kissa söi appelsiinia ja minua vaan ahdisti. ei itkettänyt. oli kuitenkin lämmintä ja minä olin melko tyytyväinen. kirkasta ulkona. mutta kuuntelin lauluja, jotka tarkoittivat niin paljon kaikkea ja välttämättä kuitenkaan koskettamatta minua, sitoivat minut hellästi sellaiseen epätoivoon, että minua alkoi oksettaa.
ovi omituiseen palloon avautui minulle äkkiä. äkkiä huomasin kaiken, ymmärsin. mutta se oli niin äkkiä, että ehdin vain hädin tuskin hätkähtää ja se oli jo ohi.
minun pääni on täynnä ajatusta, suuni täynnä sanoja ja silmäni täynnä sitä, mitä en halua nähdä. en minä elä täällä.
tänään halusin repiä kaiken. tänään halusin tuhota itseni. tänään halusin rakastaa. tänään halusin nauraa, ja taas tänään halusin vain tuhota itseni. lopettaa kaiken. ajattelin muita. mutta sitten minua otettiin kädestä ja olen täällä. joskus voi tulla hetki, ettei kukaan estä. ettei kukaan halua minun jäävän. ja minä olin niin ruma.
minä en ole kaunis. minä en ole ruma. minua ei näy. enkä taaskaan osannut selittää, mikä minun oli. minä en ole mitään, minussa ei ole mitään. ja silti olen niin täynnä, liian täynnä. asiat putoavat ja minä vain unohdan.
ja minun pääni on kipeä. olen niin kipeä. olen niin sairas. mutta en olekkaan. huutoa. nyt se ei satu. se ei enää satu. koska minäkin huudan kipuani. en rohkeudesta, pakosta. se purkautuu, ryöppyää, se ei pysy minussa. tuntuu kuin liukenisin maisemaan. miksi pyristelen pysyäkseni pystyssä, voisinhan kaatuakkin katuun.
jos leikkaisin itseltäni raajan irti, ymmärtäisinköhän tämän maailman oikean vaikeuden?
ja minä niin inhoan ja minä niin rakastan.