IRC-Galleria

Otsikko: Erilainen prinsessasatu
Kirjoittaja: Lumikki
Ikäraja: väliltä K11 - K15
Tyylilaji: romance, angst, lievää lemonia.
Esittely: Kertomus prinsessa Flannista ja hänen kummallisuuksistaan. Tärkeä osa hänen kummallisuuksiaan on ei-ehkä-ihan-tarpeeksi-älykäs vampyyri Ciar. Ja loput saatte tietää kun luette.

"Kuten MacBeth tai Kullervo, tämäkin tarina on ajaton. Se näyttäisi ensilukemalla olevan fantasiatarina prinsessasta, mutta tuota voi hyvin tulkita myös nykymaailman ajatuksiin sopivaksi, kuinka jotkut pojat ovat pullamössöpoikia, kunnes huomaa aivan sattumalta Sen Oikean.
Kun miettii tarinoita, jotka ovat olleet samankaltaisia kuin tämä, niin yleensä prinsessat ovat äärettömän ärsyttäviä neitoja, jotka eivät osaa edes kuoria hernettä itse. Flann on poikeuksellinen, itsenäinen prinsessa ja juuri siksi hänestä pidänkin, hän sopii tarinan ajatuksiin."
-Forte

A/N: No niin. Tämä on vain tarina, jonka idean sain kummallisena ahaa-elämyksenä, kun olin kotini ylä-aulassa lähdössä tallille. Siellä tallilla sitten aloin suunnittelemaan tarinaani... Tuo "Erilainen prinsessasatu" ei muuten ole tämän tarinan oikea nimi, koska sellaista ei ole. Heitin vain kehiin jotain, joka kuvailisi aihetta yleismaallisesti.

Prologi

Nuori neito, valkoisten ruusujen maan prinsessa, istui yhdellä suuren juhlasalin upottavan pehmeistä penkeistä näyttäen tyypillisen hienostuneelta, juuri sellaiselta kuin prinsessan pitääkin näyttää. Tosin tämä prinsessa ei ollutkaan tyypillinen kultakutri-sinisilmä-maitoiho, vaan hänen hiuksensa räiskyivät liekinpunaisina, hänellä oli kuulas iho ja pistävät vihreät silmät, jotka ilmiantoivat kaikki hänen tuntemuksensa. Ja nyt nämä silmät kertoivat nuoren neidon olevan hyvin, hyvin kyllästynyt. Hän kuunteli puolella korvalla ympärillä käytäviä keskusteluja ja sitä, miten maitokasvoiset prinssit kehuskelivat tappamillaan lohikäärmeillä. Vain tahdonvoima esti punapäätä haukottelemasta. Yksi prinsseistä yritti kiinnittää hänen huomiotaan.
"Prinsessa Flann, kuinka monta lohikäärmettä minun olisi surmattava saadakseni sinut huomaamaan minut?" Vastaukseksi kysymykseen nuori neito katsahti poikaan pistävillä silmillään.
"Ei yhtään", hän vastasi ykskantaan ja prinssin silmät kirkastuivat. "Minun huomiotani ei saada idiotismilla", prinsessa jatkoi sitten terävästi, ja vaaleahiuksinen prinssi katsoi häpeilevästi lautastaan.

Flann oli aina ollut hankala. Ja sen vuoksi poikkeuksellisen suosittu. Flann oli aina arvostanut erilaisia asioita kuin muut prinsessat. Siinä missä toiset pitivät kauniista piirteistä ja mahtavista urotöistä, Flann oli enemmän kiinnostunut älystä. Vaikka kasvatuksensa vuoksi hänkin oli melko ulkonäkökeskeinen. Mutta koska hän ei ollut mitenkään ihastunut vaaleanpunaiseen ihoon ja pehmeisiin piirteisiin, jollaisia linnoissa kasvaneilla pullamössösukupolven prinsseillä oli tarpeettoman usein, oli Flann juuri se vaikeasti saavutettavissa oleva ei-sääntöä-ilman-poikkeusta-prinsessa. Ja hän todella oli hankala. Ja arvosteleva. Ja inhottava. Ja vielä piti siitä! Pullamössöprinsseille ilkeily oli hänen ominta alaansa. Ja jos linnaan joskus erehtyi saapumaan komea ja tumma prinssi, jolla oli valloittava hymy, hän sai osakseen vielä kamalamman kohtelun. Sillä Flann oli huomannut, että mitä herkullisemman näköinen mies, sen suurempaan idiotismiin tämä kykeni. Flannin mielestä oli todella huvittavaa loukata prinssejä. Sanoi vain oikeassa paikassa jotain, joka loukkasi heidän ylikasvaneita egojaan. Se, miten prinssien hymyt hyytyivät ja muuttuivat kiusaantuneiksi, ja miten he yrittivät selvitä tapaamisen loppuun teräväkielisen Flannin kanssa. Ja yrittivät olla kohteliaita siinä missä Flann oli niin inhottava kuin osasi. He ottivat niin tosissaan tämän lohikäärmeiden ja muiden petojen tappamisen, että kun Flann vain väheksyi heidän "urotöitään" he ottivat sen niin kipeästi itseensä ettei sille voinut muuta kuin nauraa. Ja Flannilla olikin naurussa pitelemistä. Mutta hänellä oli rautainen itsehillintä vaikka hänen silmänsä kavalsivatkin hänen todelliset tunteensa.

Flann rakasti linnan puutarhan valkoisia ruusuja. Hän rakasti kuuta.
Erityisen kauniita valkoiset ruusut olivat kuun pehmeässä kajossa.
Puutarhaan levinnyt musta metsä korosti ruusujen valkoisuutta entisestään.
Jos metsässä todella olisi asunut joku, tämä joku olisi saattanut nähdä kuutamoöinä kuinka valkeaan yöpukuun verhoutunut punahiuksinen neito istui linnan parvekkeen kaiteella ja katseli kuinka kuun säteen heijastelivat valoaan valkeista ruusuista.

Eräänä kirpeänviileänä iltana Flann oli tapansa mukaan katselemassa ruusuja parvekkeeltaan. Kuu oli juuri mennyt pilveen, puutarha oli hämyinen ja usva pyörteili pensaiden juurakoissa. Koska ilta oli viileä, Flann oli vetänyt tumman ja lämpimän aamutakin päälleen. Myöhemmin hän oli tyytyväinen siitä että oli tehnyt niin, sillä sai nyt todistaa jotain, joka olisi saanut kenet tahansa toisen kirkumaan kauhusta.

Luku 1

Flannin pimeään sopeutuneet silmät erottivat liikehdintää eräästä ruusupensaasta, joka sijaitsi melko lähellä parveketta. Hän kuuli mutinaa. Yksi linnan monista puutarhureista näytti etsiskelevän jotain pensaikosta. Flann oli huutamassa miehelle, kysyäkseen mitä hän touhusi puutarhassa tähän aikaan, muttei ehtinyt. Hänen huomionsa kiinnittyi puutarhurin taakse. Oliko se susi?

