IRC-Galleria

Kauheata kuinka vielä tässäkin iässä jännittää tuollaisia tilaisuuksia, pyörin ja heräilin kaiken yötä. No nyt se on ohi ja hyvin meni nelosella läpi! HYVÄ MINÄ!!!!! Ostin itselleni pullollisen rutikuivaa kuoharia, nautitaan sitten illalla tai huomenna.
Ensi viikolla sitten selvitellään opintojen keskeytysmuodollisuuksia.
Nyt pitäisi lähteä koikkujen kanssa metsään ja sitten maalata keittön puolipaneelit toiseen kertaan. Huomenna Itsenäisyyspäivää juhlistamaan mökille. Ihana hiljaisuus ja pimeys!

Hyvää Itsenäisyyspäivää itse kullekin säädylle!!!!!!!!!!!!

Keskiviikkona edessä tämän opiskelujakson viimeinen koitos; arviontikeskustelu. No eiköhän se klaaraannu, mutta aina se kuitenkin vähän jännittää, itsearviontikin vasta puoliksi tai neljänneksen tehty. Se sitten vasta vaikeeta on, arvioida omaa osaamistaan ihan rehellisesti, ei ali eikä yli...Ja miten osuu arvioinnit yhteen näytönvastaanottajan kanssa.
Oikeesti on ollut ihan valtavan mielenkiintoista tämä opiskeluaika, ikäväkin saattaa tulla joitakin asioita. opeja on kyllä ollut laidasta laitaan, joillekin tärkeintä lukea meilit pitkinpäivää ja me istutaan monistenippu edessä; senhän voisi tehdä toisinkin. Kai?
No meitä moneksi ja kai sitä tähän ikään on jo tottunut monenlaiseen...Kai? Näin aikuisena tuntuu, että olisi oikeus parempaan opetukseen, mitä tuossa talossa on joiltakin tahoilta saanut, jotkut tosin aivan huippuja, no sellaista elämä on...
Tuntuu vaan siltä ettei opiskelijaa arvosteta, me ollaan kuitenkin ihan omasta tahdosta lähdetty tähän ruljanssiin. Ei siis missään "pakkokoulutuksessa". No multahan se on kohta ohi, enkä kovin hyvää arvosanaa ko oppilaitokselle pysty antamaan.

Mutta, mutta olishan voinut toisinkin käydä, enkä olisi ikuna tutustunut niihin ihaniin ihmisiin joita nyt tunnen!

Itsenäisyyspäivän odotusta kaikille!

Nyt kun kaveritkin tietää niin tuntuu aika haikealta vaikka jouluun vielä yhdessä ollaan...
Aika vähän on yhteisiä päiviä enää. No sellaista elämä on. Onhan se ollut kuitenkin jo toista vuotta tuttu piiri ja aina on tiennyt, että ymmäretään toistemme vaikeuksia ja iloitaan iloista...
No niin kohta mä pillitän, ratkaisu ei sinänsä arveluta, eikä välimatka kuitenkaan ole kauhean pitkä, pidetäänkö yhteyttä, sen aika näyttää.

Kylläpä on ollut viimeaikoina aika melankolisia juttuja, vaikka itse iloitsen ratkaisustani.

Sanottiinpa mulle, että tapan sun, kun yhdessä aloitettiin, miten pärjään ilman tulkkia. No leikki leikkinä ja tulkkina lupasin olla edelleen.

Onko olemassa yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja?

