IRC-Galleria

Olin nukkumassa.
Sitten heräsin.
Loikoilin sängyssäni.
Kuulin jotain outoa, ja nousin käsivarsieni varaan nähdäkseni, mistä ääni tuli. Ikkunalta. Ikkunan takana oli jotain. Kasvot. Silmiä. Vihreät posket. Ääni, joka sai lihakseni hyytymään. Vaivuin sängylleni, en kyennyt liikkumaan. Odotin.
Ikkunaa raavittiin. Ääni loppui. Odotin.

Koputus. Ellen koputti oveeni. Hän lähti pois, kun en vastannut. En pystynyt. Odotin yhä.
Oma tahtoni ei riittänyt murtamaan tätä lamautumista, koska se oli lamauttanut tahtonikin.
Ellen tuli uudelleen koputtamaan oveen. Yritin kaikin voimin saada suuni muodostamaan ääntä, mutta vaikka sainkin itseni liikkuman, eivät huuleni muodostaneet ääniä, eivätkä voimani riittäneet minkään muunkaan äänen aiheuttamiseen. En edes kyennyt pudottautumaan lattialle. Ellen kysyi, olinko hereillä, mutten voinut vastata. Hän lähti pois. Luovutin.
Pian hän tuli takaisin. Tai ehkei se ollut pian. Olin jo menettänyt ajantajuni. Hän oli jo hätääntynyt, ja yritti avata oveani. Se oli lukossa. En muistanut lukinneeni sitä. Hän paukutti ovea, mutten päästänyt ääntäkään. En kyennyt.
Kuulin, että hän käveli keittiössä ja puhui puhelimeen. Odotin.
Ellen tekisi jotain.
Ovi avattiin. Ellen oli soittanut huoltomiehelle, joka oli tullut avaamaan huoneeni yleisavaimella. He sytyttivät valot. Suljin silmäni; yllättävä valo satutti. Sitten avasin silmäni hitaasti. Ellen kysyi, mikä minulla oli hätänä, mutten voinut vastata. Tuijotin vain. He tajusivat, ettei kaikki ollut kunossa, ja veivät minut pois huoneestani.

Minut vietiin oleskeluhuoneen sohvalle. Näin monia kavereitani ja kuusivuotiaan pikkuveljeni.
Pikkuhiljaa sain myös kehoni hallinnan takaisin. Minun täytyi kertoa tapahtuneesta muillekin.
Lopulta aikuiset olivat tyytyväisiä kertomukseeni ja poistuivat. Minä, pikkuveljeni ja kaverini jäimme oleskeluhuoneeseen juttelemaan. Makasin edelleen sohvalla, ja siksi olin ensimmäinen joka näki hänet. Hän painoi lnkeronsa kattoikkunan lasia vasten ja tuijotti minua ahnaasti silmillään. Ääni, jota hän piti, ulvova naksutus, sai ihoni nousemaan kananlihalle. Yritin kertoa muille, että olento oli palannut, mutten saanut sanaa suustani. Sitten olento käänsi katseensa pikkuveljeeni. Veljeni kääntyi katsomaan häntä, ja kirahti. Minä ammensin jostain yllättävää voimaa ja naulitsin katseeni olentoon. Hän ei osannut päättää, kumpaan kääntäisi useiden silmiänsä katseen, ja vuorotteli minun ja veljeni välillä. Eräs kaverini ihmetteli, mitä minä ja veljeni katselimme, ja nosti katsensa ikkunaan. Ja huusi.
Joku juoksi keittiöön hälyttämään aikuiset.
Miehet juoksivat ulos ja vangitsivat olennon.
Hän säälitti minua; en edes tiennyt miksi hän toimi niin. Hänet vietiin pois.

Myöhemmin. Sain kuulla, että olento oli aiheuttanut ongelmia jo aiemmin. Ihmisiä oli kadonnut.
Olimme kuitenkin onnellisia, sillä olento ei enää voinut aiheuttaa ongelmia. En tiennyt, mitä hänelle oli tehty.
Torille pystytettiin kojuja ja musiikki soi, piristäen ihmisiä.
Eräs kaverini ei kuitenkaan voinut aivan hyvin. Kävelimme hiljakseen kauemmas muista, ja minä kysyin, mikä hänen oli.
Hän kertoi, että hänen limakalvonsa olivat turvoksissa.
Kysyin, voisinko katsoa, ja ihmettelin, miten turvoksissa hänen leukaperänsä todella olivat. En tiedä, mitä tein, annoin kai jollain tavoin energiaa hänelle. Kysyin, oliko hänen olonsa parempi.
Hän myönsi, ihmetellen, kysyi, miten minä sen oikein tein, mutten osannut vastata.
Hän kohautti olkiaan ja palasai muiden luo.
Minä jäin seisomaan paikoilleni.
Pensas kahahti.
Näin liikettä silmäkulmastani. Käännyin hitaasti katsomaan; minulla oli epämiellytävä tunne tästä. Tuijotin pensasaitaa. Vilkaisin ympärilleni. Pensaita. Vieressäni oleva pensas näytti oudolta. Siinä oli... vartalo. Se oli poikki olkavarsien keskeltä, ja kyljissä kiinni olevat kädet kannattelivat vihreälehtisen vartalon yläosaa. Katsoin uudelleen ympärilleni. Jokaisessa pensaassa oli kehoja. Vihreistä lehvistä muodostuvia kehoja. Ja ne liikkuivat.
Hyökkäsin vieressäni seisovaa lehvämiestä kohti ja varastin siltä sen ylävartalon. Juoksin kohti muita ihmisiä, huutaen.

Virallisista asiakirjoista ei löydy tietoja hänestä.
Hyvin harva ihminen on koskaan nähnyt häntä.
Imperiumissa on kuitenkin muutamia ihmisiä, jotka ovat tavanneet hänet, jopa seuranneet hänen kasvamistaan.
Läheskään kaikki heistä eivät ole enää elossa.
Uutisissa ja ihmisten arkipuheessa häntä kutsutaan 'Elukaksi'.
Hän itse tuntee parhaiten nimen Richard.
Hänen elämällään on vain yksi tarkoitus.
Kosto.

