IRC-Galleria

Seuramme järjestämässä luentotilaisuudessa ammattivalmentaja kertoi siitä, miten hevonen heijastelee reaktioillaan ratsastajansa toimintaa ja tyyliä. Hän totesi, että hevonen alkaa aikaa myöten muistuttaa ratsastajaansa, ja että hevonen on sellainen, joksi se ratsastetaan.

Oli pakko hymyillä, juuri näin se on. Minulla on nimittäin ollut kaksi hevosta, joiden voisi hyvällä syyllä sanoa olevan niin erilaiset kuin ikinä voi: suomentamma Iisalmesta ja täykkäriverellä sävytetty oldenburg-ruuna Saksasta. Ensimmäinen pitkä ja matala, toinen kompakti ja korkea. Aikaa myöten olen kuitenkin saanut huomata, miten valtavasti ne oikeastaan muistuttavat toisiaan niin hyvissä kuin huonoissakin ominaisuuksissa: Esimerkiksi kumpikaan ei maastossa eikä muuallakaan ole juuri pelännyt tai säikkynyt mitään: oli sitten leikkuupuimuri, peura tai helikopteri, niin vähän katsotaan, että mikäs se tuossa ja sitten jatketaan matkaa. Sama kisoissa: onpa jänskät johteet tuossa esteessä ja onpa komea kukkapuska, jippii mitä suuren urheilujuhlan tuntua!

Toisaalta kumpikaan ei koskaan ole pysynyt paikallaan kun kylmillä keleillä riisun tai puen maneesissa huopaa tai loimea istuen itse samalla satulassa. Pyöritään, kääntyillään, hiippaillaan pikkuhiljaa liikkeelle kuskin pyytämättä. Aina sama sähläys, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mitä tämä kertoo minusta?

No hyvistä ominaisuuksista on helppo aloittaa. En kauheasti pelkää, suhtaudun elämään ja ratsastukseen iloisesti ja positiivisesti, viestin hevoselle, että onpa tosi kiva kun saadaan tässä mennä viipeltää. Vaan entä se toinen puoli, ei kai tuo sähläys minusta johdu? No kylläpä vaan johtuu: Olen vähän suurpiirteinen ja jos en ole mieltänyt, että olen tekemässä jotain merkityksellistä, niin menen ja huiskin vähän miten sattuu. Huopaa riisuessa en suuremmin mieti, mihin paikkaan ja miten päin hevosen pysäytän, enkä systemaattisesti vaadi siltä, että sen pitää nyt pysyä paikallaan. Huitelen huovan reunaa, tökin jaloillani hevosen kylkiä ja juttelen jollekulle katsomoon. Ei tosiaan tarvitse ihmetellä, miksei hevonen ymmärrä, että nyt kuuluu seistä.

Tämän oivalluksen tehtyäni olen luvannut itselleni, että yritän jatkossa hevosen kanssa toimiessani paljon enemmän ajatella, mitä oikein olen tekemässä ja mitä se tekee hevoselleni. Kuten huopaesimerkki osoitti, kysymys ei ole vain treenihetkistä, vaan kaikesta muustakin sitä ennen, sen jälkeen ja sen aikana. Toisaalta tämän ymmärtämisellä on epäilemättä suora yhteys treenipuoleenkin: Esimerkiksi käyntiväistöihinkin ehkä löytyisi rauha ja rentous sillä, että keskittyisin olemaan hiljaa, puristamatta ja kiirehtimättä ja miettimättä, että voi juma mikä tässä maksaa, miksei me jo laukata.

Ai miksi otin esiin juuri käyntiväistöt? No siksi, kun ne ovat molemmilla polleilla olleet niin turkasen vaikeita, mennä tohotetaan vaan ja kiukutellaan pidätteistä turpa väärällä.