mulla on sellainen olo, kuin tiedättekö romaaneissa joskus, kun matkalainen kävelee sumuista tietä, kiipeää korkean mäen päälle ja näkee vähän matkan pääsä risteyksen (tai monta). hetki sitten se ei tiennyt muusta kuin tiestä, mutta kohta niitä olisi käsillä monta. enää tarvitsisi vain jolkotella mäki alas, mutta matkalainen ei halua turhaa hötkyillä. se tietää jo, että tasaisesti kun askelee, niin hyvinkin pian on vaihtoehdot käsillä, ja niitä ehtii silloinkin punnita.
voi kuulostanpa tympeältä ja tekotaiteelliselta ja kaunokirjalliselta! :D mä olen oikeasti vain niin innostunut, että hymyilyttää koko ajan ihan hulluna.