Tyttö räväyttää silmänsä auki tietämättä mikä hänet on herättänyt. Hän näkee huoneessaan tumman hahmon. Ennen kuin hän edes itse sitä huomaa, hän on ovella. Hän levittää kätensä oven eteen ja painaa samalla oven viereistä valokatkaisijaa. Tumma hahmo muuttuu selkeäksi nuoreksi mieheksi, jonka silmät välähtävät tummina ennen kuin painuvat kiinni.
"Kuka sinä olet? Ja mitä helvettiä teet täällä?" Tytön ääni on matala sihahdus.
Miehen ajatus juoksee. "Olen perhetuttu."
"Ja paskat olet. Aa, en tunne sinua, B, perhetuttu ei kovinkaan suurella todennäköisyydellä tulisi vierailulle keskellä yötä, ja C, en usko että perhetuttu todellakaan tulisi sisään ikkunan kautta." Mies kohauttaa harteitaan ja levittää käsiään hieman.
"Niinhän sitä luulisi," hän ehtii todeta, ennen kuin avaa silmänsä ja näkee tytön takana vanhemman naisen. Muuta hän ei ehdikään nähdä.
Tytön silmät laajenevat kun mies lyyhistyy hänen jalkojensa juureen. Hän käännähtää ympäri ja näkee äitinsä naurettavassa nalleyöpaidassa. Tämä pyyhkäisee välinpitämättömänä paidan helmaa.
Tyttö huomaa tämän kädessä aseen. "En tiennyt että sinulla on tainnutusase", hän toteaa hiljaa lyhyemmälle naiselle.
Hänen äitinsä katsoo hieman yläviistoon tyttärensä silmiin. "Tällaiseen on helppo saada lupa."
"Miksi?"
"Itsepuolustukseksi."
Tytär kohauttaa olkiaan. Hänen äitinsä kiertää tytön ja miehen ja avaa tytön vaatekaapin. Hän kaivaa kaapin alahyllyltä vyön ja vetäisee sen suoraksi. Hän katsoo tytärtään nopeasti alta kulmain. Tämä seisoo tuijottaen miestä.
"Hän sanoi olevansa perhetuttu." Tyttö nostaa katseensa ja katsoo äitiään vakaasti. Tämä vastaa katseeseen ilmeettömänä.
"En ole koskaan edes nähnyt häntä", hän vastaa painokkaasti.
Tyttö kääntää katseensa mieheen ja sitten varpaisiinsa, jotka ovat koko ajan olleet kolmen sentin päässä miehen käsivarresta. Hänen varpaansa kipristyvät.
Hänen äitinsä astuu lähemmäs käsissään kaksi vyötä ja köyttää niillä miehen kädet ja jalat. Tyttö katselee ilmeettömänä vieressä.
Hänen äitinsä ilme on terävä kun tämä kääntää katseensa tyttäreensä. "Liiku!" hän kivahtaa. "Auta minua kantamaan hänet alas."
"Okei", tyttö myöntyy. Koska hän on miehen ylävartalon vieressä hän kumartuu kääntääkseen miehen takaisin selälleen, sillä hänen äitinsä oli kääntänyt miehen vatsalleen köyttäessään tämän käsiä. Tyttö nostaa miehen istuvaan asentoon, kietoo kätensä tämän rintakehän ympärille käsivarsien alta ja laittaa sormensa ristiin tämän rinnalle. Hän yrittää pitää kasvonsa peruslukemilla. Hänen äitinsä tarttuu miehen jalkoihin.
He ryhtyvät kantamaan miestä alakertaan hieman kömpelösti. Päästyään eteiseen äiti tipauttaa miehen jalat ja tyttö laskee tämän varovasti selälleen lattialle.
Hänen äitinsä lähtee etsimään kämmenpäätettään ensin omasta huoneestaan ja sitten keittiöstä, eikä huomaa tytön olevan kyykyssä miehen vierellä ja tuijottavan tämän kasvoja. Tyttö kuljettaa sormiaan kevyesti muutaman millin päässä miehen kasvoista, poskista ja huulista, sipaisee sitten muutaman tumman suortuvan sivuun tämän otsalta ja ponkaisee seisomaan kuullessaan äitinsä astelevan keittiössä kohti eteistä.
Tyttö vahtii äitiään tiiviisti tämän astuessa esiin keittiöstä ja naputellessa numeroa kämmenpäätteeseen.
Äiti vilkaisee tyttöön syrjäkarein ja sanoo: "Minä soitan poliisille. Mene nukkumaan." Hänen äänensä särähtää tytön korvaan.
Tyttö kohauttaa olkiaan ja astelee yläkertaan. Äiti painaa c-merkkiä ja pyyhkii hätänumeron kämmenpäätteen näytöltä.
Tyttö vetää huoneensa oven tiukasti kiinni perässään, sammuttaa valot, sulkee ikkunan – hän huomaa, että ikkunan itikkaverkko on revennyt - ja kömpii sänkyynsä. Hän kietoo peitot tiukasti ympärilleen ja painaa päänsä tyynyyn. Hän sulkee silmänsä ja avaa ne taas kohta häiriinnyttyään äitinsä liikuskelusta alakerrassa. Laitettuaan kämmenpäätteensä soittamaan rauhoittavaa musiikkia vaimeasti hän kääriytyy uudelleen peittonsa ja sulkee silmänsä. Kestää kuitenkin hetken ennen kuin hänen hengityksensä muuttuu tasaiseksi ja rauhalliseksi.
Tytön yö on rauhaton. Hän näkee välähdyksenomaisia unia internetissä ja televisiossa näkemistään silvotuista vartaloista, epätarkoista ja rakeisista valvontanauhaleikkeistä ja lopulta nuoresta miehestä huoneessaan ja äitinsä ilmeestä tämän tärskyttäessä miehen tajuttomaksi. Ja väittäessä ettei ole koskaan nähnytkään miestä. Ja tämän tullessa keittiöstä kämmenpääte kädessä.
Hänen alitajuntansa kertoo hänelle kaiken.
Aamulla hän ei muista mitään. Uni jättää hänelle vain tunteen, joka on jo käynyt tutuksi hänen kuusitoistavuotisen elämänsä aikana. Jokin on pielessä, hän ei kuulu tänne.
Hän avaa silmänsä hitaasti kun kännykän soittama pirteä luritus muuttuu liian ärsyttäväksi ja ikkunoiden valonläpäisykyky on jo kauan sitten muuttunut sataprosenttiseksi. Hän nousee istumaan sängyssään ja hieroo silmiään.
Hän nojautuu koukistuneita jalkojaan vasten. Tyyny pullistuu hitaasti alkuperäiseen muotoonsa kun kehon lämpö ei enää muovaa sitä.
Lopulta tyttö tönäisee peiton päältään ja laahustaa alakertaan kylpyhuoneeseen.
Kylpyhuone on pieni mutta valoisa, pehmeät valot hehkuvat kupujensa takana ja vaaleansinisen, turkoosin ja vaaleanvihreän sävyiset pinnat luovat tilaan rauhoittavan merellisen tunnelman.
Lukittuaan kylpyhuoneen oven tyttö pudottaa niukan yöasunsa yltään ja pujottautuu suihkukoppiin. Hän painelee vedenpitäviä nappeja ja lämmin vesi levittäytyy hänen pitkien jäseniensä ylle leveänä suihkuna. Hän nostaa kasvonsa suihkun suutinta kohti ja antaa veden huuhtoa kalpeille kasvoilleen terveen punan. Lämmin vesi tuntuu taivaalliselta ja saa unen karisemaan tytön silmistä. Hän painaa nappia suihkulaitteessa ja hieroo veden mukana nyt valuvan pesuaineen ihoonsa ja hiuksiinsa. Toinen napin painallus poistaa pesuaineen vedestä ja hän saattaa huuhtoa hiuksensa ja kehonsa.
Peseydyttyään tyttö kietoutuu suureen pehmeään pyyhkeeseen ja painaa jälleen yhtä nappia jolloin seinien puhaltimet hurahtavat käyntiin kuivaamaan veden tytön iholta ja hiuksista lämpimällä ilmavirralla.
Hän tietää että tietyissä suhteissa hänen elämänsä on hyvää vaikka heidän perheensä ei ole kovinkaan varakas. Heillä on varaa perusasioihin. Kalliista vaatteista hänen on kuitenkin turha unelmoida, ja palatessaan huoneeseensa pyyhkeeseen kiedottuna ja etsiessään vaatekaapistaan vaatteita hän näyttää tyytymättömältä vaatteidensa vajavaisuuksiin. Hetken mietittyään hän päätyy tavallisiin kapealahkeisiin mustiin housuihin ja harmaamustaan hihattomaan paitaan.
Hän istuutuu sänkynsä reunalle ja toteaa äitinsä pienen robottipalvelijan käyneen petaamassa hänen sänkynsä.
Tyttö oli itse mukana ostamassa sitä, hieman alle metrin korkuista, suloiseen mustavalkoiseen vanhanajan palvelustytönpukuun puettua robottipalvelijatarta, joka järjestelee taloa itsekseen ilman käskyjäkin. Hän sai keksiä sille nimenkin; valkokasvoisesta, mustahiuksisesta pikku otuksesta tuli hänen toivomuksestaan 5N0W1E Lumikin mukaan (Lumikki on eräs hyvin vanha satu, jonka tyttö sattui kerran löytämään mummunsa kirjojen joukosta). Hän osti spraymaalitölkin ja suhautti sille suloiset punaposketkin. Häntä tosin harmitti, että 5N0W1E:lla on niin lyhyt hiukset, sillä hänestä olisi hauskaa tehdä sille kampauksia. Mutta kaikkea ei voi saada; kaikilla massatuotetuilla kotiapulaisilla on lyhyet muovikutrit.
Alkuun tyttö ihmetteli miten 5N0W1E:n kaltainen pieni kone pystyi hoitamaan esimerkiksi pöydän kattauksen, ja nauroi sitten omalle hölmöydelleen nähtyään 5N0W1E:n leijuvan pöydän ympärillä kahden ilmasuihkun avustuksella samaan tapaan kuin automaattien.
Tyttö nousee seisomaan ja kipittää alakertaan. Vanhempi hänen pikkuveljistään istuu pöydän ääressä ja komentelee 5N0W1E:ta.
"Tee kaakaoita. Tuo paahtoleipää. Voi tänne!"
Tyttö kurtistaa kulmiaan. Hänen pikkuveljensä kohtelee pikku robottia todella törkeästi. Yhteen aikaan heillä oli ulkomaalainen nainen kodinhoitajana ja tyttö itsekin komenteli tätä, mutta ei läheskään yhtä ärsyttävästi kuin hänen veljensä nyt komentelee 5N0W1E:ta. Muutenkin, tyttö on sittemmin oppinut paljon uutta.
Hän hakee kaapista suuren mukin, kävelee juomamaatin luo ja näppäilee sille ohjeet tehdä kermakaakaota.
Hän joutuu itse ostamaan kalliin täysmaidon, kerman ja kaakaojauheen eräästä pikkupuodista keskustasta, sillä hänen äitinsä ei suostu käyttämään rahojaan niihin. Tyttö joutuu siis käyttämään isältään saamansa rahat tähän, sillä hän ei edes saa viikkorahaa. Mutta hän on tottunut siihen eikä se haittaa häntä kovinkaan paljon.
Juomamaatin poristessa ja valuttaessa kaakaota mukiin tyttö hakee jääkaapista vaahtokermaputkilon ja tummasuklaalevyn. Kun kaakao valmistuu, tyttö ottaa mukin suuttimen alta, pursottaa kermaa kaakaon päälle ja raastaa raastinraudalla suklaahiutaleita kaakaon päälle lopuksi. Hän ottaa laatikosta vielä esiin turkoosin pillin ja upottaa sen kaakaoon ennen kuin ryhtyy nauttimaan ylellisestä juomastaan.
Veli on lopultakin tyytyväinen aamupalaansa ja tyttö katselee tätä arvostellen. Hän itse ei kaipaa aamupalaksi kuin kaakaonsa. Hän on pieniruokainen. Kaakaon juotuaan hän huuhtaisee mukin ja pillin ja työntää ne astianpesukoneeseen. Hän ei viitsi vaivata 5N0W1E:ta niin mitättömillä tehtävillä.
Käveltyään eteiseen hän huomaa äitinsä astuvan ulos kellarista. Kellarin ovi suhahtaa kiinni tytön äidin takana. Kellari on äidin aluetta, on aina ollut, paitsi aikana jona he asuivat kerrostalossa. Lapsilla ei ole asiaa kellariin. Se on kirjoittamaton sääntö.
Tyttö kallistaa päätään. "Mitä hänelle tapahtui?"
Äiti katsoo tyttöä. "Kenelle?"
"No sille miehelle", tyttö vastaa itsestään selvästi.
"Ai, sille. Poliisit hakivat sen." Painokasta puhetta. Vakuuttavaa.
"Okei." Tyttö nyökkää ja menee yläkertaan. Liian vakuuttavaa.

