IRC-Galleria

Tosiaankin, synnytyshuoneeseen päästiin hieman ennen yhtä. Positiivinen yllätys oli huoneen kodikkuus, eli instrumentit yms. olivat kaapeissa piilossa, huoneen valaistus oli himmeä ja käytävältä kuuluvat äänet eivät kantautuneet huoneeseen. Meitä auttanut kätilö (harmi kyllä en muista nimeä) oli hyvin asiallinen ja rauhallinen, niinkuin pitääkin. Katri sai ilokaasumaskin käyttöönsä ja kehoituksen kiskaista kaasua aina kun sille tuntuu. Yliannoksen huomaisi kuulemma varmasti ajoissa ja lupa oli hengitellä niin paljon kuin pää kestää.
Tunnissa kohdunsuu oli avautunut jo seitsemään senttiin ja samalla todettiin, että lisäpuudutusta tarvittaisiin. Se saatiinkin jouhevasti. Koko ajan oli sellainen fiilis, että osaston porukalla on tilanne enemmän kuin hanskassa. Kello kolmen korvilla Katrilla alkoi tulla tarve ponnistaa, kohdunkaula kun oli lähes kokonaan hävinnyt (leveys 9 sentin korvilla) ja parin koeponnistuksen jälkeen kätilö ilmoitti: "No niin, etköhän sinä voi tässä sitten synnyttääkin jo." Oli mukava yllätys, että synnytys voitiinkin tehdä siinä rauhallisessa huoneessa, eikä missään kirkkaasti valaistussa leikkaussalissa.
Ponnistusvaihe oli aika raju. Kestoa tuli 40 minuuttia, koska pikkuisemme oli kasvot hieman väärässä asennossa ja eteneminen hidastui siksi. Katri sai onneksi lisähappea ja hieman lisää puudutetta, joten jääkarhumaisen ärinän tovin jatkuttua klo 3.39.50 kätilö totesi pään olevan pihalla ja syntymän edellyttävän enää yhtä ponnistusta. Klo 3.40 pikkuisemme tuli tähän maailmaan, huudon alkaessa välittömästi. Kätilö nosti pikkuisemme ylös ja näytti tytön tulleen, jonka jälkeen hänet laskettiin äidin syliin. Siinä meinasi itse kullekin tulla itku silmään.
Aika käsittämättömän hieno tunne kun huomaa olleensa osallisena uuden ihmisen tekemisessä. Se on varmaankin niitä asioita, joiden suuruuden ja vaikuttavuuden tietää vain kokemalla sen. Silloin viimeistään huomaa, että tekemisistään ei ole vastuussa vain itselleen.
Alussa pikkuisemme oli hieman Alienin näköinen, sillä pää oli kovasti muotoutunut synnytyskanavassa. Lisäksi huipulla oli sentin-pari korkea ns. pahka, joka oli muodostunut pikkuisen pään painuessa kohdunsuun avautumaan jo pidemmän ajan, käytännössä tämä pahka siis oli pieni verenpurkauma, joka jo nyt on haalistunut pelkäksi mustelmaksi. Lisäksi väri oli alussa hieman violettiin päin taittuva, mutta korjautui pian pikkuisemme huutaessa pikku sydämmensä kyllyydestä.
Koska kyseessä oli tyttö, uskaltauduin leikkaamaan häneltä napanuoran. Pojan tapauksessa käsieni lievä tärinä olisi voinut saada aikaan ns. perustavan laatuisen virheen, joka olisi elämän myöhemmässä vaiheessa voinut aiheuttaa huomattaviakin kostotoimia. Tällä kertaa hätää ei kuitenkaan ollut, joten leikkauskin sujui mainiosti. Tämän jälkeen pikkuisemme veti hieman henkeä äidin sylissä, jotta jaksaisi huutaa kunnolla kylvettäessäni häntä. Kylvyn yhteydessä todettiin strategiset mitat: 45,5 cm, 2590g. Pituus tosin taitaa nyt olla pari senttiä lyhyempi, kun pään turvotus on vähentynyt radikaalisti.
Makasimme hetken pikkuisen kanssa sylikkäin äidin käydessä siistiytymässä, jolloin tämä kuva on otettu: nebulus Parin tunnin hämmästelyn jälkeen pääsimmekin perhehuoneeseen lapsivuodeosastolle, jossa vietimme kolme päivää. Niiden tapahtumista voisin kirjoittaa hieman vaikkapa huomenna.

