IRC-Galleria

Ai niin, ja Lauri oli ilkeä mulle. Olin joskus lähettänyt sille kaveripyynnön, ja sain ilmoituksen että nyt ollaan kavereita. Mutta sitten ei enää oltukkaan. Varmasti muisti että olen se ihme hippiäinen kaikilta festareilta joka nuohoaa siellä tuiskussa ja paahteessa makuupusseissa kaiket yöt, joten omaa turvallisuuttaa ajatellen perui hyväksynnän.

Saakutin basisti, en mä niin kamala voi olla

//siis facebookissa, daa, jos joku ei tajunnut

Liibalaaba, on taas ollut niin ... juuri sellainen päivä. Huihai, kaikki päin sitä itseään.

Ensinnäkin menetin viikoksi passini. Ja tietenkin se on ainut henkilöllisyystodistus minkä omistan. Että kertoisiko joku mulle miten ajattelin viettää viikonlopun suunnitelmien mukaisesti ilman sitä lärpäkettä? Sanonko pokeille:

"Siis kyllä mulla on henkkarit, ne vaan sattuu nyt olemaan Kiinan suurlähetystössä!"

Hmm, en. Ja sitten kun olin saanut hienon idean, että menen poliisilaitokselle vaatimaan jotain väliaikaista todistusta henkilöllisyydestäni, niin tietenkin se laitos meni kiinni 5 min ennenkuin pääsin paikalle.

Ja kaiken kukkuraksi juna oli varmaan puolituntia myöhässä ja jouduin palelemaan siellä jäätävässä pohjoistuulessa. Hrr. Niin, ja unohdin sitten vielä näköjään hakea sen Apon lipunkin. Hienoa.

No kävin sentään kirjastossa ja siellä oli ihanan lämmin ja kotoisa fiilis. Nyt on taas kerran paljon Kafkaa ja Poeta luettavana. Tosin pitäisi varmaan ihan näin opiskelun puolesta lukea sitä Kiveä, mutta jotenkin nämä tutut kaverit kiinnostaa hitusen verran enemmän. Miksiköhän? Kyllä tästä tulee vielä hieno elämä. Viimeistään sitten kun olen kuollut. Ei Edgariakaan arvostettu hänen elinaikanaan, joka on harmillista. Mutta ainahan taiteilijoille käy niin.

Luova hulluus, Edgarkin oli mielenvikainen viimeisinä päivinään. Mitäköhän polkua seuratessa jäljittäisin herran jalanjäljet?

Juu, miten tässä käy aina näin? Meidän piti eilen mennä vain ja ainoastaan katsomaan leffa Porvooseen ja olla takaisin dataamassa viimestään yhdeksän aikoihin. Mutta mitäs sitten kävikään? Löydettiin tiemme himaan vasta kuuden aikaan aamulla. Eh heh. Mutta hei, tankotanssi on aivan järkyttävään jees 8)

Meillä oli varmasti kovin meno koko Porvoossa. Nyt jalat aivan puhki, ja voi todeta, että alkomahooli antaa todellakin supervoimia (ei me ikinä selvinpäin taivuttaisi sellasiin venkuroihin kuin eilen).

Kivaa oli, uudestaan sitten kahden viikon päästä. Eurolla Virtasia, se on jees se (=umpitunneli odottaa jälleen).

En ehkä kestä enää :''''D Simbalandiassa vasta ensimmäinen päivä, ja ollaan jo ihan sekasin... Huhuh, raportoin ehkä joskus, jos kehtaan. Voi olla ettei pygeeee. Mutta, nyt simbalandia hiljentyy.... joten so long king kong!

Jos joku haluaa olla oikein kiltti ja saada mut tosi onnelliseksi, voi hankkia mulle sellaisen kunnon vanhanajan teepannun. Se olisi kamalan tunnelmallinen, ja sen vihellystä voisi kuunnella aamuisin väsyneenä aamiaisella tarkastellessa maailmaa unihiekasta sumein silmin.

