IRC-Galleria

Oletteko nähneet elokuvan Sliding doors? Siinä Gwyneth Paltrow'in esittämä päähenkilö juoksee lontoolaisella metroasemalla kohti metroa yrittäen ehtiä siihen, muttei ehdi. Liukuovet sulkeutuvat hänen edessään ja hän jää puuskuttaen asemalle katsomaan vaunun loittonevia perävaloja.

Tästä eteenpäin elokuvassa näytetään vuoronperään leikkauksina kohtauksia päähenkilön elämästä sellaisena kuin se jatkui metrosta myöhästymisen jälkeen ja sellaisena kuin se olisi jatkunut, jos hän olisikin siihen ehtinyt. Kenet hän olisi siellä tavannut, mitä keskustellut ja miten hänen päivänsä ja loppuelämänsä olisi siitä jatkunut. Kuten arvata saattaa, tällä aivan arkisella sattumalla oli valtava merkitys päähenkilön kohtaloon, joka muodostui näissä kahdessa eri todellisuudessa täysin erilaiseksi.

En muista elokuvan myöhempiä tapahtumia, eikä se mikään kummoinen mestariteos ollutkaan, vaan pelkkä "ihan kiva" viihde-elokuva. Perusasetelma oli kuitenkin kekseliäs ja omaperäinen. Siinä kiteytyy se oivallus, että vaikka ihmisen elämäntaipaleeseen paljolti vaikuttavat pidemmän aikavälin taustatekijät, kuten perinnöllinen luonne ja temperamentti, kotitausta, sosioekonominen asema, omat ammatilliset ja harrasteisiin liittyvät mielenkiinnon kohteet ja niiden kautta muodostuvat sosiaaliset kontaktit, on elämässä aina mukana myös sattuma. Valtavan paljon aivan ratkaisevia asioita tapahtuu siksi, että joku aivan sattumalta on oikeassa (tai väärässä) paikassa oikeaan (tai väärään) aikaan.

Tunnistan omassa elämässäni paljonkin tällaisia sliding doors- tilanteita. Sellainen oli esimerkiksi ensimmäisen oman hevoseni Vauhti-Tähden omistajaksi päätyminen, joka tapahtui näin: Elettiin kevättä 2005 ja mieheni oli juuri perustanut yrityksen. Lähtökohdat olivat hyvät, asiallinen alkurahoitus ja pätevät partnerit, mutta ei ollut oikein varmuutta, missä vaiheessa toiminnasta tulisi kannattavaa. Olimme sopineet, että saan kesällä viikon ihan vain itselleni ja hevosharrastukselle vastapainoksi pienten lasten kanssa kotona viettämästäni vuodesta.

Kaupunkiratsastajana kaipasin jotakin erilaista ja jännittävää elämystä, mutta mitään kallista reissua ei tuossa vaiheessa ollut mahdollista toteuttaa. Siksi hautasin haaveeni Oulanka trail'ista eli pitkästä ratsastusvaelluksesta Oulanka-joen kansallispuistoon. Selasin Hipposta ja löysin ilmoituksen Rautalammin ratsastuskeskuksen kenttäleiristä, joka juuri ja juuri mahtui budjettiin.

Ylisanojen käyttö on erittäin epä-cool, mutta ei sitä tuon kokemuksen merkityksestä kertoessa voi vuosien jälkeenkään välttää: Se oli tajunnan räjäyttävä kokemus. Varovainen aikuisharrastaja löysi itsensä keskeltä totaalisen rämäpäistä porukkaa ja tempautui menoon aivan täysillä. Hyppäsimme toinen toistaan rajumman tuntuisia maastoesteitä: betoniset kaivonrenkaat, metri viisitoista korkea teltta, banketteja, portaita, kumpareita... Kaikista näistä - ja viimeisen päivän tuttaritasoisesta kisasta - minut toi läpi Vauhti-Tähti, jonka harjasta roikuin hillittömässä adrenaliinihumalassa. Tähtihän oli moninkertainen sh-kenttä SM:ien osallistuja, joka oli vaatimattoman kouluosuuden takia yleensä ensimmäinen ei-sijoittunut. Ei mikään poikkeuksellinen liitokavio, mutta voi luoja millainen pää sillä oli!

Sen jälkeen ei vain enää ollut paluuta ratsastuskoululaiseksi. Muistan miten seisoin leirimökin portailla soittamassa miehelleni: "Joo hienoa on ollu... kuule, täällä olis yks hevonen myytävänä... ja tosiaan haluaisin sen..." En tänä päivänäkään ymmärrä, miten mies antoi periksi, mutta olen onnellinen, että niin kävi. Eli edulliseksi tarkoitettu reissu tuli lopulta sittenkin aika kalliiksi ja Tähti muutti kanssani etelään.

