IRC-Galleria

Tanaan oli parempi paiva. Ostin pari uutta toppia Cardiffista ja kavin Ninon kanssa uimassa. Paivan noloin hetki oli, kun en onnistunut peruuttamaan ylamakeen vaan liusuin edessa olevan auton peraan. Olin siis kiinni toisessa autossa!!! Loppujen lopuksi joiduin pyytamaan ohikulkijaa auttamaan, koska en itse uskaltanut enaa liikahtaa milliakaan... Noh, autoille ei kaynyt kuitenkaan, mutta onnistuin turmelemaan naisten maineen autoilijana. Epaonnekseni minua auttanut oli siis nuori (ja ihan kivannakoinen) mies... Olisin varmaan yrittanyt jutella jotain, jos ei olis havettanyt niin paljon.

Mutta joo. Itsensa nolaaminen on paras keino tutustua ihmisiin. Onhan tuo todettu baareissa. Ja sita paitsi, miehet tuntuvat tykkaavan leikkia sankaria. Annetaan heille siis se mahdollisuus.

Tapasin eilen serkkuni Tanjan ja tajusin, etten tykkaa elamastani ollenkaan. Haneen verrattuna tunsin olevani niiiiiiiiiiiiiiiiin tavallinen negatiivisessa mielessa. Voikohan sana tavallinen koskaan esiintya kovin positiivisessa hengessa? Olen 24 ja en todellakaan tieda mita haluan. Se pisti masentamaan ja pelottamaan samalla, koska ajatus siita, etten ehka koskaan loyda "itseani" on kammottava! Onko tama tuleva vuosi vain itsepetosta, syy pakoilla ja viivyttaa tappotylsaa uraani hitusen? Uskallanko edes ajatella toisin, lahtea oravanpyorasta? Naen mielessani kuvan elamastani etukateen, joka ei ole se jota kaipaan. Mutta mita hittoa mina haluan????
Tiedan olevani aarimmaisen altis vaikutteille ja silti toisaalta olevani aika jaarapainen tiettyjen asioiden suhteen tietamatta edes miksi. Uskon, etta jokaisella vastaantulevalla ihmisella, jonka oikeasti kohtaan, on tarkoitus elamassani. Ongelma on se, etten ilmaise itseani ollenkaan. Nyt ei siis ole kyse siita, etten saa itseani ilmaistuksi halutessani, vaan etten todellakaan ilmaise itseani!!! Jos jokaisella vastaantulijalla on tarkoitus minun elamassani, miksen minakin anna jotain muille? En usko antavani ainakaan kovin monille. Tunnenko oikeasti edes itse omaa "sieluani" tai miksi sita nyt sanotaankaan. Tuntevatko ystavani? Ja voiko sielu muuttua vuosien kuluessa?
Tunnen olevani vihainen, sulkeutunut ja negatiivinen monessa tilanteessa. Sellaisissa joissa minun tulisi olla innostunut ja avoin. Johtuuko se hylatyksi joutumisen pelosta vai olenko mina vain sellainen?
Yhdessa elokuvassa (jonka nimea en muista) Sandra Bullock naytteli kotirouvaa, joka ryostettiin yhdessa puolisonsa kanssa aseella uhaten kadulla. Sandra oli luonnollisesti poissa tolaltaan ja vihainen jonkin aikaa, kunnes han tajusi jotain ja soitti miehelleen. Han sanoi, etta han on aina ollut pahalla tuulella, jo kauan ennen ryostoa. Se jotenkin iski minuun, ei siten, etta olisin itse aina pahalla tuulella vaan siksi, etta huomaan pistavani joitakin mielialojani olosuhteiden piikkiin. Jos vain asiat eivat olisi nain, olisin onnellisempi jne!!!

Auttaako tama vuosi saamaan paatani jarjestykseen? Se jaa nahtavaksi. Nyt ei ainakaan nayta lupaavalta...