Flann näki puutarhurin takana kaksi kiiluvaa silmää. Hän oli huudahtamassa puutarhurille, tällä kertaa varoittaakseen tätä, mutta myöhästyi jälleen. Silmät – sekä se jolle ne kuuluivat – ponkaisivat eteenpäin liikkeellä, joka oli melkein liian äkkinäinen silmin havaittavaksi. Flann tuijotti lamaantuneena kuinka musta pisara valui pitkin valkeaa leukaa, kuinka tummat huulet painuivat vasten puutarhurin kaulaa ja kuinka muutamat karanneet veripisarat putoilivat maahan. Kuu tuli näkyviin pilven takaa. Flannin silmäterät supistuivat ja hän tuijotti näytöstä edelleen, nähden tapahtumissa kauneuden, jollaista kukaan toinen ei olisi nähnyt. Ja hän henkäisi, kuin yllättyneenä, ja tuo kalpea olento jonka tummat hiukset vain korostivat valkeiden kasvojen kontrastia, nosti kasvonsa tyttöä kohti, tyttö huomasi että olennon silmätkin olivat kuin mustat, ja sitten se oli poissa. Ainoat kuuluvat äänet olivat Flannin hengitys sekä kahahdus kun puutarhuri kaatui pensaaseen. Flann oli hetken paikoillaan, kykenemättä liikkumaan kuin lumouksen jälkimainingeissa. Sitten hän hypähti alas matalalta parvekkeeltaan, käveli puutarhurin viereen ja näki siistin, kuin veitsellä leikatun näköisen pystyviillon miehen kaulassa. Ja tajusi, ettei mies ollutkaan kuollut. Hän veti aamutakin nopealla liikkeellä ohuen yöpukunsa päältä ja kietoi sen miehen kaulan ympärille. Sitten hän käveli linnan takaovelle ja astui sisään.

Palvelijattaret nostivat aivan uskomattoman hulabaloon nähdessään prinsessan. Täällä! Palvelijoiden huoneistoissa ja keittiön takahuoneessa! Miksi?! Mutta prinsessa vaiensi heidät tiukalla mulkaisulla ja totesi käsittämättömän rauhallisesti: ”Jos mielitte pelastaa puutarhassa, minun parvekkeeni alla makaavan, vertavuotavan puutarhurin verenhukkaan kuolemiselta, suosittelen että tekisitte jotain muutakin kuin vain kauhistelette sitä että tulin kertomaan teille tästä.” Sitten Flann kääntyi ja asteli ulos. Palvelijat alkoivat säntäillä ympäriinsä kuin päättömät kanat. Flann käveli mustaa metsää kohti ja kuuli kuinka lauma palvelijoita lopulta säntäsi ulos takaovesta uskomattoman melskeen saattelemina. Flann jatkoi kävelyään. Äänet vaimenivat pikkuhiljaa.

Flann katseli uhkaavaa, tummaa metsää katse ihmetyksen valtaamana. Hän kuuli pehmeitä ja sähiseviä kuiskauksia, risahduksia ja suhinaa puiden takaa. Toisinaan kuiskaukset muuttuivat ymmärrettäviksi. Ne kutsuivat häntä, maanittelivat astumaan tummiin syvyyksiin. Mutta Flann ei ollut typerä. Hän tiesi säännön. Ken tohti astua metsään, oli täysin noiden olentojen armoilla. Ja jos olento astui ulos metsästä, sen sai tappaa sen enempiä miettimättä. Kaikki tapahtui omalla vastuulla. Joten Flann vain katseli metsää hiljaisen kunnioituksen vallassa, kävellen sen viertä. Pikkuhiljaa hän kääntyi pois, niin että hänen kävelynsä näytti päämäärättömältä. Hän ei tohtinut näyttää metsän asukeille kuinka paljon todella kammoksui tuota pimeyttä. Hänen pelkoonsa sisältyi myös uteliaisuutta. Ja hän halusi nähdä uudelleen tuon kalpean olennon, joka oli lumonnut hänen mielensä. Flann tiesi, ettei olento todella ollut häntä lumonnut. Hän oli tehnyt sen itse. Pakonomainen tarve nähdä se uudelleen kumpusi syvältä hänestä itsestään, ilman ulkopuolisia vaikuttimia. Kaikkeen olemassa olevaan kohdistuva uteliaisuus. Tarve tietää. Tuntea. Olla. Ja myös jotain muuta. Hän ymmärsi sen itse, mutta jos häneltä olisi kysytty mistä oli kyse, hän ei olisi osannut pukea sitä sanoiksi. Mutta uteliaisuus oli ajanut hänet metsän reunalle, ja uteliaisuus hänet ajaisi metsäänkin. Siitä eteenpäin kyse olisi jostain muusta. Jostain… tuntemattomasta.

Luku 2 --> lumivalko

Lumikki sanoo:
Odota nyt..
http://www.geocities.com/improdreams2/lumi/saoirse1.jpg
http://www.geocities.com/improdreams2/lumi/saoirse2.jpg
ja nyt tärkein:
http://www.geocities.com/improdreams2/lumi/vit1.jpg
Ole hyvä.
Ja tuota... Tuo ensimmäinen kuva... Kyllä, se olen minä.

sir Kai sanoo:
Nawwws ^^
Arvasinkin jo.
Haa, olet sievä pikku paskiainen.
näin leikillisesti sanottuna.
x3

Lumikki sanoo:
Muttah~ Ai? Onko tuo kehu *nudge*

sir Kai sanoo:
Juuri niin!

Lumikki sanoo:
Jooh. Tausta muokattu. Vaihdettu. Ja kirkkaus-kontrasti muuteltu. Omaa naamaani en muuttanut yhtään.

sir Kai sanoo:
^^
Lumikki sanoo:
Juuh. Mutta nuo piirrokset. Ja viimeinen onkin sitten lyijykynäpiirros Vîtistä...

sir Kai sanoo:
Aww.
Aika suloista.

Lumikki sanoo:
Onko O_O
Tein itse!

sir Kai sanoo:
Mutta se kakkonen on melko hauska.

Lumikki sanoo:
Saoirse. Minun piirtämäni myöskin. Mitä hauskaa siinä on?

sir Kai sanoo:
Sukat, asento, mekko...

Lumikki sanoo:
... Rakastan tuollaisia vaatteita!



Lumikki sanoo:
Olisin muuten onnellinen jos kaikki ihmiset olisivat ulkonäöstäni samaa mieltä kuin sinä :3
Tai... Edes vähän useampi. Et voi uskoa kuinka paljon minun ulkonäköäni haukutaan.. *sigh*

sir Kai sanoo:
Sellaista se on elää ääliöiden joukossa.
Olet harvinaisen sievä tapaus.
Juuri sellainen, joka olisi kiva maalata ^^
Mutta, siis sinussa on vielä ihan tarpeeksi persoonallisuuttakin kasvoissasi..
Ei tulisi tylsää.
... ihmeellistä selitystä, älä kysy.

Lumikki sanoo:
Ei, tuo on hyvin imartelevaa... Voisin Pastata tuon IRC-galleriaan. Kaverini lentäisivät perseelleen.

sir Kai sanoo:
xD Siitä vain.
Kuule, pojat eivät ole erityisen kummallisia.

Lumikki sanoo:
Hah, voin kuvitella niiden ilmeet. "Mikä perverssi tuo on? Vain perverssi kehuisi sinun ulkonäköäsi!" Mahtavia ystäviä minulla

sir Kai sanoo:
Juuri näin...