Näyttöviikko onnellisesti takana, arviointi vielä edessä ja koulussa taas; toistaiseksi. Tarjottiin nimittäin sijaisuutta näyttöpaikkaan, tarjottiin itseasiassa jo ennen näyttöä. Mietin ja mietin ja tulin siihen tulokseen, että menköön syteen tai saveen otan sijaisuuden ja katsotaan mitä tapahtuu...Voisi ehkä olla mahdollisuus jatkaa opintoja vammaispuolelle tässä paikassa oppisopimuksella, se selviää joulunalusviikolla. Tulin vaan siihen tulokseen, ettei minusta vuodeosastolle hoitsuksi ole. Kyllä kehitysvammaiset on vaan niin mun juttu.
Ikävä kyllä tulee opiskelukavereita, meillä on kuitenkin ollut tosi hyvä jengi.
Ehdin tuossa pikaisesti piipahtaa "etelässäkin", siis Nummelassa, mutta tietysti silloin kun esikoinen kiersi Kiinaa ja kuopuksellekkin sattui töitä. Eipä paljon lapsiaan näe, vaikka niin kai se on tarkoitettukin, että aikuiset elää omia elämiään. Ikävä niitä isojakin vaan joskus on ja varsinkin niitä pieniä. Täytyy hommata webbikamera ja skype niin olis halvempaa pitää yhteyttä, kun kännyllä. Siinäpä muuten oiva joululahja, eipä ole tullut aikaisemmin mieleen.

Opiskellaan parhaillaan saattohoitoa ja kuolevan ja omaisten kohtaamista. Kukin opiskelija saa myös tuoda omia tärkeisiin kuolemiin liittyviä esineitä tai musiikkia tai muuta vastaavaa ja kertoa omasta surustaan. Meidän porukka on muutenkin kovasti herkkää ja itkeväistä niin maahanmuuttajat katsoivat pitkään, kun menimme kahvitauolle. Naurettiin, että ajattelevat varmaan, että onpa kamala koulu, kun oppilaat niiskuttaa ja halailee toisiaan; ovat vasta aloittaneet suomen kielen opiskelun meidän koulussa (siis mamut).
Muutenkin meidän ryhmään on osunut naisia, joilla tuntuu olevan rankkojakin kokemuksia vaikka muille jakaa. Mutta se kai meistä sitten aikanaan tekee hyviä hoitajia, että ymärrämmme elämää. Näin me olemme päätelleet, koska kaikki ovat olleet työharjoitteluissa ja näytöissä pidettyjä ja pärjätty on muuutenkin hyvin arvosanoin.
Ensi viikolla taas näyttö edessä, tällä viikolla viimeisett silaukset suunnitelmaan. Pientä kohennusta kaipasi muutama kohta, kun juuri luin palautteen opettajalta.
On ihan outoa, kun ukkokulta on kotona, ei oikein osaa tehdä mitään; on reppana flunssassa. Niiin sitä on tottunut tähän viikolla yksin (kolmin) olemiseen, että tuntuu tosi hassulta, että ukkokulta nukkuu tuolla sängyssä tähn aikaan viikosta...

No nyt on työssäopittu ja lomaakin vietetty reilu viikko....nukuttaa kuin karhua, niinkuin aina tähän aikaan vuodesta. Viime viikon alun olivat isot pienet mummalla leikkimässä, on ne vaan niin ihania ipania...leikit rakensivat makkariin sunnuntaina, enkä vieläkään ole raaskinut sitä purkaa. Siellä on dinojen koti ja Allin linna ja vaikka mitä...Siis lapset osaavat vielä leikkiä, toki muutama dvd katsottiin myös yhdessä, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna sekä Kikin lähettipalvelu, ovat muuten tosi hyviä.
Sitten torstaista sunnuntaihin lepoa mökillä oikein todella; olen nukkunut ainakin 12 tuntia yössä...Onko se sitten vaihdevuosia, kun näin hirmusti nukuttaa, vaikka ainahan olen kyllä tähän kaamosaikaan ollut kova nukkumaan; kävin ostamassa jotain 50+ vitamiineja, josko sitten auttaisivat, kun nyt taas pitäisi alkaa väsätä seuraavaa näyttösuunnitelmaa ja valmistautua seuraavaan näyttöön. Tuntuu kuin koko syksy olisi ollut vain näyttösuunnitelmaa....blaah...
No tästä seuraava onkin sitten vasta ensi vuoden syyskuussa, jos oppisoimmushommat ei onnistu..
Aika tuon näyttää!
Nyt on sitten Atte patiainen tulossa viikonlopuksi, ihanaa...Pääpä aikoo olla rohkea ja viettää mökillä aikaa kummipoikansa kanssa launtaista sunnuntaihin; vähän sahahommia, Atte on niissä taitava; jo kaksivuotiaana näytti pääpälle mitkä puut kaadetaan. Osoitti sormella ja sanoi: "Toi ja toi!" Pääpän mielestä metsuriainesta, kun olivat samaa mieltä! Pärjäävät kyllä varmasti. Ja minä vaan kirjoitan näyttösuunnitelmaa...No itsehän tässä opiskelun olen valinnut, vähän tietty kyllä pakkoraossa, mutta silti sen haluan kunnialla läpi viedä ja mukavasti on mennyt, jos opintokorttia katselee suoritettujen osalta. Viime työssäoppiisesta tuli femma, jos näin nyt vaatimattomasti sen tässä kerron.... Ei vaiskaan vaan HYVÄ minä, mutta kehitysvammaiset on kyllä se mun oma alue, että siitä se johtuu!