Kellariin pääsy on huomattavasti helpompaa kuin voisi luulla. Tytön ei tarvitse kuin vaatia ovikoodi 5N0W1E:lta, ja jostain syystä pieni kodinhoitorobotti paljastaa numeroyhdistelmän kyselemättä.
Robotin poistuttua nurkan taakse tyttö kiirehtii kellarin ovelle ja syöttää ovikoodin numerolevyyn. Ovi suhahtaa auki ja sulkeutuu heti tytön jälkeen jättäen hänet pimeyteen.
"Valot päälle, 50 prosenttia", tyttö tokaisee. Valot syttyivät nopeasti ja pehmeästi, valaisten kapean portaikon. Hän kipittää portaat alas ja huomaa olevansa käytävässä, jossa on yksi ovi käytävän päässä, toinen vasemmalla puolella ja kolmas käytävän oikealla puolella.
Oikeanpuoleisen oven alareunasta kuultava valoraita kiinnittää tytön huomion.
Hän astelee ovelle ja huomaa, ettei ovessa ole lukitusjärjestelmää, vaan pelkkä kahva. Tyttö nykäisee kahvasta ja siristää silmiään kun huoneen kirkas valaistus välähtää hänen silmilleen.
Huoneessa on useita koulun kemianluokasta tuttuja esineitä, mutta myös monia laitteita, joita tyttö ei ole eläessään nähnyt.
Tämä ei kuitenkaan kiinnitä tytön huomiota, vaan huoneen keskellä olevat metallipaarit. Ne on pultattu tukevasti kiinni lattiaan, ja niissä on hihnat, joilla tutkimuskohteen voi kiinnittää paareihin.
Hetken tyttö vain seisoo ja tuijottaa. Pareille on sidottu ihminen, jonka piirteet kylmä kirkasvalo paljastaa täysin.
"No voi sun helvetti", tyttö henkäisee. Hän liikahtaa kohti paareja ja pysäyttää liikkeen painamalla kätensä paarien metallireunaa vasten. Hänen lyhyiden hiustensa pidemmät suortuvat heilahtavat hänen kasvojensa ympärillä. Hän on sataprosenttisen varma, että paareilla makaava mies on mies hänen huoneestaan. Hän oli siitä varma jo ovella, mutta nyt kun mies kääntää hitaasti kasvonsa häntä kohti, hän on vielä varmempi. Miehen silmät ovat suljetut.
Tyttö irrottaa kätensä paarien reunasta ja pudottaa ne sivuilleen.
Hänestä tuntuu pahalta, että tämä mies on sidottu tällä tavalla jonkun - hänen äitinsä - kellariin, kuin jokin tutkimuskohde, jolla ei ole lainkaan ihmisarvoa.
Hän puree huultaan ja katselee silmiään siristäen lamppua paarien yllä. Se tuo hänen mieleensä hammaslääkärin lampun, joka aina häälyi hänen yllään ärsyttävänä, kun hänen silloisiin maitohampaisiinsa oli tullut reikiä. Liian kirkkaana huolimatta hammaslääkärien antamista laseista.
Tyttö ojentaa kätensä ja painaa katkaisijasta. Valo sammuu.
Huone on yhä kirkkaasti valaistu, mutta tämä valo ärsytti häntä eniten.
"Valot. Viidenkymmenen prosentin himmennys", hän sanoo, hieman epäselvästi, tuijottaen yhä miestä ja puristaen käsiään nyrkkiin.
Kattovalot himmenevät hieman, mutta katsoessaan ympärilleen tyttö huomaa, että seinänvarren putkivalot hehkuvat yhä täydellä teholla. Hän astelee seinänviertä pitkin ja painelee valot pois katkaisijoista.
Huonetta kiertäessään hän huomaa miehen tutkivan häntä; tämän kasvot seuraavat tyttöä huolimatta siitä, että silmät ovat suljetut.
Painettuaan viimeisen putkivalon sammuksiin katkaisijasta tyttö huokaisee. Hän käännähtää miestä kohti ja kallistaa päätään. "Ihmettelenpä vain miksi äitini on raahannut sinut tänne."
Mies ei vastaa, katselee vain tyttöä kummallisella suljettusilmäisellä tavallaan.
"No, hänellä kai on syynsä. Sinä näet minut, vaikka silmäsi ovat kiinni." Tyttö on varma tästä. Mies ei vieläkään vastaa. "Osaatko sinä edes puhua?" tyttö tiuskahtaa.
"Osaan."
"Vaaau", tyttö sanoo venyttäen ja ivallisen yllättyneesti. Hän huokaisee. "Kuule," hän sanoo ja kävelee paarien luo, "minä tahtoisin nähdä sinun silmäsi."
Mies kääntää 'katseensa' nopeasti tyttöä kohti. "Täällä on liian kirkasta."
Tyttö suipistaa suutaan. "Valot. Himmennys neljäkymmentä prosenttia", hän sitten sanoo, ja jatkaa: "Olisit voinut himmentää valoja itsekin."
Mies kallistaa päätään. "Ajattelin, että se olisi epäkohteliasta."
Tyttö katsahtaa mieheen kulmiaan kurtistaen, laskee katseensa sormiinsa ja muistaa sitten hihnat joilla mies on kahlittu paareihin. Hän liikauttaa kättään, puree huultaan, siirtää kätensä takaisin ja ravistaa päätään. Lopulta hän ryhtyy hitaasti avaamaan hihnaa, joka sitoo miehen oikeaa kättä. Mies 'katselee' hänen toimiaan huomattavan kummastunut ilme kasvoillaan, saaden tytön suupielet kohoamaan kevyesti.
"Mitä sinä teet?" mies kysyy lopulta.
"Päästän sinut irti", tyttö tokaisee purevasti. "Minusta on niin paskamaista nähdä ihminen toisen kahlitsemana. Ihan kuin niillä ei olisi tarpeeksi ongelmia jo ilman että ne kohtelevat toisiaan kuin sontaa." Hän irrottaa vielä miehen jalat ja toisen käden. Mies makaa aloillaan, seuraten tytön toimia päätään kääntämällä. Avattuaan viimeisenkin hihnan tyttö astahtaa kevyesti taakse.
"No niin", hän aikoo sanoa, muttei ehdi, sillä mies nousee seisomaan ja tarttuu tyttöä ranteista. Tyttö vinkaisee pienesti, sillä miehen sormet puristuvat hänen ranteidensa ympärille niin lujina, että se sattuu. Hän nykäisee käsiään, muttei saa miehen otetta löystymään. Hän ajattelee, ettei kiljumisesta tai huutamisesta ole niin mitään helvetin hyötyä, joten hän vetää henkeä terävästi ja sanoo purevasti:
"Irrota - otteesi - minun - ranteistani." Hän painottaa jokaista sanaa erikseen.
Mies kiertää sormensa auki ja jättää kätensä ilmaan tavalla, joka tuo tytölle mieleen elokuvat, joita hän on nähnyt. Elokuvissa poliisit aina huutavat 'kädet ylös!', ja rosvot joko pinkovat karkuun tai ampuvat poliisit tai nostavat kätensä kuten tämä mies tässä. Tyttö nykäisee kätensä lähemmäs itseään ja hieroo ärtyneenä ranteitaan.
"Mistä hyvästä sinä noin teit?!" hän tiuskaisee. "Minä en ole vielä nähnyt silmiäsi", hän sitten jatkaa. Hän käännähtää ja astelee muutaman metrin päähän ennen kuin kääntyy jälleen katsomaan miestä. Häntä inhottaa ajatus perääntymisestä, mutta selän kääntäminen osoittaa tavallaan itsevarmuutta, 'hän ei puukota minua selkään.'
"Enkä edes tiedä nimeäsi", hän vielä toteaa.
"Richard Connor."
"Minä olen Vyn Smitha." Hän hymyilee ja ojentaa kätensä miehelle. " Hauska - tai jotain muuta, en tiedä - tavata."
Jokin lihas miehen kasvoissa liikahtaa lähes huomaamattomasti kun hän kättelee tyttöä ja avaa silmänsä.
"...Samoin."
Tytön huulet raottuvat hänen hämmästyessään.
"Sinun silmäsi... ovat upeat."
Mies katsahtaa tyttöön ja kysyy huvittuneisuuden ja todellisen yllättyneisyyden sävyttämällä äänellä:
"Todellako? Tuota en ole vielä kuullutkaan. Yleensä ihmiset sanovat niitä oudoiksi tai pelottaviksi."
"Minusta... Minun mielestäni ne ovat upeat." Tyttö räpäyttää silmiään hämmentyneenä. "Kuin sulaa hopeaa. Tai kuunvaloa."
Mies katsoo tyttöä pitkään, katsoo sitten kattoon ja takaisin tyttöön. "Äitisi taisi tulla kotiin."
"Helvetin helvetin helvetin helvetti", tyttö sanoo paljonpuhuvasti. "Tekisitkö minulle palveluksen?"
"Se riippuu..."
"Olen kusessa jos äitini saa tietää minun olleen täällä."
Mies sitoo molemmat jalkansa ja toisen kätensä ripein ottein kiinni paarien hihnoilla. Hän nostaa vasemman kätensä ja heilauttaa sitä tytölle osoittelevasti.
"Tätä minä en sentään saa sidottua itse." Tyttö nyökkää ja vetää hihnan kiinni miehen ranteen ympärille. Hän nousee seisomaan ja kiertää sytyttämässä seinänvarsien lamppuja, kiroten samanaikaisesti manuaalisten katkaisijoiden keksijää. Hän käskee kattovalojen kirkastua sataprosenttisesti samalla kun kävelee napsauttamaan paarien yllä häälyvän kirkasvalolampun päälle. Hän nojaa lampun metallivartta vasten ja katselee miehen suljettusilmäisiä kasvoja pienen hetken.
"Silmäsi ovat taas kiinni."
"Niin."
"Et pidä kirkkaista valoista."
"Ne sattuvat."
"Niin..." tyttö mutisee ja naksauttaa lampun päälle. Hän astelee ovelle. "Kuule..." hän sanoo ennen kuin astuu ovesta ulos. Käytävässä hän käännähtää ja huikkaa ovenraosta: "Seuraavalla kerralla tuon sinulle kaakaota."
Tyttö painaa oven kiinni ja kuulee oven läpi miehen hämmästyneen kysymyksen. "Mitä?"
Tyttö nauraa hiljaa kävellessään kohti käytävän päässä olevaa ovea. Ovesta astuttuaan hän huomaa olevansa heidän kellarissaan - tai oikeammin huoneessa, jonne säilötään kaikki lapsiperheelle vuosien saatossa kertyvä roina. Hän painaa oven kiinni ja vilkuilee ympärilleen.
Huoneen vastakkaisella seinällä on ikkuna.
Tyttö saattaisi mahtua siitä, mutta se on hänen kasvojensa tasolla ja melko pieni; hän tarvitsee tuolin. Tyttö kiertelee huonetta ja kurkistelee laatikoiden taakse. Onnekseen hän löytää vanhan sinisen pallotuolinsa. Se oli hänen lempituolinsa, mutta kun se jäi pieneksi se siirrettiin tänne. Se on mitoitettu lapselle.
Tyttö vetää tuolin ikkunan alle ja nousee seisomaan sille. Hän joutuu kumartumaan, jotta hänen päänsä ei osuisi kattoon.
Nyt hän huomaa, että ikkunan karmissa on kaksi reikää kahvoille, mutta hänellä ei ole kahvaa. Hän ei edes tiedä missä sellainen olisi, sillä tämä on mitä luultavimmin talon ainoa ikkuna johon tarvittaisiin kahva. Ainakin asuintilojen ikkunoissa on vain urat, joihin voi tarttua ja vetää ikkunat auki nykäisemällä. Ulkoapäin niitä ei tosin voi avata, sillä ulkoikkunoissa on pieni vipu, joka täytyy kääntää ylöspäin, jotta ulkoikkunat saa auki.
Tyttö nyrpistää nenäänsä ja hyppää alas tuolilta. Hän avaa lähimmän laatikon, etsien jotain esinettä jolla onnistuisi kääntämään ikkunan auki. Hän tutkailee useammankin laatikon sisältöä, muttei löydä mitään.
Hän istuutuu siniselle pallotuolille lantio kallellaan koska ei muuten mahdu siihen. Hän mutristaa huuliaan yrittäessään keksiä jotain. Häntä ei suuremmin himota ilmestyä kellarista äitinsä huoneen ovelle, jos tämä vaikkapa sattuisi olemaan omassa huoneessaan.
Kuullessaan kellarin oven käyvän hän vetää henkeään ja istuu hiljaa.

Mies kuulee kellarin oven käyvän ja kääntää kasvonsa laboratorion ovea kohti. Hän tunnistaa tytön äidin askeleet tämän astellessa portaita alas ja avatessa laboratorion oven. Hän tietää, että ainakin vielä äsken tyttö oli toisessa huoneessa tässä samaisessa kellarissa, sillä hän kuuli tytön vetävän jotain lattiaa pitkin ja aukovan laatikoita. Tytön äiti seisoo ovella ja näyttää tuijottavan miestä itseään. "Hyvää iltapäivää", mies sanoo monotonisesti.
Nainen katsoo miestä. "Ihmettelen, miten jaksat pitää kirjaa kellonajoista. Ihmisellä ei kestäisi kauaakaan ennen kuin hän menettäisi ajantajunsa."
Mies pysyy vaiti.
"Kerro miten teet sen."
"Kuulen kun sinä yön jälkeen ryhdyt liikuskelemaan talossa ja tiedän että silloin on aamu. Kuulen kun lähdet töihin. Lapsesi heräävät myöhemmin. Kun tulet töistä, tiedän että on iltapäivä ja kun talo hiljenee on yö. Kellonaikojen seuraaminen ei ole kovinkaan vaikeaa, kun on vangittu asuintalon kellariin."
"Eli jos tämä huone olisi äänieristetty, et tietäisi kellonaikoja?"
"Voi olla. Tosin pystyn arvioimaan kellonaikoja, jos minulla on jokin kiintopiste ja jokin jolla mitata aikaa - vaikkapa sydämenlyönnit."
"Kiintoisaa." Nainen kävelee huoneen seinänviertä ja sivelee pöydänreunaa sormenpäillään. "Mutta minulla on järjestelyjä tehtävänä ja tavaroita ostettavana. Olethan kiltisti?"
"Onko minulla vaihtoehtoa?"
"Ei tietenkään. Mutta muista nyt, että jos yrität kiinnittää lasteni huomion, vaikkapa huutamalla, Snowiella on ohjeet hiljentää sinut."
"Muistan."
Nainen astelee huoneen poikki, astuu ovesta ja painaa sen perässään kiinni ennen kuin kiipeää yläkertaan ja syöttää numerolevyyn ovikoodin.

Tyttö istuskelee tuolilla. Hän on kuullut koko keskustelun. Vai on 5N0W1E:lla ohjeet hiljentää Richard? (Onpa outo ja pitkä nimi, Vyn miettii.) Tyttö ajattelee, että tilanne on melko ymmärrettävä; 5N0W1E tottelee vain suoria käskyjä ja häneen valmiiksi ohjelmoituja käyttäytymismalleja. Hänen äitinsä ei ilmeisesti ole suoranaisesti kieltänyt pientä robottia paljastamasta ovikoodia kenellekään, joten kun tyttö kysyi sitä, robotilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kertoa se.
Tyttö kuulee ulko-oven käyvän ja nousee polvilleen tuolille. Hän näkee ikkunasta, kuinka hänen äitinsä astelee autolle ja istuutuu sisään. Auton käynnistyttyä ja kadottua tielle tyttö huokaisee helpotuksesta.
Hän nousee seisomaan ja kiiruhtaa ylös asuintiloihin, sillä vaikka hänen tekeekin mielensä käydä vielä pieni keskustelu miehen kanssa, hän ei ole valmis ottamaan riskiä että hänen äitinsä tulisi takaisin.
Astellessaan huoneeseen tyttö miettii, miten 5N0W1E:n on mahdollista hiljentää mies, sehän sotii robottiin ohjelmoituja sääntöjä vastaan. Hän ajattelee, että kenties hänen äitinsä on väittänyt robotille, että lapset joutuisivat hengenvaaraan jos olisivat miehen kanssa tekemisissä - mutta miten sitten on mahdollista että 5N0W1E ei estänyt häntä menemästä kellariin? Kenties hänen äitinsä on vain sanonut, ettei mies saa kiinnittää lasten huomiota, sillä se saattaisi heidät hengenvaaraan - ei se, että nämä menisivät kellariin itsekseen. Ehkä niin.