Toinen mieleeni jäänyt sliding doors- episodi sattui kun olin etsimässä Tähdelle seuraajaa sen siirtyessä jalkavaivojen takia kevyempään käyttöön. Olin menossa Jalasjärvelle kenttäratsastaja Laura Koivulan luo kokeilemaan muutamaa hänen myyntihevostaan. Ennen kaikkea olin kiinnostunut eräästä pienestä punaisesta pv-tammasta. Olin lukenut sen suvun, kilpailutulokset ja kysellyt siitä puhelimessa ummet ja lammet ja jo melkein päättänyt, että siitä tulee minun hevoseni.

Reissu oli täysi katastrofi. Laura oli soittanut edellisenä päivänä ja kertonut, että hänen hevosissaan havaitun harmillisen bakteeritaudin takia emme voineet ajaa maneesille kokeilemaan hevosia niin kuin oli suunniteltu. Päätin kuitenkin lähteä paikan päälle, kun olin niin innostunut ja utelias. Tarkoitus oli, että ratsastaisin Lauran kentällä. Kävi kuitenkin niin, että yöllä satoi Pohjanmaalle paksu ensilumi, eikä Lauran traktori käynnistynyt, joten kenttää ei pystytty auraamaan.

Yritin sitten ratsastaa vieraalla, herkällä hevosella, joka liukasteli loskaisella kentällä tajuttomat tilsat jaloissaan. Arvata saattaa, että siitä ei tullut yhtään mitään. Hevonen ja minä jännityimme niin kovasti, että meno oli pelkkää levotonta tököttelyä. Kauppa jäi tekemättä kun en saanut hevoseen mitään otetta. Minun oli tarkoitus tulla jossain vaiheessa uudelleen, kun olisi mahdollisuus päästä maneesille, mutta matka oli niin pitkä, etten ihan pian jaksanut sitä enää uudelleen körötellä. Ja muutaman viikon kuluttua olin kuitenkin löytänyt Masan ja päättänyt ostaa sen.

Jostain syystä pieni punainen tamma jäi kuitenkin mieleeni pitkäksi aikaa. Otin jopa sen nimen tietokoneeni salasanan osaksi ja käytin sitä yli vuoden miettien joka aamu konetta käynnistäessäni, millaista sen kanssa olisi ollut. Kiltti, vähän arka tyttöhevonen, joka laukkaa tippeti-tip.... Varmasti se olisi ollut kiva ja hieno hevonen, mutta mutta täysin erilainen kuin se, mihin päädyin. Nythän minulla on iso ruskea ruuna, joka ei pelkää mitään ja joka laukkaa humppeti-hump.

Näiden kokemusten jälkeen minua ovat kiehtoneet suunnattomasti lehdissä haastateltujen kilparatsastajien tarinat siitä, miten he ovat kohdanneet menestysratsunsa. Joskus hevosta on etsitty systemaattisesti ja lopputuloksessa on ollut työvoiton makua. Välillä taas kohtalo on heittänyt eteen ruman ankanpoikasen, josta oikeissa käsissä on kuoriutunut joutsen.

Viimeisin alan julkisuudessa esillä ollut jännä sattumus on ollut sh-ori Kospelin kauppa. Kospeli oli pitkään myynnissä kouluratsastaja Satu Juurisella ja olin katsonut sen kuvia netistä ihastellen ryhdikästä tukkajumalaa. Olin jopa leikkinyt ajatuksella ryhtyä uudelleen suokkitädiksi, mutta tajunnut kyllä, etten minä harrastajana ole mikään orikuski. Sitä paitsi minulla on jo hevonen, jota rakastan aivan villinä, eikä toiseen olisi aikaa eikä rahaakaan. Harmittelin, kun Koposelle ei ostajaa löytynyt ja netin keskustelupalstoilla kirjoiteltiin tyypillisen ilkeitä juttuja siitä, mitä kaikkea siinä muka oli vikana ja miten se oli ylihintainen ja ties mitä.

Sitten silmäni osuivat Hevosurheilun pikku-uutiseen, jossa kerrottiin Kospelin vaihtaneen omistajaa. Eräs kouluratsastaja oli ollut ostamassa rehukauppiaana toimivalta Sadulta rehuja, kun oli sattumalta nähnyt pihassa Koposen ja ihastunut siihen. Nyt odotan innolla ja mielenkiinnolla, miten kauppareissulta heräteostona hankittu hevonen alkaa uudella kuskillaan toimia, ja millaisiin tuloksiin he alkavalla kisakaudella pääsevät.

