IRC-Galleria

Taivaalla leijuvat punertavat pilvet tuovat mieleeni muistoja, muistoja jostain todella kaukaa, jossa ilma tuksui kuohkealle mullalle.
Ajattelen haistelevani jälleen tuota kitkerää mullan hajua, nousee kylmä selkääni pitkin värähdyttäen.. johtuuko värähdys inhosta vaiko kaipuusta..?
Ajatukseni liitelevät jossain kaukana pimeiden metsien yllä, jossa tuoksuu tuo kitkerä multa. Katsahdan puiden rajaan ja näen auringonlaskun värjäämän punertavan pilven lähestyvän, aivan kuin se ojentaisi kättään kutsuen levottoman sieluni salaperäiseen paratiisiin. Ojennan käteni epäröiden sitä kohti, mutta juuri kun olen tavoittamassa taianomaista punertavaa pilviverhoa.. se katoaa ja vaivun takaisin puiden tasalle kitkerän mullan sekaiseen maailmaan.
Aikailinko liikaa saadakseni mitä halusin..

Ainoa tapa päästää eroon
kiusauksesta on antaa sille periksi.
Pystyn vastustamaan kaikkea muuta
paitsi kiusausta.

Uskallan ajatella tulevaa, uskon huomiseen. Lämmin tunne sisälläni leviää, sydämeni takoo rinnassani kiivaasti ja kovaa.. elämän halua, intohimoa ja rakkautta.
Haluaisin jäädä tähän kauniiseen hetkeen jolloin avaan silmäni pitkän horroksen jälkeen ja näen sen; Ei tekopyhyyttä, ei maailman julmuutta vaan elämän kauneuden ja loputtomat mahdollisuudet.

Enkeli leijui taivaalta luokseni. Nauraen hän vei minut mukanaan ja pakotti minut avaamaan silmäni. Hän näytti minulle maailman,
minun maailmani.

Yön kuiskausissa olin tottunut
nukkumaan ihoasi vasten.
Kun et enää tullut, halusin riisua,
nylkeä nahkasi ja kuvitella sen
tuoksuksesi kylmien käsieni alle.

Kun katsoin hänen silmänsä verestivät ja kyynel vierähti poskelle. Häntä painoivat nuo näkymättömät kahleet, joita yksin hän ei murtaa voisi.
Halusin auttaa häntä, koska ymmärsin hänen tuskansa todellisena ja raastavana kipuna, jotenkin tuttuna.
Ojensin auttavan käteni ja toivoin sen olevan pelastava käsi. Hän tarttui siihen varoen kuin pelkäisi, että se löisi.. Mutta se ei lyönyt, se ei paiskannut häntä maahan aikä jättänyt häntä yöhön yksin nuolemaan haavojaan.
Aika vieri omaa vauhtiaan, mutta se ei parantanut noita haavoja, joita pystyi parantamaan vain hyvillä hellillä sanoilla ja rakkaudella.
Hänen silmänsä verestivät lakkaamatta, ne verestivät tuskaansa ja pahaa oloaan. Tuska söi sisältä ja syöksi ulos verenä, mustana, sameana verenä.
Jokainen lämmin sana kevensi noita näkymättömiä kahleita hänen yllään, joita yksin hän ei murtaa voisi. Niin, nuo kahleet jotka syntyivät loukkaavista sanoista, loukkaavista teoista ja pilkallisesta naurusta.
Voiko kukaan ymmärtää kuinka paljon pienet sanat voivat satuttaa? Pienet, loukkaavat sanat jotka iskeytyvät nuolen lailla suoraan sydämeen ja jäävät muistoina kummitelemaan iäksi, muistoiksi, joita ei saa karistettua pois!