Lumikki sanoo:
Oikeasti. Tai sitten ne luulisivat sinua pedofiiliksi.

sir Kai sanoo:
... en sanoisi omiksi ystävikseni, jollen tietäisi jutun olevan jokin vitsi...

Lumikki sanoo:
Tai jotain... Sekopäitä. Hauskoja sekopäitä.

sir Kai sanoo:
xD Kuinka voisin olla kun olen vain vuoden vanhempi?
xD
Sekopäitä, tosiaan.

Lumikki sanoo:
Niinpä! En kyllä tiedä miten paljon vitsiä siinä on. Ihan tosissaan ne ylensä vaikuttavat olevan. Ehkä he vain yrittävät estää kusta nousemasta päähäni ...

sir Kai sanoo:
Mmm ... ...

Lumikki sanoo:
Tai jotain. Tai sitten ne ovat tosissaan. En tiedä *kohauttaa olkiaan*

sir Kai sanoo:
Aika ilkeää sitten.
Jos ovat tosissaan.
No, whatever jos eivät tajua paremman päälle.
Tai sitten he ovat kateellisia sinulle x3

//Siis? Mikä tässä oli ideana? Ei mitään tietoa.//

Päätin, että kaikille jotain, jatkan fantasiatarinaani, ja jatkan tätä. Lukekaa.



Mä oon väärinymmärretty ihminen.
Mulla on vammaisen maine, mä oon kaunis ja älykäs, taiteilijasielu, dataaja ja yhdeksän pisteen mangafani. Mä ajattelen paljon ja oon tyytymätön moneen asiaan. Yhteiskunta on lahompi kuin mun pää… Hurja mielipide huomioon ottaen sen, että mä oon todella huonomuistinen. Mä oon yksinäinen, ”kaverit” ei edes yritä ymmärtää mua… Ei ketään joka tajuaa. En koskaan uskonutkaan olevan. Ensimmäiseltä luokalta lähtien tiesin olevani erilainen, mulla oli mielikuvitusta enemmän kuin muilla yhteensä. Mä oon sielussani sekä lapsi että aikuinen ja se ominaisuus estää mua muuttumasta tosikoksi, tai, kuten lapset tekevät, sekoittamasta totta ja satua. Raha on mulle vaan jotain jolla saa jotain muuta, ei mitään tärkeää, vaikka siitä hyötyä onkin. Mä elän hetkessä, päivä kerrallaan, kurkottaen unelmiin, suunnittelematta huomista, unelmoiden, pää pilvissä, jalat maassa, siis. Mun elämä on yhtä sotkua, äiti, joka rajoittaa mun elämää, mahtava iskä jonka luona en ikävä kyllä asu, paskamainen pikkuveli ja toinen, joka pitää mua ilkeänä vaikken tee sille mitään pahaa. Mä yritän päästä pois mun mutsin luota, sillä mun äiti on väkivaltainen, arvaamaton, kaksinaamainen ja itsekäs. Vanhempi pikkubroidi on samaa kaliiperia, samanlainen saasta kuin äitinsäkin, mutta mikä ihme kun on sellainen mutsi. Kyllähän ne molemmat on joskus ihan kivoja, onneksi, sillä muuten mä kilahtaisin. Meidän mutsi on ollut kolmen miehen kanssa, jokaiselta muistona yksi kakara. Ensin se oli mun iskän kanssa, ainoa mies jonka kanssa se oli naimisissa. Toinen oli mun pikkubroidin faija, mun iskän kaveri. Mun iskä ja mutsi oli vielä silloin naimisissa. Broidin faija ei olis halunnut toukkaa mun mutsin kanssa, mutta mun mutsi on niin paska ettei sitä kiinnostanut broidin faijan mielipiteet vähääkään. Niin sitten mutsi ja iskä eros ja mä sain sen pirullisen paskan broidikseni. Toinen broidi onkin vähän siedettävämpi, luojan kiitos. Sen faijakin on kiva. Vanhemman pikkubroidin faijasta oon nähny vaan kuvan, nuoremman veljen faijan oon jopa tavannut. Mua hirvittää vähän jättää nuorempi veli mutsin ja vanhemman pikkubroidin armoille, mutta minkäs teet, mun on pakko päästä pois. Mulla on koulussa ongelmia, lähinnä siksi kun lintsailen niin paljon ja oon ainakin kerran viikossa myöhässä koska myöhästyn bussista. Mä oon iltavirkku ja aamuntorkku, nukun mielelläni myöhään. Mutta eihän mutsi sitä tajuu. Se ei usko että musta tulisi koskaan mitään, ei ainakaan mitään sellaista mikä mä haluisin olla. Se aattelee että musta voi tulla vaan joku vitun toimistotyöntekijä, mutta mulla on unelmia ja periaatteita ja vaikka mun unelmat ei toteutuisikaan niin ainakin mä elän kuten uskon ja se on jo jotain.
Mä synnyin hihat käärittynä, mun luontainen itsepäisyys tekee musta vahvan vaikka ihmiset yrittää lannistaa mut.
Mä tosiaankin oon väärinymmärretty otus, mutta ei se haittaa. Mä on erilainen ja ylpee siitä.
Mä oon Nita Koivulehto, kohta 15 wee ja mä tarviin repäisevän irtioton puuduttavasta arjesta.

