IRC-Galleria

Taas pari päivää mennyt lentämällä ohi. Torstain iltapäivään jäi viime kerralla tilanteen kehittymisen seuraaminen.

Torstaina palasimme kotiin, tosin eri lailla kuin alun perin suunnittelimme. Oli aika haikeaa kantaa mukana onnittelukukkia, kortteja sun muuta sellaista, muttei onnittelujen kohdetta. Kotosalla valmista pinnasänkyä ja valmiiksi pedattua kehtoa sun muuta sellaista katsellessa meinasi itse kullakin tulla hieman tippa silmään. Onneksi kuitenkin Osasto 55:n henkilökunta osoittautui huomattavan ystävälliseksi, asiantuntevaksi ja lapsien suhteen hyvin hellävaraiseksi, joten pikkuisen takia ei tarvinnut pelätä. Kaikesta huolimatta ikävän tunne oli kova, vaikka äsken olikin nähty. Onneksi sentään Katri voi jo tuolloin hyvin, että pystyimme hyvin kulkemaan kodin ja sairaalan väliä muutaman tunnin välein.

Perjantai, lauantai ja sunnuntai olivat päivinä aika samankaltaisia. Vuorokauden valohoito bilirubiinin laskemiseksi pudotti aina selvästi arvoja, mutta vuorokauden tarkkailuaikana bilirubiiniarvo tuppasi aina nousemaan turhan paljon. Pikkuinen oli aina kovin pirteä muutamaa tuntia hoidon päätteeksi, mutta arvojen noustessa alkoi väsy iskemään. Ihmeellisen rauhallisesti kaveri kuitenkin hoidon ottaa, myös pirteämmällä tuulella ollessaan ei kamalia protestiääniä lähde juuri muuten kuin kunnon nälän iskiessä. Edes verinäytteen ottaminen ei itketä, jos muistaa samalla silitellä pientä. Sunnuntaina myös Milla-täti pääsi katsomaan pikkuistamme, lasin läpi toki. Suvi-täti sen sijaan ehti käydä kyläilemässä jo aiemmin ja ehti pikkuista sylissäkin pitämään. Lastenosastolle kun tosiaan eivät muut kuin vanhemmat pääse, infektiovaaran takia.

Osastolla useammin vieraillessa alkaa tutustua myös muihin vanhempiin. Kaikesta päätellen pikkuisemme on varsin onnekas muihin osaston asukkaisiin verrattuna, moni on näet tullut teho-osaston kautta nykyiseen hoitoonsa. Tehohoidon syynä on enimmäkseen ollut pienten kovin nuori ikä, moni on noin kaksi kuukautta ennakkoon syntyneitä, syntyessään reilusti alle kaksikiloisia. Oma pikkuisemme näyttää jopa varsin rotevalta siinä joukossa. Samassa huoneessa on tyttömme lisäksi toinen hyvin pikkuinen tytteli sekä hyvin roteva poika, joka painaa enemmän kuin huoneen tytöt yhteensä. Aika hauskaa seurata huoneen ääniä, kun toisella seinustalla tytöt pitävät enintään hiljaista öhinää, kun taas toisella seinällä tumma iso poika örisee ja röyhtäilee. Yrittääkö lie pitää jonkinlaista jöötä?

Alkuviikosta tilanne on edennyt hieman mukavampaan suuntaan: Pikkuisellamme alkaa bilirubiiniarvot hiljalleen laskemaan koko ajan enemmän hoitojaksoa kohti. Eilen lepojakson jälkeen arvo oli enää pari kolme-neljä prosenttia yli raja-arvon, joten alkaa jo tuntua kovin todennäköiseltä, että valohoitoa ei enää kauaa tarvita. Sitten vain ankaraa ruuan tankkaamista, niin pikkuinen pääsee kotiin. Parhaassa tapauksessa tänä viikonloppuna, todennäköisesti viimeistään ensi viikon aikana. Silloin isi lähtee isyyslomalle ja tulee töihin vasta vapun jälkeen!

Vielä tunti, niin pääsen taas katsomaan unissaan hiljalleen hymyilevää pikkuistamme. Jotenkin on sellainen kutina, että tuo pikkuisemme kasvoilla oleva pieni hymy tulee liikuttamaan isiä vielä monta kertaa tämän elämän aikana.

Tämä taisi olla oikeastaan tässä. Jatkossa tulee taas enemmän päiväsaikaan tehtyjä havaintoja ja muuta jupinaa.