Jännityksellä odotan myös sitä, millaisia hevosia, ihmisiä ja tapahtumia omilla reiteilläni ja reissuillani vielä kohtaan. En varmaankaan tule ehtimään kaikista ovista, joista yritän, mutta tuskinpa se lopulta kovin paljoa haittaa. Iloisia yllätyksiä kun voi kohdata missä tahansa.

Tämän merkinnän aihe on valitettavasti kuin ruotsinlaivabändin bassosoolo: sen tulon voi ennakoida, mutta sitä ei voi estää. Mistäpä muusta kirjoittaisi aivopotilaana makaava harrasteratsastaja kuin - no tietenkin - ratsastuksen vaaroista.

Tapaturmat ovat ratsastajien kestokeskustelunaiheita ja niihin suhtautumista työstetään niin ratsastuskoulujen satulahuoneen nurkassa kuin urheilupsykologien luennoillakin. Hiuksianostattavimmat tarinat kerrotaan tietysti kenttäleirin saunaillassa siideripullot kourassa. Voitte kuvitella: "No siinä me mentiin, mulla oli lippa silmillä, jalkkariremmi katki ja banketti lähestyi miljoonaa, enkä mä ehtiny ajatella kuin että nyt rysähtää.." No joo, you know the stuff. (Kouluratsastajien porukoissa muuten sama juttu, paitsi että onnettomuus on se kun kynsi lohkeaa ja menee ranskalainen manikyyri pilalle ; )

Ratsastamiseenhan liittyy aina putoamisen ja loukkaantumisen riski, jota voi toki järkevällä toiminnalla vähentää, muttei koskaan täysin poistaa. Analyyttisesti ottaen se on asia, jonka voi jokainen oman harkintansa mukaan hyväksyä - ja harrastaa lajia- tai olla hyväksymättä ja pysyä pois satulasta. Itse olen sen hyväksynyt tietäen, että liikenne, tupakka ja alkoholi (ja tietyissä piireissä puukot) tappavat tilastollisesti useammin ja varmemmin.

Ikävä piirre tuossa kauniin loogisessa ajattelumallissa on se, että se ei huomioi ihmispsyyken toista puolta eli tunnetta. Riskianalyysi ei auta pätkän vertaa, kun kauhu iskee. Pelko voi syntyä onnettomuuskokemuksesta tai ilman sitäkin ihan pelkistä mielikuvista.

Oman pitkän harrastustaustani aikana minulla on ollut tässä suhteessa erilaisia vaiheita, joskus on pelottanut enemmän ja joskus vähemmän. Voittopuolisesti kyllä on ollut niin, että kun kilometrit lisääntyvät, niin pelko ja epävarmuus loittonevat. Edes läheltä piti-tilanteista ei ole jäänyt pahoja fiiliksiä. Viime kesäinen dyykkaus okserin yli Laakson hiekkakentällekin yksinkertaisesti vain hävetti, kun syynä oli oma typerä virheeni.

Nyt kuitenkin kun makasin toissa iltana kuulokkeet päässä ja varjoainekanyyli kämmenselässä sairaalassa magneetttikuvauskoneen uumenissa tulin ajatelleeksi, että mitähän tästä eteenpäin. Tiedän toki paranevani, eikä vammani (selkäytimen kovakalvon vaurio) ole millään lailla johtunut ratsastuksesta, mutta olenpahan saanut aika kouriintuntuvasti kokea ja nähdä, miten vaikeaa aivo- ja keskushermostoliitännäisten vammojen diagnosointi ja parantaminen ovat.

Sivumennen sanottuna minä olen tämän potilashuoneen onnekkain yksilö, mitä tulee vamman vakavuuteen, mutta eipä silti paljon naurata minuakaan. Kotiinpääsyn ja normaalielämän jatkamisen ajankohdasta kun ei ole tietoa. Tekee mieli selittää kaikille, että tajuatteko hei ollenkaan, miten monimutkaiset jutut meillä kaikilla on korvien välissä ja miten helvetin vaikea niitä on ehjätä, jos jotain menee pieleen. (Sitäpaitsi säästän teidät siltä pateettisuudelta, että rupeaisin kuvailemaan mitä mielessäni liikkui, kun järjettömän kivun syy ei ollut vielä selvinnyt ja pelkäsin aivokalvontulehdusta, veritulppaa ja ties mitä.)

Tosiasia on se, että kun tästä nousen ja vedän mountain horset jalkaan ja GPA:n päähän ja kiipeän ruunan kyytiin, ei ole millään lailla yhtään aikaisempaa todennäköisempää, että sieltä vakavin seurauksin keikahtaisin. Kokonaan eri juttu on se, miltä minusta sitten tuntuu. Nousevatko mieleen muistikuvat kivusta, yksinäisyydestä, tippakanyylista ja sairaalaruuasta? Rupeanko pelkäämään putoamista ja päävammaa? Tuliko tästä nyt se käänteentekevä kokemus, se kuuluisa viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän?

