IRC-Galleria

Tummat pilvet leijjuvat taivaallani, hyytävän kaamoksen vallatessa sydämeni.. käperryn syvemmälle varjoihin, unohtaen auringonpaisteen ja lämmön..

Hento tuuli tarrautuu vaivihkaa pilven helmaan, houkutellen myrkypilvet pois.. näen taivaan ja kylmä hiljaisuus sisälläni vaikenee, pistävä kipu lakkaa.. sydämeni lyö hiljaa, kuiskaten...
..RAKAS!

Kauniilla sanoilla sinua hyväilisin, rohkeita sanoja korvaasi kuiskaisin, mutta ne sanat pakenevat kauas pilvien rajaan.. liian korkealle jotta voisin niitä saavuttaa.. pakenevatko ne minua.. vai olinko kadottanut ne jo?

Älä tuu mulle sanoo et sä ymmärrät, Sä et tiedä mun elämästä tarpeeks et sä voisit ikinä mua ymmärtää.. okei, mä oon kokenu vaik mitä, mut se ei anna sulle oikeutta tulla arvostelee ja tunkee mulle sääliäs.
ÄLÄKÄ VITTU luule et sä tunnet mut nii hyvi et tiät mitä mä haluun.. Sä et nää musta ku ulkokuoren jos sitäkää, etkä IKINÄ tuu enempää näkeekkää.
Sä et oo eläny mun elämästä päivääkää joten sun on ihan turha tulla mulle tuputtaa neuvojas ja elämänohjeitas.. MÄ oon tullu jo näin pitkälle ja IHAN YKSIN joten SÄ VOIT PAINUU auttavine käsines VITTUUN MUN ELÄMÄSTÄ.
Mä en tarvi sun apuus tai ymmärrystä, elä sä vaan sitä omaa VITUN TÄYDELLISTÄ ELÄMÄÄS ja anna mun olla ja elää rauhassa tässä "kurjuudessani"..

Kylmä tuuli paiskautuu vasten kasvojani, pakkasen kovettaman, elottoman lumen narskuessa jalkojeni alla.. kylmä tunkeutuu kenkieni lävitse iskien terävät hampaansa kirveleviin varpaisiini. Kuljen varmoin, kylmin askelin kohti edessäni leijuvaa pimeyttä, öisen huurteisen helmen loistaessa taivaalla.. suuntaan katseeni sitä kohti ja tähdet iskevät minulle silmää pilkallisesti.. kylmä tuuli pusertaa pienen kyyneleen silmäkulmaani.. tuo pieni kitkerä kyynel jähmettyy poskelleni, jäätyen, samalla kun askeleeni ohittavat pimeyden rajan..

Taivaalla leijuvat punertavat pilvet tuovat mieleeni muistoja, muistoja jostain todella kaukaa, jossa ilma tuksui kuohkealle mullalle.
Ajattelen haistelevani jälleen tuota kitkerää mullan hajua, nousee kylmä selkääni pitkin värähdyttäen.. johtuuko värähdys inhosta vaiko kaipuusta..?
Ajatukseni liitelevät jossain kaukana pimeiden metsien yllä, jossa tuoksuu tuo kitkerä multa. Katsahdan puiden rajaan ja näen auringonlaskun värjäämän punertavan pilven lähestyvän, aivan kuin se ojentaisi kättään kutsuen levottoman sieluni salaperäiseen paratiisiin. Ojennan käteni epäröiden sitä kohti, mutta juuri kun olen tavoittamassa taianomaista punertavaa pilviverhoa.. se katoaa ja vaivun takaisin puiden tasalle kitkerän mullan sekaiseen maailmaan.
Aikailinko liikaa saadakseni mitä halusin..

Ainoa tapa päästää eroon
kiusauksesta on antaa sille periksi.
Pystyn vastustamaan kaikkea muuta
paitsi kiusausta.

Uskallan ajatella tulevaa, uskon huomiseen. Lämmin tunne sisälläni leviää, sydämeni takoo rinnassani kiivaasti ja kovaa.. elämän halua, intohimoa ja rakkautta.
Haluaisin jäädä tähän kauniiseen hetkeen jolloin avaan silmäni pitkän horroksen jälkeen ja näen sen; Ei tekopyhyyttä, ei maailman julmuutta vaan elämän kauneuden ja loputtomat mahdollisuudet.

Enkeli leijui taivaalta luokseni. Nauraen hän vei minut mukanaan ja pakotti minut avaamaan silmäni. Hän näytti minulle maailman,
minun maailmani.

Yön kuiskausissa olin tottunut
nukkumaan ihoasi vasten.
Kun et enää tullut, halusin riisua,
nylkeä nahkasi ja kuvitella sen
tuoksuksesi kylmien käsieni alle.

Kun katsoin hänen silmänsä verestivät ja kyynel vierähti poskelle. Häntä painoivat nuo näkymättömät kahleet, joita yksin hän ei murtaa voisi.
Halusin auttaa häntä, koska ymmärsin hänen tuskansa todellisena ja raastavana kipuna, jotenkin tuttuna.
Ojensin auttavan käteni ja toivoin sen olevan pelastava käsi. Hän tarttui siihen varoen kuin pelkäisi, että se löisi.. Mutta se ei lyönyt, se ei paiskannut häntä maahan aikä jättänyt häntä yöhön yksin nuolemaan haavojaan.
Aika vieri omaa vauhtiaan, mutta se ei parantanut noita haavoja, joita pystyi parantamaan vain hyvillä hellillä sanoilla ja rakkaudella.
Hänen silmänsä verestivät lakkaamatta, ne verestivät tuskaansa ja pahaa oloaan. Tuska söi sisältä ja syöksi ulos verenä, mustana, sameana verenä.
Jokainen lämmin sana kevensi noita näkymättömiä kahleita hänen yllään, joita yksin hän ei murtaa voisi. Niin, nuo kahleet jotka syntyivät loukkaavista sanoista, loukkaavista teoista ja pilkallisesta naurusta.
Voiko kukaan ymmärtää kuinka paljon pienet sanat voivat satuttaa? Pienet, loukkaavat sanat jotka iskeytyvät nuolen lailla suoraan sydämeen ja jäävät muistoina kummitelemaan iäksi, muistoiksi, joita ei saa karistettua pois!