Irtiottoni mä sain. Tätä nykyä mä asun linnassa. Siis ihan oikeassa linnassa, jossa on pari palvelijaa ja touhukas emäntä joka ei jalan murtumisen vuoksi voi tehdä itselleen omimiaan töitä. Olisi varmaan parasta kertoa koko stoori pähkinänkuoressa. Koko sotku alkoi siitä kun mä valitin mun rikkaalle bestikselleni Niinalle ongelmistani. Ja pianhan se ratkaisun keksikin. Se päätti, että mä lähtisin sen mukana Lontooseen se tädin linnaan asumaan. Sen täti on alkujaan suomalainen, näin ollen tottunut tekemään töitäkin, eikä se sitten Lontooseen muutettuaan osannut olla työskentelemättä. Alussa se kyllä joutuikin tekemään töitä, mutta sittemmin joku nuori rikas kreivimikälie, joka oli vielä kaiken kukkuraksi menestyvä liikemies, iski silmänsä tähän nimenomaiseen Riikkaan. Kun Riikka ja se ”Kingi” (nimi jolla mä ja Niina sitä miestä kutsutaan) meni naimisiin niin samassa syssyssä Riikka vaihtoi nimensä Roseksi. Joten Niina siis aikoi roudata mut mun mutsin huomaamatta Lontooseen tämän Rosen luokse tekemään pikkutöitä ja saamaan rahaa. Rose on vähän outo. Se ei halua ottaa osa-aikaisia työntekijöitä, vaan mieluummin jakaa omat työnsä tasan Niinalle ja niiden palvelijoille. Kun Niina sitten halusi mut mukaan, sain mäkin osan töistä. Mulla oli aika homma siinä että onnistuin pääsemään kommelluksitta pois Suomesta, mutta pienellä oveluudella siitäkin selvisi: Mä nyysin mutsilta pari kymppiä, sain iskältä kympin ja pikkuveljen rahat vein kaikki, sillä oli yli satanen. Sitten vein vielä passini mutsin yöpöydän laatikosta. Loppu selvisi sillä että pääsin keskustaan kirjastoautossa ja me Niinan kanssa jatkettiin sieltä matkaa Hesaan. Helsinki-Vantaan lentokenttä oli meidän määränpää, ja kun lopulta oltiin koneessa mä huokaisin helpotuksesta, pahin oli ohi. Lontoossa mun kuitenkin melkeen onnistui tiputtaa silmät päästäni. Meitä oli vastassa komein poika jonka mä siihenastisessa elämässäni olin nähnyt. Sillä oli mustat, vallattoman näköiset hiukset, ruskettunut iho, toisessa poskessa hymykuoppa ja maailman säkenöivimmät vihreät silmät. Mä olin myyty. Tai ehken sittenkään. Poika otti meidän laukut, esittäytyi Rosen pojaksi, kertoi nimensä olevan Wyle ja johdatti meidät autolle. Ja siellä oli oikea autonkuljettaja univormussaan. Kundi heivasi laukut takakonttiin ja meni istumaan etupenkille sanaakaan sanomatta. Kuski astui autosta ja avasi meille ovet. Huomasin että Wyle kuunteli mp3-soitinta tai jotain sellaista. Noin viistoista minuuttia kestäneen matkan aikana mä myrtsiinnyin siinä määrin kundin tylsyyteen että kun me tultiin perille ja mä huomasin että kuski aikoi ottaa laukut, mä laukoin kundin perään ja nappasin siltä korvanapit pois. Sitten mä rupesin rallattamaan tahallisen käheällä äänellä: ”Ukko-Nooa, Ukko-Nooa, oli kunnon mies. Kun hän meni saunaan, laittoi laukun naulaan.” Ja kaikki biisin enemmän tai vähemmän irstaammat versiot samaan syssyyn. Kundi kyyläsi mua ensin pölähtäneenä ja kuultuaan tokan rallatuksen repesi. Se nauroi vedet silmissä ja toettuaan otti piuhat mun käsistä ja kysyi: ”Do you really have so terrible singing voice? And what the hell does that lyrics mean…” Sitten sitä rupesi taas naurattamaan. Niina kyyläsi mua kuin kuusta pudonutta. Mä aloin kääntämään sanoja englanniksi: ”Old-man Nooa, old-man Nooa, was a proper man. When he went to sauna, he hanged the bag on the… Um, what is ”naula” in english..” Ja niin edelleen aika takellellen. Wyle kehui että mä olin hauska kimma. Seuraavana päivänä Niina laukko mun luokse ”mun huoneeseen” kertomaan että se ja Wyletti oli lähdössä ”kylille” eli Lontoon keskustaan johonkin hampparipaikkaan. Wyletti halus esitellä meidät sen kavereille. Mä päätin mennä mukaan, sillä kenties siellä olis joku kivan näköinen poika. Wyletti ei sen ihmeemmin ollut osoittanut kiinnostusta mua kohtaan.

Ja kyllä niitä kavereita Wyletillä olikin. Oikeasti jengiin kuului parikymmentä kundia ja viitisen muijaa, tällä hetkellä pakalla on yksitoiosta jätkää ja kolme kimmaa. Kun Wyletin kaveri, jengiläisiä sekin, tuli hakemaan mua ja Niinaa, niin mä olin pukeutunut aika hätkähdyttävästi: Mulla oli mustat maiharit, pillifarkut, nahkarotsi ja ”sormettomat” sormikkat. Rotsin alla mulla oli suloinen musta huppusvetari jonka hupussa oli kissankorvat ja hihoissa oli metallilenkit. Taskujen suihin mä olin virittänyt omin käsin niittejä. Farkuille olin tehny saman tempun. Lisänä niittivyö, hankseleitä kaksi, ketjuja ja kaulassa ”piikkipanta”. Mun päässä oli musta lätsä jossa oli pinssejä ja niittejä ja hakaneuloja. Mä olin laittanut toiseen korvaan hakaneulan ja ”piikin” ja toisessa korvassa oli kaksi rengasta joiden välissä oli kolmen sentin ketju. Mun mustat hiukset mä olin laittanut takaa kiinni ja jättänyt vähän kasvoja kehystämään. Ja ne oli muuten mukavasti tupeeratut kehykset. Otsatukkaakin olin tupeerannut vähän. Eikä siinä vielä kaikki. Mä olin rajannut silmät vahvasti mustalla, ulkoreunoista vetänyt tarkoituksella yli kissansilmäefektin luomiseksi ja meikannut itselleni mustat ”sumusilmät”. Lisäksi mulla oli vielä toisessa silmässä musta piilari ja toisessa kullansävyinen jossa oli vähän salmiakkia muistuttava ”kissansilmäpupilli”. Huulet olin meikkivoiteella ja vaalealla huulivärillä meikannut ihan vaaleiksi. Joten en ihmetellyt yhtään sitä että Wyletti ja Qiucheksi esitelty poika katsoivat mua vähän pitkään kun tulin ulos linnoituksesta. Niina näytti tavalliselta itseltään, vaaleat huulet, harmaat luomet, ruskeat hiukset samantyylisesti kuin mulla ilman tupeerauksia (mä muuten olin matkinut hiustyylini siltä), vihreissä silmissä suklaanruskeat piilarit. Vaatteina sillä oli pillifarkut, korkeakorkoiset saappaat, musta trenssi ja sen alla varmaankin valkoinen ohut huppusvetari. Arvaus osui oikeaan. Mäkissä me sitten istuttiin isolla porukalla ja mässytettiin fättifuudia. Kattelin vähän jengin jäseniä. Wyletti oli tärkee tyyppi, muttei pomo. Pomo oli lihaksikas tyyppi, jonka sylissä istui luikku blondi jolla oli varmaa sukkia rintsikoidensa täytteenä. Koko muija oli musta aika… nolo. Ne kaks muuta kimmaa kyyläs mua murhaavasti ja mä kyyläsin samalla mitalla takaisin. Tai oikeastaan vielä kovemmilla panoksilla. Mun ilme kavalsi mun ajatukset, ja ihan tarkoituksella: ’Sä et oo mitään. Mä omistan sut, maan matonen.’ Ja kyllä ne aika pian lopetti sen kyyläämisen ja keskittyi Niinan niittaamiseen katseellaan. Pojat taas. Joukossa oli kuus hyvän tai keskiverron näköstä tyyppiä. Loput oli finnisii tai muuten rumia. Keskiverrot oli kaksosten näköiset tyypit, jotka erotti vaan silmien väristä toisitaan. Molemmilla oli mustat, olkapäille ylettyvät hiukset ja tyvikasvua. Samanlaiset vaatteetkin… Kolmas keskiverto oli luihun näköinen tyyppi joka aina välillä kyyläsi mua ja Niinaa kuin hullu puuroa. Mielessäni mä ristin sen Näädäksi. Mä yritin niitata senkin katseellani, se lopetti vähäksi aikaa mun kyyläämisen kokonaan, sitten se taas vilkuili mua aina kun se luuli etten mä huomaisi. Väliaikoina se tillitti Niinaa. Lopulta mä sain tarpeekseni ja nojasin pöydän yli sitä kohti, se istui mua vastapäätä istuvan tyypin vieressä kyylimässä mua ja Niinaa. Mä laitoin oman nenäni melkeen kiinni sen nenään ja tokasin: ”Sorry, Niina is my property.” Kundi katteli mua sen jälkeen vaan karsastaen. Kohta se syventyi syvälliseen lääppimiseen toisen katsemurhaajatytön kanssa. Loput kolme, ne nameimmat, olivat Wyletti, ”Fox” ja ”Doc”. Fox oli blondi, kuulin myöhemmin että sillä oli oikeasti vaaleat kullanruskeat hiukset. Sillä oli suklaanruskeat silmät ja ruskettunut iho. Doc taas. Doc oli lyhennys Doctorista, mikä jo onnistui herättämään mun epäilykset tän kundin suhteen. Doc oli kyllä aika nami, mustat hiukset, ruskettunut iho ja suklaiset silmät. Kuulemma joku espanjalainen. Wylettiä kaikki kutsuivat Wulfiksi, monella oli aika eläimelliset lempinimet. Mäkin omaksuin nopeasti Wulfittelun. Wyletti tuli naureskelemaan mun tempauksesta Näädän suhteen. ”If Priest something hates, it is lesbians. That was a good bet, Nita.” Se virnisteli. ”What would you do if I really were a lesbian?” Mä kysyin muka viattomasti. ”I wouldn’t do anything, but I would say to Niina that she’d better run.” Se naureskeli. ”By the way, why Priest is Priest?” Mä ihmettelin. Wyletti selitti että Näädällä oli jossain vaiheessa ollut aikamoinen mustavalkokausi, ja kerran sillä oli ollut musta korkeekauluksinen paita jossa oli ollut joku painatus kauluksessa niin että se oli näyttänyt vähän pappimaiselta ja siitä Näätä oli saanut lempinimen Priest. Mua nauratti. Mä menin Niinan luo ja me juteltiin vähän suomeksi ja vaihdettiin mielipiteitä jengin tyypeistä. Niina kertoi, että Fox oli kävellyt sen luokse ja sanonut sille: ”Do you believe in love at the first sight, or do I have to walk past you again?”
”Sulosta.” Mä totesin tähän, sehän on aika kliseinen iskukikka, tosin henkilökohtaisesti mäkin tykkään siitä. Yhtäkkiä muskelimies pomo hilpas ulos mäkin ovesta ja koko hemmetin mangustilauma kipsi perässä. Mä jättäydyin vähän jälkeen. Ja yllätys yllätys, toinen niistä katsemurhaajista, se joka ei ollut lääppinyt Näädän kanssa, tuli puhumaan minulle. Tai oikeastaan varoittamaan minua. ”If you bitch touch Wulf even with a stick I will kill you, got it?” Se uhkaili. Mä värähdin vähän sen kylmää ilmettä, mutta sitten kokosin itteni ja nostin nokkani pystyyn. ”I touch anyone I want to. If you don’t know, I live in the same house with Wyle… His room is just beside my room. So if he likes me I won’t even think about you.” Muija katto mua ihan raivona ja vinkas: ”So will it be.” Sit se häipy. Mä raahauduin Niinan luo ja irvistelin muijalle sen selän takana. Niina kyyläs mua ihan pihalla ja mä hymyilin anteeksipyytävästi: ”Joo, se kävi hyppimään nenille. Ja aika vittumaisesti vielä..” Niina ei kysellyt mitään, se ties etten mä äkäillyt ihmisille syyttä.