Tama paiva on kylla ollut yhta yla- ja alamakea. Onneksi klo yhdeksasta eteenpain asiat alkoivat sujua paremmin.
Me lahdimme siis aamulla pomoni Chrisin kanssa hanen siskonsa luokse ja otimme yhteen jo alkumatkasta. Chris osaa olla aikamoinen jaarapaa ja olen kuullut, etta han testailee uusia tyontekijoita pienilla tempauksillaan. Minut han "pakotti" ajamaan sivuun ja kun lopulta ymmarsin, etta han halusi vieda autonsa pesuun (vaikka me olimme jo myohassa), pinna paloi ja annoin sen nakya. Kieltaydyin poikkeamasta reitilta ja mokotin puolet automatkasta. Perilla piti tietysti rupatella mukavia ja taytyy sanoa, ettei nuo sukulaisvisiitit ole mikaan helppo juttu. Onneksi Chrisin sisko ja hanen miehensa ovat aika rentoja, joten lounaan jalkeen sain vain oleskella ja lukea kirjaa. Paluumatka meni ihan hyvin, piti pysahtya vain kerran, koska Chrisin silmalasit olivat huonosti ja en saanut selvaa mika oli vialla ennen kuin moottorin hurina sammui. Mina olen ihan riekaleina, koska en aina ymmarra mita han yrittaa sanoa minulle. En halua edes kuvitella milta hanesta tuntuu, kun ihmiset eivat ymmarra hanta.
Illalla lahdimme sitten Cardiffiin elokuviin ja tietysti juuri silloin oli jokin tietyo kaynnissa ja jouduimme harhailemaan puolisen tuntia keskella keskustaa. Jopa Chris oli hetken hukassa, vaikka han on asunut Cardiffissa vuosia. Paasimme kuitenkin perille ja jostain ihmeen syysta Chris oli tosi hyvalla tuulella ja tartutti sen sitten minuunkin. Kaiken kukkuraksi leffa oli hyva ja paluumatkalla jopa rupattelimme mukavia. Luulen, etta helteet saavat Chrisin pahantuuliseksi, koska hanen kehonsa ei pysty jaahtymaan/lampenemaan normaalisti. Epaonneksi helteita on luvattu viela ainakin viideksi paivaksi. Tosi kauheeta katsoa toisen karsimysta.

Mutta joo. Eilinen oli vapaapaiva, kuten on huominenkin. Eilen kavin Bristolissa Cribbs nimisessa ostoskeskuksessa. Siella oli niiiiin paljon kaikkea ihanaa, etten ehtinyt kiertaa kuin puolet kaupoista ja nekin pikaisesti. Saaliiksi sain topin, minihameen (aivan, minulla on minari!!!) ja pillifarkut. Helteet tosiaa pehmentaa paan... Mut ne oli kaikki tosi kivannakoisia ja meinasin lahta shoppailemaan lisaa heti kun saan lisaa rahaa. Outoa, etta kerrankin tilille ilmestyy kerran viikossa ihan mukava summa rahaa. Toivon, etta saisin saastettya osan ja lopuilla nauttisin elamasta. On niin paljon asioita, joita ois kiva kokeilla!!! Taman tyopaikan paras puoli on se, etta saa kayda erilaisissa esityksissa tyoaikana. Vapaapaivina voi sitten keksia jotain ihan muuta, kayda vaikka uudessa kaupungissa ja shoppailla. :)
Mut pitais oikeasti keksia myos jokin harrastus. Tapaan mun serkun luultavasti keskiviikkona ja ajattelin kysella missa olis hyvia tanssikursseja. Olen kaynyt katsomassa kuntosaleja ja vapaa-ajan keskuksia, mutta jotenkin se ei nyt houkuttele. En halua urheilla kunnon kohottamiseksi tai painonhallinnan vuoksi. Haluan tehda jotain joka antais mulle kauan kaipaamani intohimon.
Eras asia mita kaipaan taalla on ystavat. Vasyneena toivoisin vaan, etta saisin olla mina ja ihmiset ymparillani ymmartaisivat. Mutta eivathan he ymmarra.
Tana aamuna meinas olla aika masis paalla, kun tuntui, etta pitais saada valittaa jollekin, mutta just silloin ei tietenkaan ollut ketaan linjalla. Myohemmin olin toissa, enka voinut keskittya valittamiseen... Voi mua rukkaa!!!

Mutta taidan siirtya sankyyn ja laskea kaikki ne hyttyset, jotka olisivat minun huoneessani, jos olisin suomessa... :)

Viime viikonloppu oli vihdoinkin kokonaan vapaa ja Arttu tuli kylaan Farnbouroughsta (en tieda kirjoitinko oikein). Aika meni tosi nopeasti (kuten vapaapaivat tuppaavat menemaan) ja juomisen ohella jotain tuli tehtyakin. Lauantaina tutustuimme lahinna Chepstowiin ja seikkailimme laheisessa meksikolaisessa ravintolassa. Ilmeisesti olimme jonkun synttarijuhlilla kuokkimassa, mutta se ei menoa hidastanut. Maaseudulla kun olimme, paatimme kirmailla naapurin heinapellolla juhannuksen kunniaksi paluumatkalla. Voihan se olla, etta muutama paintti siideria rohkaisi... :) Naapuri varmaan arvosti meidan riehumista.