Aamulla herätessään kämmenpäätteensä sirkutukseen tyttö kiirehtii suorinta tietä keittiöön valmistamaan kaakaota. Hän kysyy 5N0W1E:lta, paljonko kello on, onko hänen äitinsä jo lähtenyt, ja koska tämä tulee takaisin, ja robotti kertoo kellon olevan 10:27, että tytön äiti on lähtenyt töihin, ja että tämä tulee kotiin noin kello 16:30. Tyttö nyökkää tyytyväisenä asettaessaan toisen kaapista ottamansa jättiläismukin juomamaatin alle ja odottaessaan sen täyttymistä.
Mukin täytyttyä hän laittaa toisen tilalle ja ottaa jääkaapista kermaputkilon, josta pursottaa kermaa kaakaon päälle, ja raastaa kerman päälle suklaahiutaleita ennen kuin laittaa mukiin vielä turkoosin pillin. Hän toistaa saman toisen mukin kanssa ja laittaa mukiin limetinvihreän pillin, mutta hetken mietittyään hän ottaa sen pois ja työntää tiskikoneeseen.
Kaakaoiden valmistuttua hän lähtee eteistä kohti, ja hänen pikkuveljensä tuijottaa häntä mässyttäen paahtoleipäänsä. "Mihin menet?" veli kysyy. Tyttö kurtistaa kulmiaan.
"Yyylös...", hän sanoo hitaasti ja jatkaa: "Menen kirjoittamaan. Älä häiritse."
Hän jättää mukit eteisen pöydälle ja juoksee yläkertaan lukitsemaan huoneensa oven jotta veli luulisi hänen olevan sisällä.
Hän palaa hiljaa alakertaan ja ottaa kaakaomukit käsiinsä ja tarkistaa ettei kukaan näe ennen kuin syöttää kellarinoven numerolevyyn avainkoodin. Hän katoaa kellarin portaisiin ja kipittää ne alas pimeydessä. Hän vetää laboratorion oven auki pidellen mukeja toisessa kädessään. Laskettuaan mukin yhdelle työtasoista hän himmentää kattovalot kymmenenprosenttisiksi ja sammuttaa ärsyttävän kirkasvalolampun ennekuin sammuttelee seinänvierustan valot. Lopuksi hän avaa miehen käsiä kahlitsevat hihnat jotta mies voi itse irrottaa jalkansa. Hän hakee mukit ja ojentaa toisen miehelle, joka kurtistaa kulmiaan. Tyttö heilauttaa kättään. "Minähän sanoin, että tuon sinulle kaakaota."
"Hmm... Ihmettelin vain sinun... Vaatteitasi."
Tytön kasvot menevät kurttuun kun hän katsoo yöasuaan. Hän alkaa hihittämään hillittömästi ajatellessaan, että hän ei edes tajunnut ettei ollut laittanut päivävaatteita ylleen. Ainakaan tällä kertaa hänen yöasunsa ei ole yhtä niukka kuin yönä jona mies törmäsi hänen huoneeseensa. Tyttö kohauttaa olkiaan. "Jos se häiritsee sinua, voin käydä pukeutumassa..." hän toteaa.
"Sama se minulle on", mies sanoo. "Hyvää tämä kaakao - onko tämä aitoa?"
"On", tyttö sanoo ja virnistää. "Äiti ei suostu ostamaan näin kalliita aineksia, joten joudun itse ostamaan ne yhdestä luomuputiikista keskustasta."
"En ole aiemmin juonut aitoa kaakaota, vaan korviketta."
"Pah. Minä en suostu koskemaankaan enää siihen korvikepaskaan."
"En varmaan minäkään - enää..."
Tyttö naurahtaa. "Nyt minä olen tainnut tehdä sinusta kermakaakaoaddiktin."
"Tuskinpa."

Oli synkkä ja myrskyinen yö… Ja paskan marjat, ei tämä näin ala. Itse asiassa kaikki alkoi aivan tavallisena päivänä. Tai no, ei aivan tavallisena, sillä minulla oli synttärit. Korjaus: minulla oli jo ollut syntymäpäivä, tarkalleen ottaen kaksitoista päivää taaksepäin, kyseessä oli siis syntymäpäiväjuhla. Juhlia vietettiin mökillä, siis mummini ja pappani kotona, sillä iskäni kämpille ei mitenkään saisi ängettyä niin paljoa vieraita ja toisaalta kuka tosissaan saattaisi kuvitella että iskäni rupeaisi kokkaamaan… Ja itse olen melkein kuuluisa laiskuudestani. Mummini oli kysellyt minulta mitä haluaisin synttärilahjaksi ja ainoa vastaus jonka olin onnistunut keksimään oli ollut rahaa, rahaa ja vielä kerran rahaa. Syy tähän oli taidekoulu jonne tahdoin päästä opiskelemaan melkein epätoivoisella vimmalla. Sehän nyt on selvää että ei hän tietenkään antanut minulle vain rahaa, rahaa ja rahaa, vaan rahaa, rahaa ja mustan samettirasian. Musta samettirasia sisälsi vesipisaran muotoon hiotun kristallikorun joka heijasti ympärilleen kaikki spektrin värit ja ympäristönsä pinnastaan. Koru oli pienen tyynyn päällä rasiassa ja tyynyssä oli viillot joiden läpi korun pienilenkkinen hopeaketju oli pujotettu, joten vedin korusta saadakseni ketjun päät ulos rasiasta. Havaitsin kuitenkin että ketju oli lukossa tyynyn alla joten vedin tyynyn ulos, avasin lukon ja sain kuin sainkin korun kunnialla kaulaani. Tutkailin samettirasiaa vielä (jos siellä vaikka olisikin jotain muuta) ja siinä tutkaillessani huomasin jotain joka mielestäni oli todella outoa; rasian sisäpohja oli korkeammalla kuin ulkopohja. Koputtelin pohjaa miettien että rasiassa oli pakko olla valepohja, saaden kummastuneita katseita ja pari naurahdusta sukulaisiltani. Kääntelin rasiaa käsissäni ja huomasin kannen saranoiden välissä pienen vivun jota väänsin alaspäin. Arvaa mitä? Rasian sisäpohja ponnahti auki! Valepohjan alla oli pieni, kulunut ruutupaperin pala. Taittelin sen auki ja huomasin siinä oudon tekstinpätkän. Päätin tutkia paperia tarkemmin kotona joten laitoin sen takaisin valepohjan alle samettirasiaan ja rasian laukkuuni.
Kotiin saapuessani oli käsittämättömän väsynyt, mutta rakas äitini ei tuntenut armoa ja jouduin painelemaan tallille siivoamaan kolme karsinaa, hakemaan ponit talliin ja ruokkimaan ne. Ja tietenkin kun tulin takaisin sisälle minua ei enää väsyttänyt pätkääkään. Kävin suihkussa, pesin hampaani ja päätin ryhtyä piirtelemään ja kun kaivelin piirustusvälineitä laukusta huomasin samettirasian. Otin sen ylös laukun pohjalta, avasin sen ja otin lapun esille. Taiteltuani lapun auki luin käsittämättömät sanat uudemman kerran ja kääntelin lappua käsissäni, jolloin huomasin että paperin toisellakin puolella oli samalla vanhahtavalla ja nuhruisella käsialalla kirjoitettua tekstiä. Lause "Nämä sanat saattavat sinut matkaan", ei muuta. En tiedä miksi uskoin täysin että jos lukisin sanat ääneen jotain tapahtuisi, mutta uskoin kuitenkin. Kaivoin kaapista repun johon oli pakannut vaatteita ja muista tavaroita siltä varalta että kokisin tarvetta karata, sitten tarkistin että tärkeimmät esineeni (piirustuslehtiö ja -kansio, yleis- ja värikynäpenaali, kännykkä, mp3 - soitin sekä muutamia muita elintärkeitä tavaroita) olivat koululaukussani, otin laukut syliini, otin lapun esille ja luin "taikasanat". Mitään ei tapahtunut. Olin oikeastaan todella pettynyt mutta sitten tajusin että olin luultavasti lukenut sanat väärin, nehän oli kirjoitettu vanhahtavalla käsialalla. Tarkistin lapun toisella puolella olevan tekstin ja ymmärsin että olin lukenut S:ät F:inä. Käänsin paperin jälleen ympäri ja luin sanat, tällä kertaa oikein. Ensin mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta sitten kuulin ääniä jotka eivät olleet kotoisin kotitalostani. Huone tuntui himmenevän ja esineiden rajat hämärtyivät. Kokeilin oman huoneeni seinää, käteni pysähtyi siihen mutta kohtaus näytti epätodelliselta sillä seinä oli himmeä ja utuinen kun taas itse olin terävä. Havaitsin että huoneeni seinä takana oli toinen, tummempi seinä, jossa oli muutamia pehmeän kynttilänvalon saarekkeita. Istuin tuntemattoman käytävän lattialla, nyt uusi sijaintini näytti terävämmältä ja oma huoneeni näkyi enää vain himmeänä heijastuksena ympärilläni. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni. Käytävän lattialla oli pehmeä punainen matto, lattia oli tummaa puuta ja seinät oli maalattu himmeällä ruskealla. Käytävää valaisevat kynttilät nököttivät telineissä joiden arvelin olevan pronssia tai vastaavaa ja niiden takana oli pienet pyöreät peilit jotka tuntuivat paitsi laajentavan tilaa hiukan myös lisäävän valon määrää. Oma huoneeni oli kadonnut kokonaan ja käytävällä vieressäni olevan oven takaa kuuluvat äänet kiinnittivät huomioni itseensä.
"Kyllä minä ymmärrän sen että olet väärässä," sanoi syvä ääni ilmiselvän väheksynnän saattelemana.
"Ei, te ette ymmärrä. Olen pahoillani että joudun sanomaan näin, mutta se on totuus. Muurinne eivät tule estämään tätä! Hirmumyrsky saapuu mereltä ja sen jälkeen tätä kaupunkia ei enää löydy maailmankartalta!" Tämä ääni oli korkeampi ja myös hätääntynyt, tuohtunut, ja kuulin että äänen omistajan oli hillittävä itseään pitääkseen äänensä kunnioittavana ja hiljaisena. Matalaäänisempi mies vastasi hiljaisen uhkauksen sävyttämällä äänellä: "Kuules nyt. Jos saan kuulla että olet paljastanut hullunhoureesi jollekulle, löydät velhonkaulasi silmukasta!"
"Majesteetti! Te ette voi tehdä tätä! Tapatatte sadoittain viattomia ihmisiä! Omaa kansaasi!"
"Sulje tuo julkea suusi ja poistu silmistäni välittömästi," sanoi matala ääni hiljaa ja kyllästyneenä.
Tajusin että minunkin oli aika poistua jollen mielinyt löytää omaa ei-velhokaulaani silmukasta kiitoksena salakuuntelusta, joten juoksin käytävää johonkin suuntaan, käännyin kulmasta, juoksin edelleen ja käännyin jälleen ja totesin olevani vastakkain kahden liinavaatteita kantavan palvelustytön kanssa. He katsoivat farkkujani ja toppiani sekä reppua ja shakkiruutukuvioitua laukkuani avoimen hämmästyneinä mutta jatkoivat ohitseni mitään sanomatta. Heidän kääntyessään kulmasta kuulin nuoremman kysyvän toiselta: "Oliko hän taas yksi Prinssin vieraista?" Perään kuului älähdys josta päättelin tytön saaneen korvatillikan. Tuijotin heidän peräänsä vähän aikaa jonka jälkeen kohautin olkiani ja haukottelin. Taisi olla nukkumaanmenoaika. Mietin missä voisin nukkua ja avasin käytävän päässä oikealla olevan oven. Varmistin oviaukossa seisten että huone oli tyhjä, sitten pujahdin sisään ja tutkailin ympäristöäni. Huoneessa oli mahonkipuinen sänky jonka päällä oli punainen päiväpeite. Lattialla oli matto, samaa punaista. Jopa seinät ja verhot olivat punaiset. 'Makuuhuone. Ei pelkästään nukkumista varten suunniteltu,' minä ajattelin jossain määrin levottomasti. Huoneessa oli tummapuinen pöytäkin mutten uskonut että se oli usein käytössä sillä sen päällä ei ollut mustetahroja tai kirjoitusvälineitä. Katsahdin itseäni huoneen nurkassa olevasta soikeanmuotoisesta kokovartalopeilistä jonka kehyksissä oli upeita kaiverruksia. Peilin pinta oli hieman sumea ja ikkunasta tulvivassa viileässä kuunvalossa näytin jopa melkein sievältä. Käännähdin kuitenkin ympäri katsomaan petiä jonka nurkissa oli kaiverruksin koristellut tolpat. Katossänky olisi saattanut olla sopivampi tähän huoneeseen mutta minusta olisi tuntunut kummalliselta nukkua sellaisessa joten olin vain tyytyväinen. Riisuuduin, vedin päiväpeiton sivuun ja pujahdin alusvaatteisillani viileiden vällyjen väliin. Sänky oli ihanan leveä ja tyynyjä oli viisi kappaletta, kaikki samaa ylellisen pehmeää kangasta. Peitto oli kuitenkin ohut (ettei sängyn tavallisille käyttäjille tulisi kuuma mitä lie milloinkin tekivätkin) joten vedin päiväpeitonkin päälleni (ja uskoin ja toivoin että sängyn petivaatteet vaihdettiin käytön jälkeen). Mylläsin sänkyä vähän aikaa kunnes nukahdin.