Palataanpas nykyhetkeen. Mä zetaan mun huoneessa. Ja mä herään ihan helvetinmoiseen vislaukseen. ”Mitä vittua saatana!” Mä kiroon ja nousen istumaan. Wyletti seisoo mun sängyn jalkopään lähellä ja sillä on kaks sormee suussa. Mä huudan sille suomeks että se saa suksia piippiin jos ei osaa herättää ihmisiä säädyllisesti. ”What?” Se sanoo ivallisesti. Se tietää hyvin että aamuisin mä oon niin tokkurassa ettei kieli oikein taivu englantiin. Mä mokellan ”If you can’t wake people up with a little less pain in the ears, you can go to somewhere where the sun doesn’t shine.” ”Yeah, let’s go there together.” Se vittuilee mulle. Mulla on aivot vielä niin ulkona että mä vaan loksautan mun leukani polviin. ”You didn’t get the point.” Mä sit toteen. Se kysyy mitä mä haluun laittaa päälleni. ”Black jeans, that white lonh t-shirt and a black shirt.” Mä latelen. Mustat pillit se löytää, ja t-paidan jossa lukee ”Älä valita, en mä kuitenkaan kuuntele”, mutta sitten se kysyy: ”Which one?” ja osottaa mun mustii paitoi. Mä kyylään sitä peiton alta. Kundi tosiaan kohtelee mua kuin systeriä. Asia kaipaa korjaamista. Se kääntyy takas kohti vaatekaappia. Mä sanon” the on with big sleeves. Mä laitan peiton sivuun ja kävelen äänettömästi sen taakse. Mä otan yhden mustan paidan, sen joka on viikattunakin ohuin, ja tipautan käteni sivulle. Toisella kädellä mä otan kiinni paitakäden kyynärpäästä. Wyletti kääntyy mua kohti, senkin aivot taitaa yhä olla vähän ruosteessa. Se ei tajuu miten lähellä mä olin sen selkää ja se melkeen lyö nenänsä mun otsaan kääntyessään. Se astuu taaksepäin ja sitten se kattoo mua hetken. Sillä todellakin sytyttää tänään hitaasti. Hitaasti sen posket alkaa mennä vaaleenpunasiksi ja sitten se mutisee: ”Well, um, I think I will go now..” Ja sitten se säntää ulos mun huoneesta. Ei vittu mä repeen. Ihan oikein sille. Mä puen pirteänä vaatteet päälleni ja meikkaan naamani kevyesti.