Sunnuntaina ajoimme Barry Islandille ja meidan onneksi ilma oli loistava. Mina tietenkin karahdin selasta ja olkapaista, Arttu sai kauniin rusketuksen kasvoihin ja kasivarsiin. Rannalla oli myos huvipuisto ja kavimme heilumassa parissa vetkottimessa. Kylla huomaa jo, etta ika painaa, silla toinen vehkeista oli suorastaan pelottava. En muista kokeneeni vastaavaa tunnetta koskaan aiemmin huvipuistossa. Huolestuttavaa.
Ajomatkat olivat melkoinen seikkailu ja kaiken kukkuraksi saimme parkkisakot. Kieltamatta tunnelma vahan viileni, mutta rahaahan se vain on. Tuntui vaan tyhmalta maksaa jostain sellaisesta, jonka olisi voinut valttaa. Ei vaan sattunut kaymaan mielen vieressakaan, etta siella olisi jokin aikaraja parkkeerauksessa, jota ei kannata ylittaa. Noh, virheista oppii.

Nyt sitten alkoi taas arki ja tyot kutsuvat. Onneksi sain tana aamuna pankkitilini vihdoin viimein avatuksi ja se tarkoittaa, etta rahaa voi nostaa aikaisintaan perjantaina. En todellakaan ymmarra tata systeemia, mutta olin onnellinen, kun yksi asia jarjestyi. Toiseksi kavin laakarissa yleistarkastuksessa ja sain kuulla olevani hyvakuntoinen ja terve kuin pukki (mikali siis rasittavaa heinanuhaa ei lasketa).

Tyonantajani hommasi minulle telkkarin omaan huoneeseeni ja toivon saavani lisaa hyllytilaa lahipaivina. Mukavaa, etta asiat alkavat asettumaan ja tyohon alkaa tottua. Alussa stressin maara oli varmaan aika tosi korkea ja tuntui, etta tarvin omaa tilaa. Vapaapaivat tulivat siis tarpeeseen.

Ajamiseen taalla alkaa jo pikkuhiljaa tottua, eika syke enaa ole sataviiskyt joka riskeyksessa. Barryyn ajaminen meni ihan hyvin lukuunottamatta paluumatkaa, jolloin satoi kaatamalla. Yritin nayttaa Artulle paikkoja Newportissa, mutta sateen vuoksi (ja sen takia, etten tunne kaupunkia) se jai yrittamiseksi.

Mutta nyt pitaa menna. Olen tassa koko ajan syottanyt Chrisia toisella kadellani ja virallisesti olen siis toissa...

Hellurei talta eraa!

Kohta on jo viikko kulunut taalla saarella ja olen alkanut kotiutumaan ja tottumaan uusiin ihmisiin. Kaytannossa olen tyoskennellyt joka paiva ja nyt taytyy sanoa, etta vasyttaa. Tanaan on onneksi ensimmainen vapaa-paivani, ja tarkoitus olisi lahtea illalla ulos. Ongelmana on vain antibioottikuurini, joka tarkoittaa kuivaa iltaa. Saali, koska nyt meilla olisi harvinainen tilaisuus olla tyttojen kanssa yhdessa viihteella sihteerin tuuratessa meita. Jo lahtee tana iltana ja mina valmistun tanaan, joten juhlimisen aihetta ainakin on.

Eilen kavin ensimmaista kertaa yksin Chrisin kuskina Cheltenhamissa. Se on kaupunki noin tunnin ajomatkan paassa taalta, enka ollut kaynyt siella koskaan aiemmin. Autolla ajaminen oli siis melkoisen jannittavaa ja stressaavaa. Chris kylla neuvoi vieressa mihin menna, mutta hanen puheensa on aika epaselvaa joten kaannyin pariin otteeseen liian aikaisin ja sitten kierreltiin ja mietittiin miten paastaisiin takaisin. Hengissa kuitenkin selvittiin ja teatteriesitys oli hauska, joten ilta oli melkoisen onnistunut.

Tahan mennessa olen siis ehtinyt kaymaan Newportissa, Bristolissa, Bathissa, Cardifissa, Cheltenhamissa ja tietysti meita lahimmassa kaupungissa Chepstowissa. Itse asumme siis kirjaimellisesti maalla. Takapihalla maisemana (natin puutarhan lisaksi tietysti) on lehmia laitumella... Kaunista, mutta outoa.

Ensi viikonloppuna Chris lahtee oopperafestareille toisen hoitajan kanssa ja mina saan jaada ensimmaista kertaa yksin taloon. Arttu on tulossa kaymaan, joten eikohan me jotain tekemista keksita. Kirmaillaan vaikka tuolla laitumilla juhannuksen kunniaksi. ;)
Pieni tauko tekeekin hyvaa, silla nyt meinaa olla voimat vahissa. Raskasta taalla on se, etta ihmisia on KOKO AJAN ymparilla, enka valttamatta aina (varsinkaan aamuisin) jaksaisi olla sosiaalinen uusien ihmisten seurassa. Englantilaisethan osaavat tunnetusti rupatella niita naita pitkat patkat... Hienoa on se, etta voi kysella vinkkeja kaikilta, oppia kielta ja tietysti tutustua erilaisiin ihmisiin. Odotan jannityksella sita, etta paasen kiertelemaan itsekseni lahikaupungeissa. Nyt varmaan uskallan jo ajaa eri paikkoihin.