Tällaisen kummallisen pätkän kirjoitin. Alkoi unena, johon sitten keksin jatkoa. Siis tämä kohtaus ei ole unesta vaan kokonaan omakeksimääni (en harrasta edes näin vähän "likaisia" unia) ja koko jutun ideana on saada lukija kuvittelemaan, ajattelemaan, kyseenalaistamaan. Palaute olisi IN ja olisi kiva tietää millaisia ajatuksia ja tuntemuksia tämä herätti.

"Tekisitkö minulle palveluksen?"
Minkä? Hänen ilmeensä on tutkimaton, mutta hän näyttää vilpittömältä. Hänen äänensäkään ei ole kuin inuva.
Miksi minun pitäisi sulkea silmäni ja pitää ne kiinni? Miksi ihmeessä? Hän näyttää niin pyytävältä... No, mitä haittaa siitä voisi olla?
Nuotion valo näkyy punaisena luomieni läpi. Hänen sormensa ovat viileät - miksi hän otti kasvoni käsiensä väliin?!? Ei kai - ... Minä värähdin ja hän vetäytyi. Mutta huuliani kihelmöi... Miksen avaa silmiäni ja lähde…? ...Koska tahdon hänen suutelevan minua uudelleen… Tuntuu typerältä edes ajatella noin! Jos hän tietäisi että se oli ensisuudelmani...
Hän liikahtaa - ja suutelee minua, hänen huulensa ovat niin pehmeät... Aivan kuin olisin jokin eksoottinen hedelmä jota hän maistelee... Ei, ei, ei, älä lopeta!
Hän on kuin kissa, puhuu minulle kehräävällä äänellä... Voi, miksi hän pyysi minua avaamaan silmäni? Hänen ilmeensä on kummastunut ja huvittunut ja saa minut laskemaan katseeni. Näytin varmaan naurettavalta; äänetön pyyntö 'etkö voisi suudella minua uudelleen?'
Nyt hän nostaa leukaani, voi, kunpa hän suutelisi! Tuo hänen vino hymynsä, hän sai itsevarmuutensa takaisin. HEI! Hän kaatoi minut selälleni ja tukahdutti huutoni huulillaan... Miksi minusta tuntuu tältä, en tiedä, tahdon enemmän - Rauhoitu, minä sanon! Pakko saada nämä nyrjähtäneet aivoni sijoilleen! Hänen hiuksensa ovat niin pehmeät ja hän maistuu hyvältä - ota ne käpäläsi pois hänen hiuksistaan! Enpäs. En tahdo! Mutta... Mitä jos Varjot tulevat? Tässä heille riittäisikin nauramista, 'kannattiko unohtaa vahtiminen vain tällaisen vuoksi', he kysyisivät - Hänellä on kylmät sormet! Ei lainkaan ihme, koska lämpötila on niin matala...
Joku tulee! Äkkiä piiloon! Maa on niin kova verrattuna hänen kosketukseensa... Miksi olen niin pahoillani kun hän irrotti sormensa minusta? Hei, se on Mummeli! Kylläpä hän nauraa riettaasti...
"Osasinpas jo odottaakin tätä! Mutta, tänä yönä ei teille kyyhkyläisille ole aikaa, sillä meidän on mentävä heti..."

Lisäksi kaksi vähän vanhempaa runoa:

Aurora

Valkea joulu
kuitenkin
Kuin tyynysodan jäljiltä
untuvainen lumi
Jouluruokaa
lahjoja kuusen juurella
naurua
Näennäisidylli

Aamunkoi
Misteli ja
yllätys
Silkinpehmeät huulet

Unen hauraus

Tämä siis on uutena vuotena tehty myöhästynyyt jouluruno ja seuraava on ruokapöydässä aamulla koulusta pois jäämisen jälkeen saadun inspiraation seurausta.

Lyhtyni

Katkera rakkaus
sen viimeiset säteet
valaisevat polkuani
Pimeyden ensi hetkenä
Kaikki tulee loppuun
Kun verinen kuu
nostaa katseensa
horisontista
Suoraan
minuun.

Vampyyri:
[x] En pyörry nähdessäni verta
[x] Olen purrut ihmistä
[x] Olen maistanut verta ja mielestäni se on iha hyvää
[ ] Inhoan valkosipulia
[ ] Pelkään teräviä puunpaloja
[x] Valvon myöhään/en saa unta yöllä
[x] Torkun päivisin
[x] Olen sosiaalinen ja viihdyn ihmisten seurassa
6/8

Zombie:
[/] Olen kömpelö
[ ] Rehellisesti sanottuna olen aika tyhmä
[ ] Viihdyn parhaiten laumassa kaltaisteni kanssa
[ ] Matkin toisia, minulla ei ole omaa persoonaa
[ ] En piittaa pätkääkään ulkonäöstäni
[x] Rakastan rentoa hengailua kavereiden kanssa
[/] Arvostan älyä, vaikken sillä itse loistakaan
[ ] Liikun erittäin kankeasti linkuttaen
2/8

Ihmissusi:
[x] Olen erittäin valpas täysikuun aikaan
[x] Kärsin karvojen liikakasvusta (ne tulee liian nopeesti takasin!)
[ ] Pidän lihasta
[x] Sudet ovat upeita eläimiä, eikä niitä saisi tappaa!
[x] Minulla on valppaat vaistot
[x] Puolustaudun ärhäkästi
[ ] Minusta tuntuu, että koirani on sukua minulle
[ ] Päivisin tunnen olevani ihan normaali
5/8

Succubus
[x] Olen nainen
[/] Ehkä hieman demoninen
[ ] Viettelen miehiä huvikseni
[ ] Erityisesti munkit on mieleeni
[ ] Olen viehkeä
[/] Imen energiaa ympärillä olevista ihmisistä
[ ] Kerään spermaa (WTF?!?)
[ ] Minulla on/haluaisin lohikäärmeen siivet selkääni
2/8

Noita
[x] Minussa on paljon voimaa
[ ] Olen melko herkkä kokemaan yliluonnolisia asioita
[x] Olen joskus harjoittanut magiaa
[ ] Olen tehnyt sopimuksen Paholaisen kanssa
[x] Jos vielä olisi noitavainoja, minut varmasti poltettaisiin roviolla!
[/] Intuitiivinen tietosi on vahva ja luotat siihen mukisematta
[ ] Minulla on kissa
[ ] Monet ovat kyselleet minulta selvyyttä esim. näkemiinsä uniin
3½/8

Demoni
[ ] Olen paha
[/] Jotkut kutsuvat minua riivaajaksi
[ ] Joskus koen olevani jumalista seuraava
[ ] Haluan että minua palvotaan jumalana
[/] Olen kova valehtelemaan
[ ] Olen vihainen
[ ] Pidät tuskasta
1/8

Vampyre. Enpä yllättynyt.

Eli nettisivut joilla käyn:
http://vampyyrit.getforum.org
http://www.notsafe.munpalsta.com
http://board.rauhaton.net/
http://taylorlautner.info/

Ihan vain omaksi muistutuksekseni. Kun en aina muista osoitteita :)

Metsä oli tumma ja tämä värien vastakohtaisuus sai Flannin vaaleanvihreän mekon värin hehkumaan. Neito painoi otsansa puun kaarnaa vasten ja koetti kerätä rohkeutta. Kaiken uhon hän oli jo tuhlannut mielenosoitukselliseen kävelyyn metsän reunalle. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Metsä huokaili hiljaa, mutta Flann tiesi sen olevan väliaikaista. Aikansa puun vierellä seistyään hän huoahti ja kiersi puun toiselle puolelle. Ei tyttö ollut rohkeuttaan saanut takaisin, mutta uteliaisuus oli saanut hänet pakottautumaan liikkeelle. Ja nyt hän oli metsässä, mutta mitään ei tapahtunut, mikään ei tuntunut erilaiselta. Jalat kuljettivat häntä syvemmälle metsään, mutta Flann päätti pitää linnan näköpiirissään. Hämmennys läikähti vaaleilla kasvoilla kun jalat tapasivat maatuvien lehtien peittämän polun. Kuitenkin Flann lähti kulkemaan polkua pitkin.

Hiljaisuus oli muuttunut painostavaksi, kun ympäristöstä alkoi kuin vaivihkaa kuulua ääniä. Hiljaista rahinaa ja käheitä kuiskauksia jotka saivat Flannin ihon nousemaan kananlihalle. Tyttö keräsi kokoon kaiken tahdonvoimansa jottei olisi lähtenyt juoksemaan. Hän ei tahtonut näyttää heikkouttaan. Yllättäen hänen eteensä levittäytyi pieni aukio. Flann asteli aukiolle hämmentyneenä ja varuillaan. Kuullessa käheiden äänien lähestyvän aukion reunaa tyttö kääntyi hitaasti ympäri. Synkkien puiden varjossa ei ollut mitään. Vai oliko sittenkin? Liikehdintää, varjoja väärissä paikoissa. Ääniä. Flann saattoi nähdä varjosta astuneiden olentojen vääntyneet kehot. Ne olivat kuin mustia aukkoja, varjoja, jotka imivät kaiken valon itseensä. Tytön ilme ei kuitenkaan näyttänyt ulospäin pienintäkään vinkkiä sisällä vellovasta kuvotuksesta.