”Nita!” Mä kuulen Niinan huutavan mun takaa kun mä kävelen alas portaita. Sillä on avokauluksinen valkoinen paita ja tiukat lantiofarkut. Mä tuijotan sitä hetken, sillä se näyttää aika provosoivalta… ”Nita, Wyletti kerto et viikonloppuna on jotkut bileet yhen sen kaverin kotona—Kai me mennään?” Mä nostan toista kulmakarvaani. ”Miks ei? Se vois olla ihan kivaa vaihtelua.. Ekat bileet joihin mä pääsisin.” Mä nurisen sarkastisesti. ”Älä viitti. Toiko tarkottaa et kyllä?” Niina jankuttaa. Mä joojooittelen ja jatkan alakertaan. Wyle tupsahtaa meidän eteen yhdestä ovesta ja mä huudahdan yllätyksestä koska se melkeen törmää muhun. Jo toinen kerta tänään… Mä näytän sille kieltä ja kysyn siltä eikö se osaa olla törmäilemättä ihmisiin. Se on näköjään jo tointunut aamuisesta yllätyksestä, koska se virnuilee mulle. ”Maybe it is not my fault…” Se vihjailee. Niina menee meidän väliin ja heiluttaa käsiään. ”Huhuu! We was supposed to get something to eat! Dorcks!” Se riehuu. Wyle nostaa toista kulmakarvaansa ja virnuilee vielä enemmän. Sitten se nappaa mut ja Niinan käsikynkkään ja taluttaa meidät ovesta sisään. Mä tajuan että me ollaan keittiössä. Se huikkaa tukevalle naiselle että me otetaan vähän leipiä mukaan ja nappaa pari leipää yhdeltä lautaselta. Mä katselen ja Niina ottaa Wyletistä mallia. Koska mä en sen mielestä näytä siltä että mä aikoisin ottaa leipiä siitä, se ottaa yhden leivän ja tarjoaa sitä mulle. Mä pyörittelen päätäni. ”I’m not hungry…” Wyle pyörittelee silmiään ja laittaa leivän takaisin. Sitten se hymyilee ja sanoo: ”Do you have something better to do, or can you come with me to Priests home?” Mä loksautan suuni auki. ”What?!? I’m not going to come there!”
”Why not? He doesn’t have pictures on his walls… So you shouldn’t worry.” Wyle naureskelee ja mä nurisen itsekseni, mutta Niina on täysillä Näädän kotiin lähtemisen puolesta joten mä suostun tulemaan mukaan (suojellakseni Niinaa Näädältä). Hulppeaa. Näätä odottaa ulkona Quichen auton pelkääjän paikalla ja katselee mua erittäin karsastaen. Mä hymyilen sille herttaisesti ja Niina katselee mua ja sitä kummastuneena. Wyletti tärisee naurusta ja mä hymyilen sillekin herttaisesti. Näätä huikkaa mulle: ”Oops, did you forget your make-up?” Mä kävelen sen puolelle autoa siristäen silmiäni ja sen edessä mä avaan ne apposen auki. ”No, I just wanted you all to notice my eyes better.” Mä toteen ja se näyttää vähän kauhistuneelta. Jaa miksiköhän… Ehkä siksi että mun pupillit on taas kissamaiset ja iirikset verenpunaiset. Mä hymyilen julman näköisesti, niin että mun hiukan normaalia pidemmät kulmahampaat näkyy selvästi ja Näätä mutisee: ”Such a fucking vampire bitch…” Mä näytän sarkastiselta ja sanon: ”Yeah, vampire vs. Priest—U know wich one wins?” Wyle on jo ehtinyt takapenkille istumaan ja nojaa nyt Näädän penkin selkänojaan. ”I’ll vote for the vampire.” Se sanoo ja iskee mulle silmää. Mä katon sitä hetken kummastuneena ja kiipeän sitten sen viereen takapenkille. Wyle nojaa etupenkkeihin ja juttelee Quichen kanssa. Mä nojaudun sen selän takana kohti Niinaa ja kysyn siltä miks se päästi Wylen keskelle. Se hymyilee pirullisesti ja vastaa: ”Noh, siis, kun munhan ei oo mitään järkeä istua teidän kahden välissä koska toi on mulle sukua, enkä tahtonut istua sunkaan vieressä ettet sä totaalisesti unohtaisi Wyleä mun säkenöivässä seurassa.” Mä katon sitä vähän aikaa kummastuneena ja tajuan mitä se ajaa takaa. ”Sä oot kamala! Yritätkö sä naittaa mut TOLLE?!?--” Sit mä kuiskaan: ”—Tosin, en mä sitä panisi pahakseni, mut älä kerro sitä sille.” ”En, en.” Niina vastaa ja katselee naureskellen ylöspäin. Mä näytän sille kieltä ja rupean nojailemaan oveen ja katselemaan ulos. Wyle nojautuu takaisin selkänojaa vasten ja näyttää tylsistyneeltä. Mä kattelen sitä epäilevästi. Se huomaa mun katseen ja siinä me sitten kyylätään toisiamme hetki jonka jälkeen mä lasken katseeni vähän nolostuneena. Luojan kiitos me just sillä hetkellä ajetaan Näädän perheen talon pihaan. Heti auton pysähdyttyä mä hyppään ulos. Sitten mä vaan odotan että muut kerkee tulemaan ulos autosta. Mä kuulen kuinka Näätä kysyy Wyleltä jotain. Multa menee hetki ennen kuin mä tajuan että se sanoi: ”By the way, why did you take HER with you?” Mä mulkasen Näätää pahasti ja se naureskelee mulle. Näätä avaa sen talon oven ja kumartaa Niinalle joka astuu ovesta sisään vähän imarrellun näkösenä. Näätä ohittaa mut niin että mä joutuisin sulkemaan oven, mutta sen sijaan mä kävelen pari metrii sen perässä ja sanon sitten: ”Priest, YOU forgot to close the door…” Näätä katsoo mua murhaavasti ja kipittää laittamaan oven kiinni. Yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus ja Näätä avaa oven uudestaan. Niina nappaa mun käsivarresta kiinni kun se näkee kuka ovella on. Mä katson ovelle ja mutisen: ”Fox.”

Minun elämäni oli menossa väärään suuntaan. Tunne oli jo tullut minulle tutuksi kaikkien niiden vuosien aikana jotka perheeni oli harhaillut ympäri Suomea, juurtumatta oikein minnekään. Olisi helppo kuvitella että olisin onnellinen, minulla on perhe ja ystäviä, mutta en minä siltikään onnellinen ollut. Ja sitten oli vielä tietenkin se, että minusta tuntui kuin sekoaisin. Pääni sisällä kuului kaksi ääntä päällekkäin ja ajatukset hyrräsivät koko ajan mitä ihmeellisimmissä asioissa. Olihan se melkoinen järkytys huomata, että ikäänkuin kaksi vastakkaista persoonaani taistelivat siitä mitä minun pitäisi tehdä tai sanoa ja miten käyttäytyä, mutta lähinnä minua kummastutti se, ettei minua lainkaan hätkähdyttänyt kolmas ääni jonka aloin tietyssä vaiheessa kuulemaan pääni sisällä melkein missä tahansa. Olihan se melkein odotettavissakin jos kahden ihmisen välillä oli niin vahva side, mutta siitä huolimatta se oli hämmentävää. Nyt kyllä loikin asioiden edelle...