2.4. klo 3.40 minusta tuli isä. Kaikki, jotka tietävät, miltä ensi rakastuminen tuntuu, kuvitelkaapa seuraavaa: koe sama tunne yhdessä rymäyksessä, joka vain syvenee tunnista toiseen. Semmoinen kahden ja puolen kilon nyytti makaa sylissäsi ja haluat suojella sitä kaikilta maailman möröiltä, vaikka itselta irtoaisi pää siinä rytäkässä.

Ajattelin kirjottaa muutaman sanan tämän viikon etenemisestä, kun nyt sattui sopiva väli kirjoittaa. Pitää jatkaa myöhemmin, jos jää kesken.

Sunnuntai-ilta: Kaveri oli tullut auttamaan tietokonehommissa kotona, kun Katri ilmoitti, että voimakas ja kipeä supistus iski. Puolen tunnin verran tilanteen etenemistä seurattuamme totesimme, että ehkä olisi parasta kattoa tietokonehommia joskus toiste. Kello oli silloin kahdeksan. Hetken aikaa tilanne oli melko hektinen, kun Katri oli hieman säikähtäneenä voimakkaan supistuksen takia ja televisiossa Marco Bjurström huusi pesuaineäänellään naminamijuttuja. Tilanne rauhoittui normaaliksi sammuttamalla Bjurström. :)

Kymmenen aikaan totesimme, että supistukset ovat muuttuneet säännölliseksi ja soitimme sairaalaan. Sieltä kehottivat tarkkailemaan tilannetta ja ottamaan yhteyttä, jos supistukset vielä jatkuvat. Noin puolen kahdentoista aikoihin uusi soitto, ja lähtölupa tuli. Yllättävää kyllä, Bjurströmin sammuttamisen jälkeen tilanne ei äitynyt missään vaiheessa hektiseksi ja sairaalaan siirtyminen hoitui hetkeä myöhemmin asiallisen ripeästi, hyödyntäen vain noin 50% VR6- golfin tehovarastosta, keskinopeuden pysytellessä reilusti alle 120km/h:n.

Kello 00.10 olimme sairaalassa kätilön juttusilla, joka laittoi supistuksia mittaavat anturit Katrin masun päälle. Niiden antamista käyristä ja kohdunsuun aukeamisesta neljällä sentillä voitiin päätellä, että synnytys oli käynnistynyt. Siirryimme synnytyshuoneeseen kello 00.55

(Pitää jatkaa iltapäivällä lisää, kohta pitää mennä ruokkimaan pikkuista)

Minusta on edelleenkin mahdottoman upeaa, että oma pää antaa rakastua masuun. Siis Katrin alati kasvavaan masuun, jossa pikkuinen yrittää kovasti kasvaa vielä muutaman sentin, vielä muutamia satoja grammoja.
Toinen ei ole vielä muuta tehnyt, kuin touhuillut hieman, potenut muutaman kerran hikkaa (jolloin koko masu hypähtelee hieman varsin soman näköisesti) sekä kasvanut kovasti. Silti siihen on jo ehtinyt rakastua.
Jos isänvaistot saavat tällaisia asioita aikaan, niin täytyy sanoa, että kaikkia vaistomaisia toimia ei todellakaan kannata yrittääkään hallita. Villiä odotella, että miltä tuntuu kun pikkuinen lopultakin putkahtaa ulos. Aika moni on puhunut, että tunne vastaa ensirakastumista hyvin nopeutettuna ja moninkertaisena. Taitaa olla kovasti ilosta itkemistä siis odotettavissa.