Hän siloitteli mekkonsa helmaa sormenpäillään ja voitettuaan kuvotuksensa tutkaili etovia olentoja uteliaasti. Hänen ihmettelynsä keskeytyi takaa kuuluvan äänen vuoksi. "Mitä sinä täällä teet?" Flann ei hätkähtänyt, mutta hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin. Hän kääntyi rauhallisesti ympäri ja räpäytti vielä silmiään ennen kuin vastasi. "Katselen." Flann oli huomannut tuttavallisen, tai tässä tilanteessa epäkunnioittavan puhutelutavan, mutta havaitsi sen viehättäväksi eikä huomauttanut asiasta. Tytön metsänvihreät silmät kohtasivat nuoren miehen terävän katseen. Flann ei käsittänyt miten tämä oli päässyt hänen taakseen niin ääneti. Heti asiaa ihmeteltyään hän kuitenkin tunnisti kalpean ihon ja sirot kasvonmuodot sekä taipuisat mustat hiukset. Kyseessä oli sama nuorukainen, jonka Flann oli kohdannut myöhään illalla parvekkeensa alta. Nuorukainen, joka oli Vampyyri.

Nuorukainen tapitti Flannia odottaen vastausta ja Flann vastasi tuijotukseen yhtä kiinteästi vaikka havaitsikin sen hankalaksi. Pojan silmät olivat jotenkin... Eivät pehmeät, mutta sumuiset ja kuitenkin hyvin terävät.
Lukijani, Flann sai nuorukaisesta täydellisen mielikuvan jo ensisilmäyksellä, mutta jos häntä oltaisiin tunnin kuluttua pyydetty kuvailemaan tämän ulkonäkö, Flann ei olisi siihen kyennyt. Niinpä kerron heti tarkalleen mitä hän näki. Nuorukaisen hiukset olivat mustat, kiiltävät ja siniseen vivahtavat, Flann arveli niiden ylettyvät lapaluihin. Silmien väri oli hyvin tummaa sinertävää vihreää, Flann kykeni pitämään katseensa niiden syvyyksissä vain tahdonvoimalla sillä hänestä tuntui kuin hän olisi hukkunut niihin. Nuorukaisen silmissä oli jotain epävarmaa, vaikeaselkoista, joka pakeni joka kerran kun sen juuri oli saamassa kiinni. Pojan iho oli vaalea, kalpea, jotenkin hopeainen ja hehkuva varjossa jonka puu heitti nuorukaisen ylle. Flann totesi että poika oli häntä itseään pidempi, ei laiha, mutta tällä ei myöskään ollut liioitellusti lihasmassaa. Nuorukaisen kasvot olivat sirot, mutteivät naiselliset, soikion muotoiset. Flannia hämmästytti ero nuorukaisen nykyisen ja viime kohtaamisen aikana nähtävissä olleen ilmeen välillä. Nuorukainen oli itsevarman näköinen, kuin olisi omistanut koko metsän ja ollut kuitenkin epämääräisesti kunnoittava luontoa kohtaan. Mutta Flannia tuo nuori mies ei todellakaan näyttänyt kunnioittavan.

Flann ja nuorukainen olivat tuijottaneet toisiaan jo pienen ikuisuuden kun tämä jälleen puhui. "No niin..." nuorukaisen ääni oli enimmäkseen kyllästynyt, "Olet katsellut jo ihan tarpeeksi." Flann liikahti epävarmasti mutta piti kasvonsa peruslukemilla. "Onpa sinulla kiire hankkiutua minusta eroon", Flann tokaisi ja ravisti hieman hiuksiaan. Nuorukaisen ilme muuttui aivan selkeästi närkästyneeksi kun tämä totesi: "Ei mitään henkilökohtaista, mutta apinat käyvät kuumana." Flann tapitti poikaa vähän aikaa. Tuo lausahdus kuulosti aivan kamalalta eikä Flann käsittänyt mitä se tarkoitti. Hänen kasvoillaan oli hyvin kummastunut ja hitusen järkyttynyt ilme kun nuorukainen heilautti päätään sivulle ja osoitti sitten sormellaan Flannin taakse. "Nuo tuolla. Eivätkö ne muka sinusta näytä apinoilta?" Flann katsahti hänen osoittamaansa suuntaan ja havaitsi muutaman varjo-olennoista. Ne näyttivät pyrkivän aukiolle, muutama oli tullut pois metsän pimennosta, mutta aina ne perääntyivät hiippailtuaan liian kauas puiden siimeksestä. "Pakko myötää, kyllä ne melko apinamaisilta näyttävät", tyttö totesin pienoisen hymyn kera. "Tulepas sitten", nuorukainen sanoi ja Flann havaitsi että hänen äänensä tuli kamalan läheltä. Nuorukainen astahti tytön ohitse ja lähti kävelemään pois aukiolta ja - hämmästyttävää kyllä - puut väistivät häntä. Juuret vetäytyivät hänen tieltään ja oksat kiertyivät sivuun. Flann lähti vikkelästi seuraamaan häntä. Puut palasivat hänen takanaan paikoilleen niin että tytön oli kuljettava lähestulkoon nuorukaisen selässä kiinni jotta oksat eivät olisi ruimineet häntä. "Äh - ", tyttö henkäisi melkein kompastuessaan juureen - "kuka sinä oikein olet?" Nuorukainen vastasi tylsistyneellä äänellä: "Minä olen Mustan metsän valtiaan poika Ciar ja täällä metsässä kaikki kutsuvat minua prinssiksi ja imartelevat minua ja blaah blaah blaah..." Tämä oli pisin lause minkä Flann oli kuullut pojan huulilta ja se sai hänet rohkaisemaan itseään jutusteluun ja varmistamaan vielä: "Nimesi on siis Ciar?"
"Joo", nuorukainen vastasi. "Ja sinä olet Kuninkaan tytär Flann jolla on vielä kuusi muuta nimeä joita en viitsi luetella ja jota muut kuninkaalliset pitävät kummallisena ja joka - " Tässä kohden Ciar sulki tien Flannilta ja nojasi kätensä puunrunkoon " - kehui minua erittäin avokätisesti tänään päivällisellä." Flann tuijotti Ciaria järkyttyneenä. Sitten hän painoi ranteidensa sisäsivut ohimoilleen ja sormensa hiustensa sekaan ja tuijotti. Hetken tuijotettuaan hän huudahti: "Jumalauta! Mistä helkkarista sinä sen olet saanut tietää?!?" Ciar tuijotti Flannia, prinsessaa, hämmentyneenä - hän ei todellakaan ollut odottanut nuoren kuninkaallisen neidon käyttävän tuollaisia sanoja. Ciar sivuutti kysymyksen olankohautuksella ja jatkoi matkaa, jolloin Flannin oli seurattava jollei tahtonut saada sivalluksia oksilta. Flann joutui kiiruhtamaan pysyäkseen Ciarin perässä ja törmäsi tämän selkään kun tämä yllättäen pysähtyi. Ciar käännähti ja heilautti osoittelevasti kättään kaaressa linnan suuntaan. "Kas niin", hän sanoi Flannille, "Olette jälleen kotonanne." Sitten hän otti Flannia kädestä kiinni hitusen ilkeän ilmeen kera ja suuteli tämän kämmenselkää. Flann tuijotti nuorukaista ärsyyntyneenä tämän irvailevasta toiminnasta, vaikka olisi samoin tein voinut myöntää ettei itsekään pahemmin arvostanut linnassa vallalla olevaa nuoleskelevaa käyttäytymismallia. Ciar laski Flannin käden alas ja pyyhkäisi tämän ohi takaisin metsään. Flann jäi tuijottamaan nuorukaisen perään ja Ciar heilutti kättään ilmassa taakseen katsomatta. Flann käännähti, veti henkeä ja lähti palaamaan kohti linnaa jonka valot karkottivat yön tunnun ympäristöstä.

Eli siis, tähän tulee "parantamisen varaa"-osio:

Jokaisella on tapansa lukea, kirjoittaa ja tulkita, mutta itse kaipaisin jonkinlaista ympäistön ja pään sisällä käyvien ajatusten tarkempaa kuvailua, mutta se olen vain minä.

Tarina etenee aika nopeaa tahtia, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Rakenne on hieman rikkinäinen, ainakin minun makuuni. Ensin prinsessa on juhlissa, sitten hyppy toiseenpaikkaan, kolmanteen. Ainakin minun itseni oli vaikea sanoa, tapahtuuko tämä kaikki samana päivänä, kahtena päivänä vai viikon sisällä. Muutenkin tuli sellainen epävarma olo, että hyppääkö aihe joka jaksotuksessa muualle.

Toisin kuin muita, minua ei häirinnyt kuvailujen puuttuminen. Ehkä kyseessä on mielikuvitukseni, kuka tietää, mutta sain vahvoja mielikuvia siltä miltä paikka näyttää, yms. jo näistä kuvailuistasi
Muuten tarina tuntuu hypätehtelevän hieman paikasta toiseen, mutta ei kovinkaan häiritsevästi.
Minua vain häiritsi, miten paljon toooodella lyhyitä lauseita käytät. Ne... töksähtelevät, vaikeuttavat lukemista, vaikka pieninä määrinä ovatkin hyvä tyylikeino.

Toinen häiritsevä asia oli se, miten... kaikki muut ovat jotenkin typerämpiä kuin Flann. Aloin jo vähän ärsyyntyä siihen, miten hän ajattelee muita typeryksiksi... vain hän ja se vampyyri vaikuttavat jotenkin "hyviltä" tyypeiltä.

Ja viimeinen kritiikki kohdistuu sanavalintoihisi. Hyvä on, olen samaa mieltä ja suurin osa sanoista on hauskoja ja keventää tarinaa - mutta en saanut oikein otetta siihen, pitäisikö tämä nyt ottaa vakavasti vai ei. Alku ainakin tuntui lapsekkaalta ja ei liian vakavasti itsensä ottavalta, mutta vampyyrikuvauksessa alkaa jo tuntua kauhuromantiikan haulta.. Ja nuo kaksi piirrettä samassa tekstissä vahingoittavat toisiaan ^^'

Hyppely ei minua niin paljoa haitannut, ympäristön ja tilanteen kuvailun puute enemmän. Mikä maa, mikä valuutta? Onko Flann nyt osittain vampyyri vai mitä ihmettä? Millainen paikka tuo on, jos ei ulkoisesti niin tunnelman ja mielipiteiden perusteella? Ei tarvitse vastailla, mutta minusta tuollaisten asioiden ilmaisu, edes hyvin kevyesti, auttaa paremmin hahmottamaan tarinaa, erityisesti prinsessatarinaa...

2 luku oli kiinnostava, vaikka kieltämättä en itse tykännyt siitä ruusukohdasta. (En tiedä oliko syynä ruusu, vai se miten palvelijatar käyttäytyi) Olen myös samaa mieltä Sir Kain kanssa siitä, että tuo jatkuva muiden typeryys alkaa häiritsemään. Tietysti jos tarinassa paljastuu jokin syy siihen miksi vampyyri ja Flann olisivat oikeasti muita viisaampia niin... Se voisi ehkä mennä, mutta ei mahdottoman suurina annoksina.

Minä ehdottaisin sinulle, että kokeilisit korvata Flann nimeä esimerkiksi sanoilla prinsessa tai neito, miten sen ikinä haluatkaan kuvata.

Sillä nyt teksti on tukahduttavan oloinen kaikkien noiden Flann Flann nimen toistumisen kanssa.