En tosiaan tiedä. En ole vakuuttunut, ettenkö voisi pelätä, mutten myöskään millään lailla päättänyt, että minähän en sitten rupea pelkäämään. Ei sitä voi päättää. Mutta toivon kyllä kovasti, että pystyisin vielä kokemaan sen riemun ja vauhdin hurman, johon olen niin koukussa, hikiset treenihetket, päättömän vääntämisen periaatteella riding by perkele, ja sen harvinaisen jumalallisen flow- tilan kun askel osuu ja hyppy lähtee. (No nyt itkettää.)

Mutta aika näyttää. Vastausta en saa tietää kuin yhdellä ainoalla tavalla eli kokeilemalla, ja sen nyt ainakin aion tehdä. Koska se päivä nyt sitten ikinä tuleekaan.

Yksi asia on kuitenkin varma: Ilman kypärää ette minua hevosen selässä tule näkemään.

Seuramme järjestämässä luentotilaisuudessa ammattivalmentaja kertoi siitä, miten hevonen heijastelee reaktioillaan ratsastajansa toimintaa ja tyyliä. Hän totesi, että hevonen alkaa aikaa myöten muistuttaa ratsastajaansa, ja että hevonen on sellainen, joksi se ratsastetaan.

Oli pakko hymyillä, juuri näin se on. Minulla on nimittäin ollut kaksi hevosta, joiden voisi hyvällä syyllä sanoa olevan niin erilaiset kuin ikinä voi: suomentamma Iisalmesta ja täykkäriverellä sävytetty oldenburg-ruuna Saksasta. Ensimmäinen pitkä ja matala, toinen kompakti ja korkea. Aikaa myöten olen kuitenkin saanut huomata, miten valtavasti ne oikeastaan muistuttavat toisiaan niin hyvissä kuin huonoissakin ominaisuuksissa: Esimerkiksi kumpikaan ei maastossa eikä muuallakaan ole juuri pelännyt tai säikkynyt mitään: oli sitten leikkuupuimuri, peura tai helikopteri, niin vähän katsotaan, että mikäs se tuossa ja sitten jatketaan matkaa. Sama kisoissa: onpa jänskät johteet tuossa esteessä ja onpa komea kukkapuska, jippii mitä suuren urheilujuhlan tuntua!

Toisaalta kumpikaan ei koskaan ole pysynyt paikallaan kun kylmillä keleillä riisun tai puen maneesissa huopaa tai loimea istuen itse samalla satulassa. Pyöritään, kääntyillään, hiippaillaan pikkuhiljaa liikkeelle kuskin pyytämättä. Aina sama sähläys, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mitä tämä kertoo minusta?

No hyvistä ominaisuuksista on helppo aloittaa. En kauheasti pelkää, suhtaudun elämään ja ratsastukseen iloisesti ja positiivisesti, viestin hevoselle, että onpa tosi kiva kun saadaan tässä mennä viipeltää. Vaan entä se toinen puoli, ei kai tuo sähläys minusta johdu? No kylläpä vaan johtuu: Olen vähän suurpiirteinen ja jos en ole mieltänyt, että olen tekemässä jotain merkityksellistä, niin menen ja huiskin vähän miten sattuu. Huopaa riisuessa en suuremmin mieti, mihin paikkaan ja miten päin hevosen pysäytän, enkä systemaattisesti vaadi siltä, että sen pitää nyt pysyä paikallaan. Huitelen huovan reunaa, tökin jaloillani hevosen kylkiä ja juttelen jollekulle katsomoon. Ei tosiaan tarvitse ihmetellä, miksei hevonen ymmärrä, että nyt kuuluu seistä.

Tämän oivalluksen tehtyäni olen luvannut itselleni, että yritän jatkossa hevosen kanssa toimiessani paljon enemmän ajatella, mitä oikein olen tekemässä ja mitä se tekee hevoselleni. Kuten huopaesimerkki osoitti, kysymys ei ole vain treenihetkistä, vaan kaikesta muustakin sitä ennen, sen jälkeen ja sen aikana. Toisaalta tämän ymmärtämisellä on epäilemättä suora yhteys treenipuoleenkin: Esimerkiksi käyntiväistöihinkin ehkä löytyisi rauha ja rentous sillä, että keskittyisin olemaan hiljaa, puristamatta ja kiirehtimättä ja miettimättä, että voi juma mikä tässä maksaa, miksei me jo laukata.

Ai miksi otin esiin juuri käyntiväistöt? No siksi, kun ne ovat molemmilla polleilla olleet niin turkasen vaikeita, mennä tohotetaan vaan ja kiukutellaan pidätteistä turpa väärällä.