Sinällään aika hauskaa huomata itsessään joitain yhteisiä piirteitä isäukkonsa kanssa, vaikka muuten yleensä ajatellaan asioista eri tavalla. Esimerkiksi nyt: kevään lähestyessä alkaa tulla pakottava tarve edesauttaa kesän tulemista. Kotosalla iskä kävi aina heittelemässä tuhkaa takapihalle, että aurinko sulattaisi lunta paremmin. Itse ajattelin käydä levittämässä hangelle ensi kesän ravinteet ja multaa pienen kerroksen. Aurinko saa tehdä loput työt. Aiemmin ehdin jo puuhata patiolta kaikki lumet pois, niinpä nyt voisi olla korkea aika hoitaa loputkin pihasta.

Järkkäilin vanhoja valokuvia koneella, ja tuli vastaan kuvakisassa vuonna 2003 kuvattu aihe "ansa": nebulus
Meinasi hymyillyttää, kun muisti, että kuva otettiin kerrostalomme pihalla Alppilassa puolen yön aikaan vesisateessa. Siitäkin huolimatta yksi naapurin mummo tuli paikalle tarkkailemaan ja kertomaan elämänkokemustaan.

Mikähän piru siinä on, että suomessa halutaan kolme neljäsosaa ihmisistä korkeasti koulutetuksi? Itse vain on joutunut toteamaan, että peruskoulu-lukio-yliopisto-väitös -koulutuslinja ei ole tarjonnut vieläkään yhtä paljon onnistumisen iloa, kun käsillä tehty työ. Olisikin mielenkiintoinen veto, että kun tässä neljän vuoden sisään pitäisi valmistua kemistiksi / tekniikan tohtoriksi, niin päättäisi sen jälkeen lähteä opiskelemaan itsensä artesaaniksi. Ei sillä niin paljoa tienaisi kuin teollisuudessa, mutta olisipahan joka päivä erilaista työtä, saisi käyttää luovaa puoltansa ja käsillä saisi myös värkätä.
Pitänee laittaa asia hautumaan.

Piti värkätä kuvakollaasi pinnasängyn muotoutumisesta, eli nebulus
Vielä olisi muutamaksi iltaa hommia jäljellä, mutta eiköhän tuo ensi viikonloppuun mennessä ole kotona. :)

Aika mukavaa olla sairaslomilla, kun oma kultikin on jo mammaloman alkua viettämässä kotona. Voi silitellä vauvamasua aina kun sille tuntuu. Aika usein tuntuukin. Enemmän ajateltuna aika jännää, kun masuun voi rakastua. Siis sillä lailla, että kun näkee vauvamasun, niin tekee mieli silitellä sitä ja höpötellä sille mukavia. Kaitpa se pikkuinen noista ainakin jotain kuulee eikä toisaalta äitikään pistä moista pahakseen. :)

Tuossa tuli puheeksi kiltakopilla, että joku kokoomuksen ehdokas oli baarissa jaellut kortsuja, joissa on oma mainos. Mietin sitten siinä, mikä olisi kuvaavin mahdollinen ehkäisyväline ehdokkaalle. Kortsu on siinä mielessä hyvä, että siinä on nätti kuva pinnassa, mutta mulkku sisällä. Symboliikkaa, heh.
Päädyin kuitenkin katumuspillereihin. Ensin valitaan väärä tyyppi, mokataan pahasti sen kanssa ja sitten nappaillaan pillereitä. Juuri niinkuin normivaalin jälkeen.

Olettakaa, että työhuoneenne naapurissa on töissä n. 10 senttiä ja viisitoista kiloa isompi (isompi, muttei lihavampi) nainen, jolla on taipumusta hysteerisiin kohtauksiin.
Tämä rupeaa nauramaan yhtäkkiä täysin yksin ja vimmatusti. Syytä kysyttäessä vastaa vain, että ei ihmeempiä, lääkitys kunnossa.
Pelkäisitkö itse?