Nyt on tiukka harkinnan paikka; olisi tarjolla sijaisuus tai opintojen jatkaminen...
Mietityttää oikein todella. Putoan kohta kelan rahoille, eli tulot tippuu todella, vaikka ei nytkään ole päätä huimanneet On mietitty jopa oppisopimusjatkoa nykyisessä paikassa, selvitellään edelleen. Yksi vaihtoehto olisi lopettaa opinnot ja ottaa vastaan sijaisuus; tosin vain helmikuun loppuun...Ei kauhean varma juttu jatkoa ajatellen.
Työhän on nimenomaan sitä mitä haluaisin tehdä. No keikkoja olen luvannut ainakin tehdä. Kai tässäkin taas aika näyttää mitä tapahtuu niinkuin aina ennenkin. Fatalistina on helppo olla!
No torstaina viimeinen top-päivä ja sitten mökille sunnuntaihin asti. Seiskat tulee toivon mukaan sunnuntaina ja pääpä palauttaa sitten kaksikon keskiviikkoaamuna. Ja sitten olisi Yrjänän vuorokin tulla mummaa katsomaan; mahtaako edes tunnistaa enää...?? Hirmu ikävä näitä pikkaraisia.
Pidän luonani yleensä yksitellen näitä pieniä, että saavat kaiken huomion minulta, mutta nyt olen ottanut nämä "kaksoset", kun ovat niin tärkeiä toisilleen ja heillä on paljon yhteisiä juttuja täälläkin.
Eiköhän tästäkin hyvä viikko kehkeydy!