Mietin ja totesin, että aamut ovat aivan liian aliarvostettuja. Eikö se ole toisaalta vuorokauden parasta aikaa, kun istuu keittiössä katselemassa ulos aamun usvaa? Kipaista puolissa pukein hakemaan aamulehden postilaatikosta varhain ennenkuin muut ovat havahtuneet uuteen päivään? Juoda teetä ja upota mietteisiinsä, unelmiin... Valitettavasti koululautakunta ei näe asiaa yhtä kauniina.

Onhan se nyt mahdotonta nauttia siitä kun pitää pitkäksi venyneen illan jälkeen raahata itsensä puoliväkisin kovalle koulunpenkille puoliunessa kuuntelemaan asioita, jotka eivät välttämättä edes kiinnosta? Ja jossa unelmoinnista ja ajatusten harhailusta ei seuraa ainakaan mitään hyvää?

Aamuille pitäisi antaa aikaa, silloin on se aika vuorokaudesta, kun maailma näyttää kauneimmalta ja unen pehmeät haituvat kutittelevat vielä korvanlehdellä.

Hohhoijaa, on toi facebook veikeä paikka, ihan pistää nauramaan :))))

Kyllä mulla tää pari kuukautta kesti oppia käyttämään sitä.

Nyt saavat kyllä Sapfo ja Kafka odottaa hetken pienen, mun on pakko päästä ulos. Eli siis jossain vaiheessa takaisin työn pariin, nyt lenkille --->

Hmm, tekisikö edes mieli viskata koko koneen rakkine ikkunasta ulos? Tekisikö edes mieli vaan huutaa ja tuhota koko kakka?

Joo, kyllä.

Enkä tietenkään voi vaan lopettaa tämän kuuntelemista .__. Ei pysty, vaikka varmaan pitäisi. Ei vaikka sattuu kuinka. Ei vaikka sen johdosta kone makaa kohta palasina tuolla kostealla nurmikolla.

Vaikka yleensä sanon, että en kadu mitään menneisyydessä, haluaisin silti kyllä vaihtaa tämän asian kulun toisin. Haluaisin palata 3-4 kuukautta taaemmas ja valita toisin. Miksen vaan voinut nähdä kättäni pidemmälle ja antaa jo silloin olla?

Toisaalta kesän ajan olin tosi onnellinen. Ajattelin silloin jo, että vaikka kävisi kuinka, niin pyrin olemaan iloinen siitä että olen saanut olla mielettömän onnellinen hetken. Kunpa näkisin sen vieläkin niin. Ehkä siinä vaan meni tietyn "kielletyn" rajan ylitse, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista nähdä valoa?

Ihan sama, nyt alkaa vaan jo kyllästyttämään täydellisesti tämä. Hellurei, kuka ja koska lähtee mun kanssa tuulettumaan (=paljon viinaa, menoa ja meininkiä)?

Varmasti maailman kamalin asia on tiedostaa, mitä ikävä todella tarkoittaa. Kuinka se salpaa hengityksen, kaataa seiniä, kaappaa ajatukset, ei anna tilaa haaveille... Ja kuinka paljon se sattuukaan. Sattuu.

Ja ikävän tunnetta pahentaa aina pelko ja tieto siitä, että loppujen lopuksi kuitenkin unohdetaan. Ja että jo alusta alkaen tiedetään sen olleen siinä. Finito, ei enää. Loppu, pois, häivy. Anna vain olla.

"Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja"

Lammikoissa täysikuu
Jalat mua vie

Kuljin kanssasi katuja pitkin
Suutelin ilmaa ja yksin itkin

Viinilasi lämmittää
Puheensorinaa

Antaa sen selittää
Sanat katoaa

Ja kasvot vieraat taas
Susta muistuttaa

Kuulen sanasi taas
Sydän pysähtyy