IRC-Galleria

En ehkä kestä enää :''''D Simbalandiassa vasta ensimmäinen päivä, ja ollaan jo ihan sekasin... Huhuh, raportoin ehkä joskus, jos kehtaan. Voi olla ettei pygeeee. Mutta, nyt simbalandia hiljentyy.... joten so long king kong!

Jos joku haluaa olla oikein kiltti ja saada mut tosi onnelliseksi, voi hankkia mulle sellaisen kunnon vanhanajan teepannun. Se olisi kamalan tunnelmallinen, ja sen vihellystä voisi kuunnella aamuisin väsyneenä aamiaisella tarkastellessa maailmaa unihiekasta sumein silmin.

Mietin ja totesin, että aamut ovat aivan liian aliarvostettuja. Eikö se ole toisaalta vuorokauden parasta aikaa, kun istuu keittiössä katselemassa ulos aamun usvaa? Kipaista puolissa pukein hakemaan aamulehden postilaatikosta varhain ennenkuin muut ovat havahtuneet uuteen päivään? Juoda teetä ja upota mietteisiinsä, unelmiin... Valitettavasti koululautakunta ei näe asiaa yhtä kauniina.

Onhan se nyt mahdotonta nauttia siitä kun pitää pitkäksi venyneen illan jälkeen raahata itsensä puoliväkisin kovalle koulunpenkille puoliunessa kuuntelemaan asioita, jotka eivät välttämättä edes kiinnosta? Ja jossa unelmoinnista ja ajatusten harhailusta ei seuraa ainakaan mitään hyvää?

Aamuille pitäisi antaa aikaa, silloin on se aika vuorokaudesta, kun maailma näyttää kauneimmalta ja unen pehmeät haituvat kutittelevat vielä korvanlehdellä.

Hohhoijaa, on toi facebook veikeä paikka, ihan pistää nauramaan :))))

Kyllä mulla tää pari kuukautta kesti oppia käyttämään sitä.

Nyt saavat kyllä Sapfo ja Kafka odottaa hetken pienen, mun on pakko päästä ulos. Eli siis jossain vaiheessa takaisin työn pariin, nyt lenkille --->

Hmm, tekisikö edes mieli viskata koko koneen rakkine ikkunasta ulos? Tekisikö edes mieli vaan huutaa ja tuhota koko kakka?

Joo, kyllä.

Enkä tietenkään voi vaan lopettaa tämän kuuntelemista .__. Ei pysty, vaikka varmaan pitäisi. Ei vaikka sattuu kuinka. Ei vaikka sen johdosta kone makaa kohta palasina tuolla kostealla nurmikolla.

Vaikka yleensä sanon, että en kadu mitään menneisyydessä, haluaisin silti kyllä vaihtaa tämän asian kulun toisin. Haluaisin palata 3-4 kuukautta taaemmas ja valita toisin. Miksen vaan voinut nähdä kättäni pidemmälle ja antaa jo silloin olla?

Toisaalta kesän ajan olin tosi onnellinen. Ajattelin silloin jo, että vaikka kävisi kuinka, niin pyrin olemaan iloinen siitä että olen saanut olla mielettömän onnellinen hetken. Kunpa näkisin sen vieläkin niin. Ehkä siinä vaan meni tietyn "kielletyn" rajan ylitse, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista nähdä valoa?

Ihan sama, nyt alkaa vaan jo kyllästyttämään täydellisesti tämä. Hellurei, kuka ja koska lähtee mun kanssa tuulettumaan (=paljon viinaa, menoa ja meininkiä)?

Varmasti maailman kamalin asia on tiedostaa, mitä ikävä todella tarkoittaa. Kuinka se salpaa hengityksen, kaataa seiniä, kaappaa ajatukset, ei anna tilaa haaveille... Ja kuinka paljon se sattuukaan. Sattuu.

Ja ikävän tunnetta pahentaa aina pelko ja tieto siitä, että loppujen lopuksi kuitenkin unohdetaan. Ja että jo alusta alkaen tiedetään sen olleen siinä. Finito, ei enää. Loppu, pois, häivy. Anna vain olla.

"Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja"

Lammikoissa täysikuu
Jalat mua vie

Kuljin kanssasi katuja pitkin
Suutelin ilmaa ja yksin itkin

Viinilasi lämmittää
Puheensorinaa

Antaa sen selittää
Sanat katoaa

Ja kasvot vieraat taas
Susta muistuttaa

Kuulen sanasi taas
Sydän pysähtyy

http://www.youtube.com/watch?v=NupJ2n7HjIE

Ihan vain välikommenttina tylsään iltaanne: rakastan tuota videota. Mmmm, sitä voi vaan tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa ja tuijottaa vaikka ilman ääniä. Oih, saan siitä vaan melkoisia kiksejä.

Katsokaa ihmeessä. Ja jos ja kun katsotte, niin katsokaa kokonaan ja ihan loppuun. Hrrrrr, nam.

// Rakastan tota alkua niiiiiin paljon <3 Ahhhhh, en kestä, jotain liian ihaninta!

Hmm, sain juuri tietää (tai pikemminkin kuulla, jos aivan tarkkoja ollaan), että meillä on ovikello. Ja asiaa pohtiessani totesin, että meillä ei siis kovin usein käy vieraita jotka jollain tapaa ilmoittavat ennen sisään astumista olemassa olostaan, sillä säikähdin suunnattomasti sitä vaimeaa kilahdusta joka kaikui ympäri huoneistoa.

En kyllä muista koko vuotena kun täällä olen asustellut kuulleni ovikelloa. Mystistä.

Ihminen on yksi suuri imbesilli mutalätäkön pohjamudassa. Eikä edes kovin suuri kokoinen.

Itseasiassa niin pieni ettei lasinen mikroskooppini kyennyt sitä havaitsemaan. Lieneeköhän sokerissa olleen happoa?