IRC-Galleria

Tämän merkinnän aihe on valitettavasti kuin ruotsinlaivabändin bassosoolo: sen tulon voi ennakoida, mutta sitä ei voi estää. Mistäpä muusta kirjoittaisi aivopotilaana makaava harrasteratsastaja kuin - no tietenkin - ratsastuksen vaaroista.

Tapaturmat ovat ratsastajien kestokeskustelunaiheita ja niihin suhtautumista työstetään niin ratsastuskoulujen satulahuoneen nurkassa kuin urheilupsykologien luennoillakin. Hiuksianostattavimmat tarinat kerrotaan tietysti kenttäleirin saunaillassa siideripullot kourassa. Voitte kuvitella: "No siinä me mentiin, mulla oli lippa silmillä, jalkkariremmi katki ja banketti lähestyi miljoonaa, enkä mä ehtiny ajatella kuin että nyt rysähtää.." No joo, you know the stuff. (Kouluratsastajien porukoissa muuten sama juttu, paitsi että onnettomuus on se kun kynsi lohkeaa ja menee ranskalainen manikyyri pilalle ; )

Ratsastamiseenhan liittyy aina putoamisen ja loukkaantumisen riski, jota voi toki järkevällä toiminnalla vähentää, muttei koskaan täysin poistaa. Analyyttisesti ottaen se on asia, jonka voi jokainen oman harkintansa mukaan hyväksyä - ja harrastaa lajia- tai olla hyväksymättä ja pysyä pois satulasta. Itse olen sen hyväksynyt tietäen, että liikenne, tupakka ja alkoholi (ja tietyissä piireissä puukot) tappavat tilastollisesti useammin ja varmemmin.

Ikävä piirre tuossa kauniin loogisessa ajattelumallissa on se, että se ei huomioi ihmispsyyken toista puolta eli tunnetta. Riskianalyysi ei auta pätkän vertaa, kun kauhu iskee. Pelko voi syntyä onnettomuuskokemuksesta tai ilman sitäkin ihan pelkistä mielikuvista.

Oman pitkän harrastustaustani aikana minulla on ollut tässä suhteessa erilaisia vaiheita, joskus on pelottanut enemmän ja joskus vähemmän. Voittopuolisesti kyllä on ollut niin, että kun kilometrit lisääntyvät, niin pelko ja epävarmuus loittonevat. Edes läheltä piti-tilanteista ei ole jäänyt pahoja fiiliksiä. Viime kesäinen dyykkaus okserin yli Laakson hiekkakentällekin yksinkertaisesti vain hävetti, kun syynä oli oma typerä virheeni.

Nyt kuitenkin kun makasin toissa iltana kuulokkeet päässä ja varjoainekanyyli kämmenselässä sairaalassa magneetttikuvauskoneen uumenissa tulin ajatelleeksi, että mitähän tästä eteenpäin. Tiedän toki paranevani, eikä vammani (selkäytimen kovakalvon vaurio) ole millään lailla johtunut ratsastuksesta, mutta olenpahan saanut aika kouriintuntuvasti kokea ja nähdä, miten vaikeaa aivo- ja keskushermostoliitännäisten vammojen diagnosointi ja parantaminen ovat.

Sivumennen sanottuna minä olen tämän potilashuoneen onnekkain yksilö, mitä tulee vamman vakavuuteen, mutta eipä silti paljon naurata minuakaan. Kotiinpääsyn ja normaalielämän jatkamisen ajankohdasta kun ei ole tietoa. Tekee mieli selittää kaikille, että tajuatteko hei ollenkaan, miten monimutkaiset jutut meillä kaikilla on korvien välissä ja miten helvetin vaikea niitä on ehjätä, jos jotain menee pieleen. (Sitäpaitsi säästän teidät siltä pateettisuudelta, että rupeaisin kuvailemaan mitä mielessäni liikkui, kun järjettömän kivun syy ei ollut vielä selvinnyt ja pelkäsin aivokalvontulehdusta, veritulppaa ja ties mitä.)

Tosiasia on se, että kun tästä nousen ja vedän mountain horset jalkaan ja GPA:n päähän ja kiipeän ruunan kyytiin, ei ole millään lailla yhtään aikaisempaa todennäköisempää, että sieltä vakavin seurauksin keikahtaisin. Kokonaan eri juttu on se, miltä minusta sitten tuntuu. Nousevatko mieleen muistikuvat kivusta, yksinäisyydestä, tippakanyylista ja sairaalaruuasta? Rupeanko pelkäämään putoamista ja päävammaa? Tuliko tästä nyt se käänteentekevä kokemus, se kuuluisa viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän?