Kuitenkin kappaleet ovat pituutensa puolesta melko tappavia, ja harrastat aika paljon yksittäisiä lyhyitä virkkeitä. Sivulauseiden ryöstöviljely ei tietysti ole sekään hyvä, mutta kohtuukäyttö voisi tuoda tekstiin paljonkin joustavuutta ja helpottaa luettavuutta. Aloitat myös lauseita hyvin usein sanoilla "ja" tai "mutta", ja jos sitä tehokeinona ajattelee, niin tuo tahti kuluttaa sen puhki hyvin nopeasti ja se alkaa tökkiä.

kirjoitusasuun ja kappalejakoihin enemmän huomiota, niin erittäin hyvä tulee.

Puutarhuri selvisi säikähdyksellä. Flann ei. Hän ei enää katsellut ruusujaan iltaisin. Jos olisi, uteliaisuus olisi vienyt voiton ja hän olisi sännännyt metsään. Kaikki mikä muistutti häntä etäisestikään metsästä sai hänet hermostumaan. Hän halusi - eikä kuitenkaan halunnut - mennä metsään. Hän tiesi että hän olisi vapaata riistaa jos astuisi tummien puiden alle. Mutta se kiehtoi häntä. Siihen oli syynsä, ne muutamat pisarat poikkeuksellista verta jotka hänen suonissaan kiersivät. Ja Flannille luonteenomainen uteliaisuus. Jossain syvällä sisimmässään hän tiesi, että menisi metsään, vaikka kuinka yritti viivytellä ratkaisevaa askelta. Päivät matoivat, tumma metsä varjosti koko ajan hänen tajuntaansa. Lopullinen raja hänen itsehillinnälleen tuli erään tyypillisen tylsistyttävän juhlaillallisen aikana. Mutta sitä ennen hän löysi ruusun, joka oli erilainen kuin muut.

Aamulla, kun Flann heräsi, hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä hänen yöpöydällään maljakossa oleviin nuutuneisiin valkoisiin ruusuihin. Palvelijattaret olivat unohtaneet vaihtaa ne. Turhautuneena neito nousi ylös ja avasi parvekkeen ovet. Hän vältti katsomasta metsää, mutta näki sen koko ajan. Flann onnistui jotenkin pitämään hermonsa kasassa ja katkottua kauneimpia ruusuja pensaista. Kärsivällisyys ei koskaan ollut kuulunut hänen vahvuuksiinsa, ja hän oli todennut että palvelijattaret valitsivat ruusut summanmutikassa eivätkä vahtineet muuta kun etteivät ruusut olleet nuupahtaneita. Joten tänään hän poimi itse ruusunsa. Yllättäen hän huomasi pensaassa ruusun, jossa oli jotain poikkeavaa. Hän irrotti sen varoen pensaasta, varoen, koska ei halunnut vahingoittaa ruusua, varoen koska ei tahtonut repiä ihoaan. Hän käänsi ruusua valoa vasten. Ruusun keskusta oli punainen. Ei lämpimän ruusunpunainen, vaan tumma. Kuin verta. Flann käsitti, että se oli verta. Hän oli lähellä paikkaa, jossa kalpea olento hyökkäsi puutarhurin kimppuun. Veripisara oli jotenkin sattunut osumaan juuri ruusun keskustaan ja imeytynyt kukan terälehtiin. Flannin mielestä ruusu oli kaunis. Kylmä verenpunainen sävy. Jokin sai kukan kiiltämään auringossa, ja punaisella pohjalla kimmellys erottui selvemmin kuin valkoisella. Flann halusi ruusun olevan kokonaan verenpunainen. Hän painoi sormensa yhteen ruusun piikeistä ja värähti katsoessaan kuinka hänen voimakkaan värinen verensä putoili pisaroina valkean ruusun terälehdille. Veri ei imeytynyt lehtiin nopeasti, mutta imeytyi kuitenkin. Veri sormen haavassa alkoi hyytyä, joten hän painoi toisenkin sormensa piikkiin saadakseen ruusun värjättyä kokonaan verenpunaiseksi.

Yksi linnan palvelijattarista siivosi prinsessan huonetta. Hän huomasi, että ruusut oli vaihdettu. Prinsessa oli arvatenkin kerännyt ruusut itse huomattuaan niiden nuupahtaneen. Palvelija huomasi, että yksi ruusuista oli punainen. Tietyssä valossa se näytti mustalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt samanlaista. Se sai kylmänväreet kulkemaan hänen selässään. Hän ei ollut varma mistä hyytävä tunne johtui, mutta yllättäen hänen teki mieli poistua huoneesta niin pian kuin mahdollista. Kenties ruusulla oli jotain pahoja voimia! Palvelijatar naurahti vainoharhaisuudelleen ja siivosi huoneen huolella, silottaen päiväpetosta kaikki rypyt pois.

Flann oli todella hermostunut. Aivan tavallinen ilta. Aivan tavallisia vieraita. Aivan tavaton puheenaihe. Niin juuri. Flann oli kiusaantunut. Eivätkö he voineet olla hiljaa! Hän tuijotti pistävästi tummahiuksista kreiviä, joka todennäköisesti oli joskus nuorena ollut hyvinkin komea. Mies puhui hänen isälleen. Monet miehet olivat heti yhtyneet keskusteluun. Muutamat naisetkin olivat liittyneet keskusteluun, lähinnä taivastellakseen miten kamalia ja pelottavia kaikki pimeyden olennot olivat. Kreivin ääni kuului muiden äänien yli. "En saata ymmärtää miksi teidän kaltaisenne järkevä kuningas hyväksyy valtakunnassaan noiden pimeyden olentojen olemassaolon!" Flannin silmät kipinöivät. Kreiviä vastapäätä istuva kreivitär sattui vilkaisemaan prinsessaa ja vetäisi terävästi henkeään. Hän oli varma, että jos joku todella osaisi tappaa katseellaan, se olisi juuri tämä kissansilmäinen prinsessa.

Muut prinsessat loivat oman keskustelunsa aiheen ympärille. "Olen kuullut että pimeyden olennot ovat rumia. Eräs ystäväni kertoi minulle niistä. Että niiden silmät ovat punaiset ja niiden keho on epämuodostunut..." Monet vetivät henkeään kauhuissaan, haluten kuitenkin kuulla lisää. Toinen prinsessa, jolla oli kikkarat hiukset, kuiskasi muille kuin salaliittolainen: "Ne ovat kaikki rumia. Mutta kaikkein kammottavimpia ovat vampyyrit. Liha mätänee niiden luiden ympärillä ja niiden silmät ovat kuin mustat kuilut. Ne eivät siedä auringon valoa, vaan palavat. Miten paha olento voisikaan sietää valoa, hyvyyden vertauskuvaa?" Flannin sisu kuohahti. Hänen kirkkaat silmänsä kääntyivät kikkarahiusta kohti. Joku huomasi hänen äkkinäisen liikkeensä. "Mitä nyt?" äimisteli eräs prinsessa. Juuri sellainen lillukanvarsi, jollaisia Flann inhosi. Lillukanvarsi näytti säikähtäneeltä. Ja Flann halusi järkyttää heitä. "Älä puhu", hän tokaisi kikkarapäälle. "Teistä kukaan ole koskaan nähnyt vampyyriä. Te ette tiedä millaisia ne todella ovat, joten älkää esittäkö tietäväisiä." Toiset käsittivät, että nyt kuultaisiin jotain kiinnostavaa. Flann oli huomion keskipiste. "Vampyyrit ovat jotain niin ainutlaatuista, ettette te voi kuvitellakaan sitä." Flannin katse kiersi muiden kasvoissa. He tuijottivat häntä kuin tottelevaiset koiranpenikat. Tämä ärsytti Flannia entisestään, aivan kuin nämä pikkukakaran tasolla olevat pikkuprinsessat jotka todella eivät iältään poikenneet hänestä paljoakaan suuntaan tai toiseen pitäisivät häntä jonain vampyyri - tietäjänä. Kuin hän olisi perehtynyt niihin tarkastikin. "En ole nähnyt kuin yhden vampyyrin. Mutta hän oli komein inhimillinen olento, jonka olen eläessäni nähnyt." Prinssit jotka kuulivat hänen sanansa kääntyivät häntä kohti katseet täynnä epäuskoa. Flann nautti tilanteesta täysin siemauksin. Hänen silmänsä kaventuivat ja hänen huulensa kaartuivat julmaan hymyyn. "Juuri niin. Se valkea hipiä, mustat hiukset... Silmät, jotka niin tummat, etten osaa sanoa olivatko ne mustat vai jotain muuta väriä... Hänen ihonsa hehkui kuunvalossa kauniimmin kun yksikään puutarhamme sadoista valkeista ruusuista. Kuu, ruusut, kauneimmat prinsessat ja kuningattaret, komeimmat prinssit... Kaikki kalpenevat hänen rinnallaan." Juhlasalin ilmapiiri oli sähköistynyt. Flannin ääni oli ainoa kuuluva ääni. Kaikki tuijottivat tätä nuorta neitoa. Epäuskoa. Kauhua. Ihastusta. Kenenkään silmissä ei näkynyt inhoa, joka aiemmin oli värittänyt heidän äänensä. Flann oli onnistunut tuomaan kalpeakasvoisen nuorukaisen kaikkien silmien eteen niin elävänä huolimatta siitä ettei kuvaus ollut täydellinen. "En voi kertoa teille tarkalleen miltä hän näyttää, sillä sellaista täydellisyyttä ei voi kuvata sanoin."

Ensimmäiset ihmiset, jotka onnistuivat häivyttämään kuvan mielestään liikahtelivat kuin muurahaiset olisivat juoksennelleet ympäri heidän kehojaan. Aiempi kreivi kokosi itsensä ja kysyi ylenkatseellisesti: "Ja missä armon prinsessa on moisen otuksen mahtanut nähdä?" Lumous haihtui ja Flannin ääni vastasi vielä kopeammalla äänensävyllä: "Onko sinun asiasi missä minä olen nähnyt vampyyrin? Tahdotko sinäkin nähdä sellaisen?" Kreivi vastasi tuhahduksella. Lopulta Flannin isä, kuningas, sai äänensä takaisin. Hänen kasvonsa olivat punehtuneet sekä raivosta että häpeästä. "Flann!" hän jyrisi. "Kuinka sinä saatat kertoa mokomia valheita vieraillemme?!? Tiedät vallan hyvin, etteivät nämä pimeyden olennot astu ulos Mustasta metsästä!" Kuningas oli vaikuttava mies, mutta Flannilla oli luja mieli eikä hänen isänsä raivoa uhkuva äänensävy vaikuttanut siihen mitenkään. "Mene huoneeseesi." Muuta kuningas ei saanut sanottua tyttärelleen, tyttärelleen jonka silmien katse pisteli häntä. Flann loukkaantui. Hänestä tuntui että häntä rankaistiin kuin lasta. Kuitenkin hän nousi kopeasti seisomaan ja lähti kävelemään pois. Ovella hän kääntyi puoliksi takaisin ja sanoi puhuen hiljaisella, uhkaavalla äänellä: "Oletko aivan varma, että kaikki tottelevat lakejasi? Kenties joku on valmis ottamaan sen riskin..." Kuninkaalle tuli tyttärensä sanoista todella epämukava olo. Hänen ihonsa nousi kanalihalle. Hän huomasi tyttärensä puheissa jotain kummallista. Vaikutti siltä, että neito ihaili vampyyriä. Ja piti tätä... inhimillisenä. Vaikka Flann poistuikin, kaihertava tunne ei jättänyt kuningasta rauhaan. Hän ei enää kyennyt keskittymään keskusteluihin. Hänellä oli tunne, että jotain oli tapahtunut. Jotain peruuttamatonta. Jotain, jonka jälkeen tämä maa ei enää olisi entisensä.