Mutta joo. Lahden tasta syomaan aamupalaani.
Kirjoitelkaahan maileja, silla ainakaan tahan mennessa en ole ehtinyt pahemmin istuskella mesessa. Tarkistan kuitenkin mailini silloin talloin.

Kindly,
Maija

Noh niin. Olen viimein asettunut turvallisesti Walesiin aivan ihanan kotoiseen taloon, jossa minulla on oma pikkuriikkinen huone ylakerrassa. Pomoni Chris on ms-potilas, jolla on uskomattoman pitka pinna ja hyva huumorintaju. Tyokavereita minulla on useita, useampia kuin luulinkaan. Linda on ruotsalainen tytto, joka jaa tanne toiseksi kuskiksi minun lisakseni, Jo on myos ruotsalainen joka valitettavasti poistuu luotamme keskiviikkona ja jonka mina korvaan. Lisaksi talo vilisee muita hoitajia ja sihteereita eri aikoina.

Tahan mennessa olen saanut harjoitella tulevaa tyotani turvallisesti jommankumman hoitajan valvovien silmien alla. Muistettavaa on paljon, joten on hyva, etten saa kokeilla siipiani ihan heti, enka kylla uskaltaisikaan. Ajamista "vaaralla" puolella tieta olen saanut harjoitella jo useampaan otteeseen ja siihen alkaa jo (yllattavaa kylla) tottua. Ongelmana on lahinna vaihteiden vaihtaminen vasemmalla kadella henkiloautossa. Paku on onneksi automaattivaihteinen ja oikea unelma muutenkin. Mutta niin, auton hallinnan ja vasemmanpuoleisen liikenteen lisaksi vaikeaa on tottua kapeisiin teihin ja helkkarin moiseen nopeuteen, johon kaikki taalla ovat tottuneet. Pahimmillaan tiet ovat niin kapeita, etteivat autot mahdu kulkemaan yhtaaikaa molempiin suuntiin vaan toinen joutuu peruttamaan. Siita huolimatta vauhti on ja pysyy huimana. Noh, ainakin refleksit kehittyvat. Kunhan en vain satuttaisi ketaan... Onneksi olen jo hieman alkanut hahmottaa mihin minun tulee ajaa, vaikkakin opittavaa on viela PALJON!!!

Tanaan paasin ensimmaista kertaa mukaan teatteriin, joka on siis Chrisin jokailtainen harrastus. Tapana on ensin kayda syomassa ravintolassa ja menna sitten nauttimaan esityksesta. Tyohoni kuuluu kuskata Chris mihin han haluaa ja olla seuralaisena seka muuna apuna pitkin iltaa. Esimerkiksi ravintolassa mina syotan hanet, koska han ei enaa itse kykene siihen. Vaikeinta oikeastaan tyossani vaikuttaa olevan Chrisin epaselva puhe, jota on todella vaikea tulkita erityisesti koska en ole englantilainen. Mutta eikohan tuo kielitaito pian kehity ankyttajallakin.

Ihmiset taalla ovat aivan uskomattomia. Kaikki kannustavat ja puhuttelevat termein dear, love tai muilla vastaavilla nimityksilla. Itse tietysti unohdan sanoa thanks ja please joka mutkassa, mutta eikohan se tasta. Kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi loukkaantunut moukkamaisuuteni takia, luulisin...

Tahan mennessa en ole ehtinyt pahemmin kierrella missaan. Syy siihen on se, etta minulla on kiire oppia tyonkuvani ennen kuin Jo lahtee pois. Tiistaina minun tulisi olla jo valmis kuskaamaan Chris yksin ja se jannittaa aikalailla. Hirveata olla vastuussa aikuisesta ihmisesta jolla on oma (ja aikavahva) tahto. Ristiriitaista ainakin.

Tekemista luulisi keksivan helposti joka tapauksessa sitten kun siihen loytyy aikaa. Chepstow ei ole kovin iso kaupunki, mutta lahettyvilla on vaihtoehtoja, kuten Cardiffin yliopisto, missa voi opiskella vaikka mita, jos tulee kova ikava opiskeluaikoja. Italiaa olisi ainakin kiva kerrata.

Mutta eipa minulla muuta talle eraa.
Uskon, etta tulen viihtymaan ja tiedan etta voin itse vaikuttaa asiaan aika paljon olemalla aktiivinen ja avoin. Siispa turha narista, jos kerran asiat voi tehda toisinkin.