IRC-Galleria

Kun katsoin hänen silmänsä verestivät ja kyynel vierähti poskelle. Häntä painoivat nuo näkymättömät kahleet, joita yksin hän ei murtaa voisi.
Halusin auttaa häntä, koska ymmärsin hänen tuskansa todellisena ja raastavana kipuna, jotenkin tuttuna.
Ojensin auttavan käteni ja toivoin sen olevan pelastava käsi. Hän tarttui siihen varoen kuin pelkäisi, että se löisi.. Mutta se ei lyönyt, se ei paiskannut häntä maahan aikä jättänyt häntä yöhön yksin nuolemaan haavojaan.
Aika vieri omaa vauhtiaan, mutta se ei parantanut noita haavoja, joita pystyi parantamaan vain hyvillä hellillä sanoilla ja rakkaudella.
Hänen silmänsä verestivät lakkaamatta, ne verestivät tuskaansa ja pahaa oloaan. Tuska söi sisältä ja syöksi ulos verenä, mustana, sameana verenä.
Jokainen lämmin sana kevensi noita näkymättömiä kahleita hänen yllään, joita yksin hän ei murtaa voisi. Niin, nuo kahleet jotka syntyivät loukkaavista sanoista, loukkaavista teoista ja pilkallisesta naurusta.
Voiko kukaan ymmärtää kuinka paljon pienet sanat voivat satuttaa? Pienet, loukkaavat sanat jotka iskeytyvät nuolen lailla suoraan sydämeen ja jäävät muistoina kummitelemaan iäksi, muistoiksi, joita ei saa karistettua pois!