IRC-Galleria

Puolimatkassa taivaaseen


”Hei?” pojan silmät olivat kirkkaat, mutta ne katsoivat jonnekin kauas tytön taakse. Paikkaan, jonne hän koko sielustaan halusi ja samalla pelkäsi liikaa lähteä. Paikkaan, jota ei kartoilta löytynyt, josta kukaan ei koskaan ollut palannut kertomaan. Se oli monissa kirjoissa niin kauniisti kuvattu, ja niin monissa lauluissa puettu koreileviksi säkeistöiksi toinen toisensa perään. Toiset pyrkivät sinne kiivaammin kuin toiset ja lopulta oikean ajan koittaessa he kaikki pelkäsivät lähtöä aivan yhtä paljon. ”Kerro mulle jotain”

”Mitä vaan”, heidän yhteinen vuoteensa oli lasisella hunnulla koristeltu ja punaisilla rubiineilla kirjottu. Heidän huoneensa katto oli tumma ja synkkien, utuisten varjojen peittämä, eikä kalpea kajo heidän yllään voinut heitä valaista.

”Mitä sä pelkäät?” tummanpunaiset rubiinit kimmelsivät pojan huulilla ja putoilivat hänen käsin neulotulle paidalleen helmipisaroiksi. ”Mä pelkään kuolemaa. Pelkään niin, että tuntuu kuin hukkuisin.”

”Mä en pelkää mitään.”

”Hei?”

”Mitä?”

”Mä odotan sua”, pojan hiukset olivat kihartuneet jumalan surullisista henkäyksistä ja hänen hymynsä oli kuin maan päälle laskeutuneella enkelillä. Enkelillä, joka tiesi hymyilevänsä viimeisen kerran, tiesi kuuluvansa johonkin vielä hetken. ”Mä odotan sua siellä, missä maailmat kohtaa, siellä missä me ensimmäisen kerran istuttiin karusellin kyytiin, missä me ensimmäisen ja viimeisen kerran ollaan vaan me.”

”Ja lupaa mulle, että sä annat mun odottaa kunnes portit oikeasti aukeaa”, taivaan suuret kyyneleet osoittivat heille kunnioitustaan laulullaan ikuisuuden kellojen säestäessä niitä soitollaan. ”Ja jos mä odotan turhaan, lupaa, ettet unohda mua siltikään.”

Sillä hetkellä kun kylmä viikate pyyhkäisi pojan ylitse ja sulki hänen elämää janoavat silmänsä ikuiseen uneen, heidän ainoan kuninkaansa airuet liukuivat pitkin kiiltävää katua säteilevät viitat sammuneina ja tehden tietä kruununsa menettäneelle kuninkaalleen.




... be contiun... or not