhaisen tarkkaa tilinpitoa; jotka puhuvat ulkopuoliselle läpeensä vierasta aamukasojen kieltä; jotka eivät vahingossakaan pidä päähinettä sisätiloissa; jotka yrittävät joka hetki näyttää särmältä ja skarpilta; jotka lähtevät aina liikkeelle vasen jalka edellä; jotka ovat havaitsevinaan vieraan vallan vakoojia joka roskapöntössä ja pizzalaatikossa; jotka heräilevät öisin ja kysyvät vuorolistaa; ja jotka onnistuvat, voi vertaitkevä jeesusmaria sentään, kääntämään MINKÄ TAHANSA puheenaiheen siihen, kuinka "perseestä viime viikon leiri oli".

Intti muuttaa aamukasan – mutta yhtälailla siviili muuttaa kotiutuneen. Reservin aurinko ruskettaa alta aikayksikön, ja kohta kurkkusalaattiset oppivuodet elävät enää humalaisissa inttijutuissa. Ennen pitkää kännimuistelotkin alkavat maistua pahvilta. Katse eteen... PÄIN! Se on vain oikein ja kohtuullista, kuten mummo kirkossa määkäisi.

Oon aika varma, että mäkin muutuin sen yhden, hyvin pitkän vuoden aikana. Mukauduin. Muutos oli varmasti monelta osin suotavaa. Mä nimittäin oon aina ollut, miten sen muotoilisi... enemmän tai vähemmän reppana. Se, joka mieluummin selaili tietosanakirjoja kuin kirmasi ulkona kavereiden kanssa. Se, joka oli aina liikuntatunneilla surkein alisuorittaja. Se, joka kovimmassa kasvuiässä juurtui aknennussimasta naamastaan kiinni tietokoneen ruutuun ja, yllätys, kasvoi vähän kieroon. Se, joka antoi tukan kasvaa silmilleen ja piiloutui reuhkansa taakse, kun ei sietänyt peilikuvaansa – sen sijaan, että olisi tehnyt asialle jotain.

En voi liiaksi painottaa, kuinka tärkeä kokemus intistä selviytyminen tässä valossa on. Kaiken järjen mukaan olisin joutanut maitojunaan; mutta raiteet menivät kai sekaisin, sillä päädyin lopulta rukkijunaan. Näillä "liikuntatunneilla" en ollut peränpitäjä, vaan vähintään tasaista keskikastia. Ei ollut ruuhkatukkaa jonka helmoihin sulkeutua. Eikä se peilistä tuijottava pökkelökään ollut yhtään hullumpi ilmestys.

Mutta johan tuli taas pitkä paskalitania! En lopeta ihan vielä ...ei liene yllätys, että siviilielämän vapaus, mukavuudenhalu ja yliopiston penkkien kuluttaminen ovat tehneet tehtävänsä. On pirun vaikea ottaa kantaa siihen, jättikö tuo yksi vuosi nuoruudestani muitakin kuin muistijälkiä. Vähintään opin, että ihmisessä on myös kyky muutokseen, vaikkakin sitä on toivottoman vaikeata valjastaa. Niin tai näin, olen "kivesveroni" maksanut, hellurei ja hölkyn kölkyn sille. Onneksi aamujen haju ei karkaa kasarmien ulkopuolelle: voin reppanoitua ilman omantunnontuskia.