3 luku --> lumivalko

Otsikko: Erilainen prinsessasatu
Kirjoittaja: Lumikki
Ikäraja: väliltä K11 - K15
Tyylilaji: romance, angst, lievää lemonia.
Esittely: Kertomus prinsessa Flannista ja hänen kummallisuuksistaan. Tärkeä osa hänen kummallisuuksiaan on ei-ehkä-ihan-tarpeeksi-älykäs vampyyri Ciar. Ja loput saatte tietää kun luette.

"Kuten MacBeth tai Kullervo, tämäkin tarina on ajaton. Se näyttäisi ensilukemalla olevan fantasiatarina prinsessasta, mutta tuota voi hyvin tulkita myös nykymaailman ajatuksiin sopivaksi, kuinka jotkut pojat ovat pullamössöpoikia, kunnes huomaa aivan sattumalta Sen Oikean.
Kun miettii tarinoita, jotka ovat olleet samankaltaisia kuin tämä, niin yleensä prinsessat ovat äärettömän ärsyttäviä neitoja, jotka eivät osaa edes kuoria hernettä itse. Flann on poikeuksellinen, itsenäinen prinsessa ja juuri siksi hänestä pidänkin, hän sopii tarinan ajatuksiin."
-Forte

A/N: No niin. Tämä on vain tarina, jonka idean sain kummallisena ahaa-elämyksenä, kun olin kotini ylä-aulassa lähdössä tallille. Siellä tallilla sitten aloin suunnittelemaan tarinaani... Tuo "Erilainen prinsessasatu" ei muuten ole tämän tarinan oikea nimi, koska sellaista ei ole. Heitin vain kehiin jotain, joka kuvailisi aihetta yleismaallisesti.

Prologi

Nuori neito, valkoisten ruusujen maan prinsessa, istui yhdellä suuren juhlasalin upottavan pehmeistä penkeistä näyttäen tyypillisen hienostuneelta, juuri sellaiselta kuin prinsessan pitääkin näyttää. Tosin tämä prinsessa ei ollutkaan tyypillinen kultakutri-sinisilmä-maitoiho, vaan hänen hiuksensa räiskyivät liekinpunaisina, hänellä oli kuulas iho ja pistävät vihreät silmät, jotka ilmiantoivat kaikki hänen tuntemuksensa. Ja nyt nämä silmät kertoivat nuoren neidon olevan hyvin, hyvin kyllästynyt. Hän kuunteli puolella korvalla ympärillä käytäviä keskusteluja ja sitä, miten maitokasvoiset prinssit kehuskelivat tappamillaan lohikäärmeillä. Vain tahdonvoima esti punapäätä haukottelemasta. Yksi prinsseistä yritti kiinnittää hänen huomiotaan.
"Prinsessa Flann, kuinka monta lohikäärmettä minun olisi surmattava saadakseni sinut huomaamaan minut?" Vastaukseksi kysymykseen nuori neito katsahti poikaan pistävillä silmillään.
"Ei yhtään", hän vastasi ykskantaan ja prinssin silmät kirkastuivat. "Minun huomiotani ei saada idiotismilla", prinsessa jatkoi sitten terävästi, ja vaaleahiuksinen prinssi katsoi häpeilevästi lautastaan.

Flann oli aina ollut hankala. Ja sen vuoksi poikkeuksellisen suosittu. Flann oli aina arvostanut erilaisia asioita kuin muut prinsessat. Siinä missä toiset pitivät kauniista piirteistä ja mahtavista urotöistä, Flann oli enemmän kiinnostunut älystä. Vaikka kasvatuksensa vuoksi hänkin oli melko ulkonäkökeskeinen. Mutta koska hän ei ollut mitenkään ihastunut vaaleanpunaiseen ihoon ja pehmeisiin piirteisiin, jollaisia linnoissa kasvaneilla pullamössösukupolven prinsseillä oli tarpeettoman usein, oli Flann juuri se vaikeasti saavutettavissa oleva ei-sääntöä-ilman-poikkeusta-prinsessa. Ja hän todella oli hankala. Ja arvosteleva. Ja inhottava. Ja vielä piti siitä! Pullamössöprinsseille ilkeily oli hänen ominta alaansa. Ja jos linnaan joskus erehtyi saapumaan komea ja tumma prinssi, jolla oli valloittava hymy, hän sai osakseen vielä kamalamman kohtelun. Sillä Flann oli huomannut, että mitä herkullisemman näköinen mies, sen suurempaan idiotismiin tämä kykeni. Flannin mielestä oli todella huvittavaa loukata prinssejä. Sanoi vain oikeassa paikassa jotain, joka loukkasi heidän ylikasvaneita egojaan. Se, miten prinssien hymyt hyytyivät ja muuttuivat kiusaantuneiksi, ja miten he yrittivät selvitä tapaamisen loppuun teräväkielisen Flannin kanssa. Ja yrittivät olla kohteliaita siinä missä Flann oli niin inhottava kuin osasi. He ottivat niin tosissaan tämän lohikäärmeiden ja muiden petojen tappamisen, että kun Flann vain väheksyi heidän "urotöitään" he ottivat sen niin kipeästi itseensä ettei sille voinut muuta kuin nauraa. Ja Flannilla olikin naurussa pitelemistä. Mutta hänellä oli rautainen itsehillintä vaikka hänen silmänsä kavalsivatkin hänen todelliset tunteensa.

Flann rakasti linnan puutarhan valkoisia ruusuja. Hän rakasti kuuta.
Erityisen kauniita valkoiset ruusut olivat kuun pehmeässä kajossa.
Puutarhaan levinnyt musta metsä korosti ruusujen valkoisuutta entisestään.
Jos metsässä todella olisi asunut joku, tämä joku olisi saattanut nähdä kuutamoöinä kuinka valkeaan yöpukuun verhoutunut punahiuksinen neito istui linnan parvekkeen kaiteella ja katseli kuinka kuun säteen heijastelivat valoaan valkeista ruusuista.

Eräänä kirpeänviileänä iltana Flann oli tapansa mukaan katselemassa ruusuja parvekkeeltaan. Kuu oli juuri mennyt pilveen, puutarha oli hämyinen ja usva pyörteili pensaiden juurakoissa. Koska ilta oli viileä, Flann oli vetänyt tumman ja lämpimän aamutakin päälleen. Myöhemmin hän oli tyytyväinen siitä että oli tehnyt niin, sillä sai nyt todistaa jotain, joka olisi saanut kenet tahansa toisen kirkumaan kauhusta.

Luku 1

Flannin pimeään sopeutuneet silmät erottivat liikehdintää eräästä ruusupensaasta, joka sijaitsi melko lähellä parveketta. Hän kuuli mutinaa. Yksi linnan monista puutarhureista näytti etsiskelevän jotain pensaikosta. Flann oli huutamassa miehelle, kysyäkseen mitä hän touhusi puutarhassa tähän aikaan, muttei ehtinyt. Hänen huomionsa kiinnittyi puutarhurin taakse. Oliko se susi?

Flann näki puutarhurin takana kaksi kiiluvaa silmää. Hän oli huudahtamassa puutarhurille, tällä kertaa varoittaakseen tätä, mutta myöhästyi jälleen. Silmät – sekä se jolle ne kuuluivat – ponkaisivat eteenpäin liikkeellä, joka oli melkein liian äkkinäinen silmin havaittavaksi. Flann tuijotti lamaantuneena kuinka musta pisara valui pitkin valkeaa leukaa, kuinka tummat huulet painuivat vasten puutarhurin kaulaa ja kuinka muutamat karanneet veripisarat putoilivat maahan. Kuu tuli näkyviin pilven takaa. Flannin silmäterät supistuivat ja hän tuijotti näytöstä edelleen, nähden tapahtumissa kauneuden, jollaista kukaan toinen ei olisi nähnyt. Ja hän henkäisi, kuin yllättyneenä, ja tuo kalpea olento jonka tummat hiukset vain korostivat valkeiden kasvojen kontrastia, nosti kasvonsa tyttöä kohti, tyttö huomasi että olennon silmätkin olivat kuin mustat, ja sitten se oli poissa. Ainoat kuuluvat äänet olivat Flannin hengitys sekä kahahdus kun puutarhuri kaatui pensaaseen. Flann oli hetken paikoillaan, kykenemättä liikkumaan kuin lumouksen jälkimainingeissa. Sitten hän hypähti alas matalalta parvekkeeltaan, käveli puutarhurin viereen ja näki siistin, kuin veitsellä leikatun näköisen pystyviillon miehen kaulassa. Ja tajusi, ettei mies ollutkaan kuollut. Hän veti aamutakin nopealla liikkeellä ohuen yöpukunsa päältä ja kietoi sen miehen kaulan ympärille. Sitten hän käveli linnan takaovelle ja astui sisään.

Palvelijattaret nostivat aivan uskomattoman hulabaloon nähdessään prinsessan. Täällä! Palvelijoiden huoneistoissa ja keittiön takahuoneessa! Miksi?! Mutta prinsessa vaiensi heidät tiukalla mulkaisulla ja totesi käsittämättömän rauhallisesti: ”Jos mielitte pelastaa puutarhassa, minun parvekkeeni alla makaavan, vertavuotavan puutarhurin verenhukkaan kuolemiselta, suosittelen että tekisitte jotain muutakin kuin vain kauhistelette sitä että tulin kertomaan teille tästä.” Sitten Flann kääntyi ja asteli ulos. Palvelijat alkoivat säntäillä ympäriinsä kuin päättömät kanat. Flann käveli mustaa metsää kohti ja kuuli kuinka lauma palvelijoita lopulta säntäsi ulos takaovesta uskomattoman melskeen saattelemina. Flann jatkoi kävelyään. Äänet vaimenivat pikkuhiljaa.

Flann katseli uhkaavaa, tummaa metsää katse ihmetyksen valtaamana. Hän kuuli pehmeitä ja sähiseviä kuiskauksia, risahduksia ja suhinaa puiden takaa. Toisinaan kuiskaukset muuttuivat ymmärrettäviksi. Ne kutsuivat häntä, maanittelivat astumaan tummiin syvyyksiin. Mutta Flann ei ollut typerä. Hän tiesi säännön. Ken tohti astua metsään, oli täysin noiden olentojen armoilla. Ja jos olento astui ulos metsästä, sen sai tappaa sen enempiä miettimättä. Kaikki tapahtui omalla vastuulla. Joten Flann vain katseli metsää hiljaisen kunnioituksen vallassa, kävellen sen viertä. Pikkuhiljaa hän kääntyi pois, niin että hänen kävelynsä näytti päämäärättömältä. Hän ei tohtinut näyttää metsän asukeille kuinka paljon todella kammoksui tuota pimeyttä. Hänen pelkoonsa sisältyi myös uteliaisuutta. Ja hän halusi nähdä uudelleen tuon kalpean olennon, joka oli lumonnut hänen mielensä. Flann tiesi, ettei olento todella ollut häntä lumonnut. Hän oli tehnyt sen itse. Pakonomainen tarve nähdä se uudelleen kumpusi syvältä hänestä itsestään, ilman ulkopuolisia vaikuttimia. Kaikkeen olemassa olevaan kohdistuva uteliaisuus. Tarve tietää. Tuntea. Olla. Ja myös jotain muuta. Hän ymmärsi sen itse, mutta jos häneltä olisi kysytty mistä oli kyse, hän ei olisi osannut pukea sitä sanoiksi. Mutta uteliaisuus oli ajanut hänet metsän reunalle, ja uteliaisuus hänet ajaisi metsäänkin. Siitä eteenpäin kyse olisi jostain muusta. Jostain… tuntemattomasta.

Luku 2 --> lumivalko