Kaikki alkoi sinä pilvisenä päivänä kun minä ja paras ystäväni menimme kirjastoon. Minä näytin tavalliselta, Nina näytti tavalliselta, kaikki näytti samalta kuin ennenkin, mutta jotenkin aavistin että se päivä muuttaisi elämäni. Ehkä olisi vain ollut parasta olla menemättä kirjastoon juuri minun viisitoistavuotissyntymäpäivänäni, mutta tein niin kuitenkin. Minä lainasin Ninalta kaksi euroa jotta saisin uuden kirjastokortin, vanha oli kadonnut lainauskieltoni jälkeen. Saatuani uuden kortin minä vain tuijotin korttia ilosta säteillen. Kokonainen kirjasto täynnä kirjoja, jotka vain odottivat lainaajaansa! Kävelin nuortenkirjojen osastolle ja tutkailin valikoimaa. Ikävä kyllä olin jo lukenut kaikki vähänkin kiintoisilta vaikuttavat nuortenkirjat, joten siirryin hyllyväliin jossa oli fantasiakirjoja. Jo toinen asia sinä päivänä. Toinen asia jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Kun olin kolmannen hyllyn kohdalla, tapahtui jotain. En ole vieläkään täysin perillä siitä mitä tapahtui, mutta silloin minusta tuntui lähinnä siltä kuin olisin jäänyt luotijunan alle. Tai ainakin kuvittelin sen tuntuvan siltä, sillä erotuksella että tästä selvisin hengissä. Ilmat tyhjentyivät keuhkoistani, minusta tuntui kuin olisin saanut niskaani sangollisen jääkylmää vettä. Ja se humahdus. Korvieni lävitse kävi tuulahdus, joka kuulosti samaan aikaan sekä pelottavalta että mukavalta. En tosin pitänyt siitä vesi-efektistä, saati siitä vaiheesta jossa tuntui kuin joku olisi lyönyt ilmat pihalle keuhkoistani, näin ollen aloin välttelemään tätä sattunutta hyllyä.

Jonain päivänähän se raja tulee vastaan epämiellyttävien tilanteiden välttelemisessä, niin minullakin. Olin yötä päivää miettinyt mitä ihmettä se oli ja nyt olin päättänyt selvittää asian. Tirkistin hyllyn päädystä kohtaa jossa humahdus aina kävi lävitseni ja astuin askel kerrallaan eteenpäin. Hämmästyttävän pian minulle kävi selväksi että joku tuijotti minua. En vain tiennyt kuka. Työnsin epämiellyttävän tunteen taka-alalle ja astuin vielä yhden askelen. Tällä kertaa koin vain sen mukavimman vaiheen, puistattavan, korvat lukitsevan humahduksen, olin tyytyväinen siitä ettei muuta tapahtunut. Katsahdin hyllyä jonka kohdalla humahdus loppui yhtä pian kuin alkoikin. Hyllyssä oli fantasiakirjoja. Paksu punainen kirja näytti houkuttelevalta, ojensin kättäni sitä kohti. Jo kolmas asia viikon sisään, kolmas asia jonka olisin saanut jättää tekemättä. Se olikin viimeinen naula arkkuuni.

Kosketin kirjan selkämystä ja kummallinen sähköisku sävähti lävitseni. Kirjan täytyi olla todella tunteilla ladattu. Se oli ainoa selitys minkä siihen hätään keksin. Tajusin kyllä että todennäköisesti olin ainoa joka tunsi näitä kummallisa tuntemuksia, mutta kuten sanoin, se oli ainoa selitys minkä silloin keksin. Otin kirjan käteeni, tällä kertaa säväystä ei tullut. Selailin sivuja, kirja oli moneen kertaan luettu, täynnä hiirenkorvia ja tuhertelijoiden tekstejä sivujen reunoissa, mutta siitä huolimatta päätin lainata kirjan. Punaisessa nahkakannessa luki koristeellisin kultakirjaimin kirjan nimi, jota en kuitenkaan muista. Kirjan nimi kun ei ole tärkeä seuraavien tapahtumien kannalta. Selailin sivuja, sillä kirjan nimi oli ainoa teksti kannessa. Tarina oli kirjoitettu vanhahtavalla tekstillä. Että minä niin rakastin vanhoja tarinoita, fantasiaa, menneisyyteen sijoittuvia seikkailuja... Jos vain olisin tiennyt.

Lainasin siis kirjan. Loistavaa. Minulla oli aikaa aloittaa sen lukeminen, isäni hakisi minut kirjastolta vasta neljän aikoihin, kello oli puoli kolme. Luin kirjan polveilevaa tekstiä uppoutuen tarinaan uskomattomalla vimmalla. Kirjoittaja, kuka olikaan, oli tehnyt tarinasta mukaansatempaavan. Lisäaromina oli se, ettei tarinasta puuttunut tunteita herättäviä kohtia. Välillä saatoin nauraa vedet silmissä, välillä olla vihainen, toisinaan melkein itkeäkin. Se taisi olla ensimmäinen kerta kun kuulin kolme ääntä kahden sijaan. Ravistin päätäni ja yritin keskittyä lukemiseen. 'Heivaa nyt se kirja, totta kai sinä tahdot tietää mistä ääni kuului!' Sanoi, itsevarma, urhea minäni, kun samalla herkempi piipitti: 'Lue nyt vaan, se kehittää mielikuvitusta. Eivätkä pojat edes ole kiinnostavia...' Niin. Kolmas ääni kuului pojalle. Hermostuksissani huitaisin ruskeita hiuksiani sivuun ja onnistui pudottamaan kirjan reisieni päältä. Kirosin hiljaa, poimin kirjan ja yritin siistiä sitä. Onneksi kirja näytti yhtä siistiltä kuin aiemmin. "Kyllä sinä minun puolestani voit sen kirjan heivata ja katsoa taaksesi", sanoi miellyttävä ääni melkein korvani juuressa.

Tällä kertaa ääni ei kuulunut päästäni, sain siihen vahvistuksen kun katsoin taakseni. Niskakarvani nousivat pystyyn, ihoni meni aivan kananlihalle ja sopotin jotain käsittämätöntä siitä ettei ihmisiä saanut säikytellä puolikuoliaaksi. Selvää varmaankin jo oli että minulle puhunut henkilö oli poika. Voisin sanoa kiinnittäneeni ensin huomion hänen smaragdinvihreisiin silmiinsä, mutta se olisi valetta. Todellisuudessa ajattelin sitä että lähelläni oli poika, joka puhui minulle ilkikurisella äänensävyllä ja jolla oli vielä aivan jumalanen ääni. En edes ollut nähnyt hänen silmiään siinä vaiheessa. Oikeastaan minun olisi varman pitänyt hermostua, kysyä miksi hän pelotteli viattomia ihmisiä ja etenkin miksi hän puhui minulle, (eihän minusta kukaan tykkää).

Ajattelin aika ulkopuoliselta vaikuttavalla tavalla että hän varmaan pilaili kustannuksellani, tällaisen kirjatoukan kustannuksella ei edes ollut vaikea pilailla. Miksi hän muuten minulle olisi tullut puhumaan, enhän minä edes näyttänyt miltään. Ruskeissa hiuksissani ei auringon puutteen vuoksi tänään edes näkynyt kaunista punaista vivahdetta joka niissä aina silloin tällöin oli. Ihoni oli vaalea, hunajainen, poskeni olivat ulkoilmasta johtuen lähinnä punaisen omenan väriset, enkä minä osannut ajatella edes sitä hyväksi puolekseni. Tiesin silmieni olevan väriltään harmaat ja huulieni violetinpunaiset, sinervää fuksiaa, johtuen kylmästä ilmasta. Lämpimällä huuleni olivat oranssit ja silmäni kirkkaan siniset. Tutkailin niin paljon ihmisten ulkonäköjä että oman ulkonäköni tutukiminen ei ollut temppu eikä mikään. Pituutta minulla oli aivan liikaa, 175 cm, mikä tarkoitti että moni ikäiseni poika oli lyhyempi kuin minä. En kuitenkaan osannut ajatella että mikään näistä piirteistäni olisi minua kaunistava, sillä aina niiden alta kuultaisi tämä viallinen, epävarma ja arka persoonani.