En tosiaan tiedä. En ole vakuuttunut, ettenkö voisi pelätä, mutten myöskään millään lailla päättänyt, että minähän en sitten rupea pelkäämään. Ei sitä voi päättää. Mutta toivon kyllä kovasti, että pystyisin vielä kokemaan sen riemun ja vauhdin hurman, johon olen niin koukussa, hikiset treenihetket, päättömän vääntämisen periaatteella riding by perkele, ja sen harvinaisen jumalallisen flow- tilan kun askel osuu ja hyppy lähtee. (No nyt itkettää.)

Mutta aika näyttää. Vastausta en saa tietää kuin yhdellä ainoalla tavalla eli kokeilemalla, ja sen nyt ainakin aion tehdä. Koska se päivä nyt sitten ikinä tuleekaan.

Yksi asia on kuitenkin varma: Ilman kypärää ette minua hevosen selässä tule näkemään.

Seuramme järjestämässä luentotilaisuudessa ammattivalmentaja kertoi siitä, miten hevonen heijastelee reaktioillaan ratsastajansa toimintaa ja tyyliä. Hän totesi, että hevonen alkaa aikaa myöten muistuttaa ratsastajaansa, ja että hevonen on sellainen, joksi se ratsastetaan.

Oli pakko hymyillä, juuri näin se on. Minulla on nimittäin ollut kaksi hevosta, joiden voisi hyvällä syyllä sanoa olevan niin erilaiset kuin ikinä voi: suomentamma Iisalmesta ja täykkäriverellä sävytetty oldenburg-ruuna Saksasta. Ensimmäinen pitkä ja matala, toinen kompakti ja korkea. Aikaa myöten olen kuitenkin saanut huomata, miten valtavasti ne oikeastaan muistuttavat toisiaan niin hyvissä kuin huonoissakin ominaisuuksissa: Esimerkiksi kumpikaan ei maastossa eikä muuallakaan ole juuri pelännyt tai säikkynyt mitään: oli sitten leikkuupuimuri, peura tai helikopteri, niin vähän katsotaan, että mikäs se tuossa ja sitten jatketaan matkaa. Sama kisoissa: onpa jänskät johteet tuossa esteessä ja onpa komea kukkapuska, jippii mitä suuren urheilujuhlan tuntua!

Toisaalta kumpikaan ei koskaan ole pysynyt paikallaan kun kylmillä keleillä riisun tai puen maneesissa huopaa tai loimea istuen itse samalla satulassa. Pyöritään, kääntyillään, hiippaillaan pikkuhiljaa liikkeelle kuskin pyytämättä. Aina sama sähläys, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mitä tämä kertoo minusta?

No hyvistä ominaisuuksista on helppo aloittaa. En kauheasti pelkää, suhtaudun elämään ja ratsastukseen iloisesti ja positiivisesti, viestin hevoselle, että onpa tosi kiva kun saadaan tässä mennä viipeltää. Vaan entä se toinen puoli, ei kai tuo sähläys minusta johdu? No kylläpä vaan johtuu: Olen vähän suurpiirteinen ja jos en ole mieltänyt, että olen tekemässä jotain merkityksellistä, niin menen ja huiskin vähän miten sattuu. Huopaa riisuessa en suuremmin mieti, mihin paikkaan ja miten päin hevosen pysäytän, enkä systemaattisesti vaadi siltä, että sen pitää nyt pysyä paikallaan. Huitelen huovan reunaa, tökin jaloillani hevosen kylkiä ja juttelen jollekulle katsomoon. Ei tosiaan tarvitse ihmetellä, miksei hevonen ymmärrä, että nyt kuuluu seistä.

Tämän oivalluksen tehtyäni olen luvannut itselleni, että yritän jatkossa hevosen kanssa toimiessani paljon enemmän ajatella, mitä oikein olen tekemässä ja mitä se tekee hevoselleni. Kuten huopaesimerkki osoitti, kysymys ei ole vain treenihetkistä, vaan kaikesta muustakin sitä ennen, sen jälkeen ja sen aikana. Toisaalta tämän ymmärtämisellä on epäilemättä suora yhteys treenipuoleenkin: Esimerkiksi käyntiväistöihinkin ehkä löytyisi rauha ja rentous sillä, että keskittyisin olemaan hiljaa, puristamatta ja kiirehtimättä ja miettimättä, että voi juma mikä tässä maksaa, miksei me jo laukata.

Ai miksi otin esiin juuri käyntiväistöt? No siksi, kun ne ovat molemmilla polleilla olleet niin turkasen vaikeita, mennä tohotetaan vaan ja kiukutellaan pidätteistä turpa väärällä.