Tunsin samaistuvani enemmän hentoon ääneen pääni sisällä kuin siihen vahvaan ja rohkeaan puhujaan, aivan kuin vahvempi persoona olisi vain osa ulkokuortani. Olin nimennytkin persoonani. Vahvalla persoonalla oli käyttönimeni, Nita, arka persoona oli Maria toisen nimeni mukaisesti. Nimet jopa sopivat niille.
'Vaikutan todella sekopäiseltä', ajattelin Mariana.
'Et sinä minusta sekopäiseltä vaikuta', korjasi hämmästynyt ääni pääni sisällä. Nyt olin varma siitä. Ääni pääni sisällä kuului takanani kaiteeseen nojaavalle pojalle, joka oli ollut aivan hiljaa pitkittyneen sisäisen kamppailuni aikana. 'Et sinä minusta rumakaan ole', hän jatkoi. Kieltelin mielessäni: 'En näe, en kuule, en näe, en kuule..', mutta ääni jatkoi taas: 'Kyllä sinä minusta aika selvästi näytät kuulevan. Rentoudu vähän, olet kuin heinäseiväs.' Mulkaisin taakseni ja nyt vasta tajusin katsoa takanani ollutta poikaa kunnolla. Leukani loksahti auki. 'Mitkä silmät', henkäisin mielessäni. Kuten sanoin, pojalla oli upeat silmät. Smaragdinvihreät, reunoistaan mustat, vasemman silmän pupillin vieressä kolme mustaa pistettä. Ja ne tuikkivat ilkikurisesti pojan hymyillessä minun hämmentyineisyydelleni.
"Kiitos", hän totesi rauhallisesti ja nyt aloin epäillä omaa järkeäni. Joko minä puhuin ajatukseni ääneen tai sitten tuo poika jonka nimeä en edes tiennyt pystyi keskustelemaan kanssani telepaattisesti kuin punaisen kirjan sankari ja sankaritar. Ja se taas tarkoittaisi sitä että olin menettänyt viimeisetkin järkeni rippeet.
"Ei hätää, et sinä ole seonnut..." kuulin hiljaisen äänen sanovan takaani. Suljin suuni, olin mahtanut näyttää naurettavalta. Hilauduin lähemmäs kirjaston seinää jotta näkisin pojan vähän paremmin. Taas teko jota minun ei olisi kannattanut tehdä, hänen katseensa seurasi minua enkä saanut silmiäni irti hänestä. Kalautin pääni seinään, tyypillistä minua.

Toheloiminen vain on sellainen asia jossa en voi olla onnistumatta. Poika, jonka nimeä en edes tiennyt puhkesi hyväntahtoiseen nauruun.
'Taidat sitten toheloida paljonkin', hän taas sotki pääni puhumalla suoraan mieleeni. Minä otin kaksin käsin kiinni päästäni ja ihmettelin ihan vilpittömästi mitä tämä oli. Hänen kulmakarvansa hypähtivät hänen mustien hiustensa alle piiloon ja kuulin taas hänen äänensä:
'Etkö arvaa?' Kai minä arvasin, en vain tahtonut myöntää asiaa.
'Taikuutta?' hän vihjaili lempeästi mieleeni. Katselin häntä murhaavasti. Minua hänen tuttavallinen äänensävynsä häiritsi, huolimatta siitä että minusta jo tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo pitkään... "Öh... Mikä sinun nimesi on?" mutisin katse käsissäni.
"Michael", hän hymyili minulle ystävällisesti. Huomasin että hänellä oli toisessa poskessaan hymykuoppa... Kaunispoika... Se ei ollut mielstäni reilua, jopa poika oli kauniimpi kuin minä! Hänen hampaansakin olivat ihan valkoiset! Olin aivan vihreä kateudesta.

Tuhisin. Istuin isäni autossa ja tuijotin myrtsinä eteeni, olin edelleen vihainen isälleni hänen viimeisimmästä äkäilystään. Olihan hänellä siihen syynsäkin, mutta hän ei tajunnut että olin palelluttanut käteni että pääsisin kouluun ja sitten vain haukutaan, sehän nyt on selvää että sellainen ärsyttää. Ärsytti minua toki toinenkin asia; Se että Michael oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kai minä jollain tavalla olin vapautunut hänen seurassaan, olin kyennyt juttelemaan rauhallisesti niitä näitä ja vähän kaikkea muutakin, mutta kun nousin seisomaan nähdessäni isäni auton huomasin hänen kadonneen vaikka hän oli juuri äsken sanonut minulle jotain. Silloin katselin hetken ympärilleni, sitten pudistin päätäni ja kävelin isäni autolle. "Tuh." tuhahtelin ärsyyntyneenä. Tuhahtelu oli mielestäni jotenkin suloista... Tyhmää, mutta niin se vain oli.

Olin todella pahalla tuulella koko ajan tultuani isäni asunnolle. Tiuskin koko ajan ja ärisin muutenkin. Enkä illalla saanut unen päästä millään kiinni. Kun lopulta sain nukahdettua, heräilin vähän väliä, minulla oli kuuma vaikka lämpömittari näytti vain kahtakymmentä astetta. Lopulta sain tarpeekseni ja menin terassille, istahdin viileälle betonille ja huokaisin. Jotenkin... Minun oli ikävä sitä tunnetta, viilentävää väreilyä ympärilläni, kihelmöintiä ihollani, Michaelista huokuvaa pirteää rauhallisuutta. Suljin silmäni ja hymisin laulunpätkää ja tunsin kuinka ympäristön lämpötila putosi, kykenin tuntemaan sen ihollani, reväytin silmäni auki tuntiessani kihelmöinnin poskellani. Michael. Hän oli kyykyssä, vierelläni, oli juuri sipaisuut poskeani kiinnittääkseen huomioni itseensä. Katselin häntä laantumattoman ihailun vallassa, hänen silmänsä näyttivät pimeässä melkein mustilta.
'Tule.' Hän ei ollut edes räpyttänyt silmiään, päättelin hänen puhuneen mieleeni.
'Minne?' ajattelin. Hän kertoi, ettei osannut selittää. Hän pyysi minua hakemaan kirjan. Tottelin häntä, en osannut ajatellakaan että siitä voisi seurata jotain huonoa... saatuaan kirjan käsiinsä Michael otti minua käsistä kiinni, minä sävähdin tahtomattani, sillä hänen kätensä olivat kylmät kuin jääpalat. toisen käteni hän laittoi kirjan päälle, toisen alle, ja sitten hän lukitsi katseensa silmiini. Tunsin sävähdyksen, ihoni meni kananlihalle, lävitseni meni kuin sähköisku. Ympärillämme räjähti, kirkas välähdys valaisi taivaan, yläättäen kaikki oli pimeää, minä putosin, tunsin Michaelin kädet käsissäni, näin hänen mieleensä, näin hänen muistonsa, tiesin kaiken tietämättä kuitenkaan mitään. Lopulta tunsin kovan maan taas jalkojeni alla, mutta putosin siitä huolimatta. Hänen kylmät kätensä pitivät minusta kiinni etten lyyhistyisi maahan, se oli viimeinen asia jonka muistin.