Joo aika kiitää todella, yli viikko edellisestä. On ollut paljon niinsanottuja välivuoroja; eli aamupäivällä töihin ja alkuillasta kotiin, ja vaikka koikut on papan kanssa mökillä lomailemassa, tai ehkä siitä johtuen, ei tunnu olevan aikaa/voimia paljon kirjoitella. Valtavasti on ollut toimintaa ja tapahtumia ryhmiksessä.
Viime sunnuntaina oli seutukunnan kehitysvammaisten kirkkopyhä ja vaikka en kauhean uskonnollinen olekaan niin hieman jännitti josko taas itken kirkossa niinkuin viime vuonna lasten joulukirkossa; johtuen siitä, että JP:n mummo on siunattu haudanlepoon tässä kirkossa ja joulukirkko oli eka kerta kun tässä kirkossa kävin sen jälkeen. Oli suora katse alttarille ja näin vain mummon arkun siinä...Ja onhan muutenkin lasteen kirkkotapahtumat tai siis mitkä vaan juhlat, siis ainakin minulle, ihania ja liikuttavia.. No nyt en itkenyt kuin ehtoollisella yhdessä erään asukkaan kanssa...itkupilli mikä itkupilli...
No kirkon jälkeen aivan ihastuttavia esityksiä srktalolla ja tosi hyvä ruoka. Nyt olen etsinyt netistä runoa, joka kertoo vammaisesta lapsesta, josta tulee vanhemmilleen aurinko, mutta en ole mistään löytänyt. Eräs poika lausui sen siellä juhlassa ja meidän ( siis oikeasti heidän) henkilökunnastakaan ei kukaan tiennyt kuka runon olisi kirjoittanut...Poika ei ollut Sysmästä...Jos joku moisen teoksen tietää niin viestiä tulemaan, tämäkin pisti ajattelemaan ja sai kyyneleet silmiin. Siis itkupilli mikä itkupilli. Toivoton tapaus!
Tänään olin työkeskuksessa ompelemassa naisten kanssa mollamaijoja; tosi ihanaa, kumpikaan ei ollut koskaan ommellut ompelukoneella ja mollista tuli tosi hienot; olin tosi ylpeä, kun osasin opastaa! Valmiiksi eivät vielä tulleet, mutta ristiäiset pidettiin jo. Toinen on tyttö nimelttään Kaisa Lotta Satu, joka kastettiin oikein ristinmerkein ja Raamattu pöydällä, toisesta tuli Pertti, hänelle keksittiin nimi henkilökunnan kahvitauon aikana eikä mitään kirkollisia menoja ollut.
En malttaisi pois lähteä, mutta ei ole enää kuin ensi viikon torstaihin toppia jäljellä...
Onneksi on yksi työilta ryhmäkodissa edessä ja laivakellon kehyksen teeettäminen työkeskuksessa, joten on ihan oikeaa asiaa mennä käymään.

Ja ensi viikon sunnuntaina toivon mukaan saan maailman ihanimmat seitsenvuotiaat luokseni muutamaksi päiväksi ja sen vitosenkin jossain vaiheessa mahdollisimman pian; välillä ikävä suorastaan pakahduttaa!!!
Vaikiaa on kaukomumman elämä, kun aikanaan tottui siihen, että lapset ja pienet oli puolentunnin päässä. Nyt viikonloppua kaikille, minä menen huomenna ryhmiksen kanssa uimahalliin ja raakas siippa ja koirulitkin kotiutuu sunnuntaina; keskiviikkona aamulla viimeksi nähty, ett onhan niitä koiria jo ikävä...ja vähän kai ukkokultaakin...

Kylläpä immeisen aika rientää, kun tekee duunia, josta nauttii. Touhua ja tapahtumia on riittänyt. Eilen oli Palvelukeskuksen ja Vanhainkodin syysjuhla. Oikein itku meinas tulla silmään, kun ilta kuudelta lähdin ja katsoin, kun koristeluja ja muuta rekvisiittaa korjattiin. Henkilökunnat tehneet hirmu duunin (itsekin eilen kolmisen tuntia uurastamassa) parin tunnin sessiota varten ...Hauskaa siellä oli ja tosi hyvää lihasoppaa, arpaonnikin suosi, ostin kaksi ja molemmilla voitin; toisella tossut ja toisella kaffen ja pullan paikallisessa kaffilassa. Asukkaat nauttivat ja mukana olleet omaiset. Hauska seurata näin uuspaikkakuntalaisena kuinka tutut tapaavat ja seurustelevat.

Tänään olin tutustumassa Sysmän Työkeskuksen toimintaan ja ei voi muuta sanoa kun WAU!!! Upeita kudonnaisia, puutöitä jaa vaikka mitä upeaa. Ja näitä esineitä tekevät ihmiset, joita usein kadulla karsastetaan ja väistetään; siis kehitysvammaiset, mielenterveysongelmaiset, alkoholistit jne... Kunka upeaa työtä tekevät ohjaajat tällaisissa paikoissa, ei voi kuin ihailla!

Viikonlopuksi myös vilinää tiedossa, kerron lisää ensi viikolla, nyt koirien ruokintaan!

Tässä on nyt aika hurahtanut kuin siivillä työssäoppimassa kehitysvammaisten aikuisten ryhmäkodissa. Välittömästi kun viime tiistaina aloitin tunsin tulleeni kotiin...Aivan eri kuin mennessäni vanhainkotiin. Vaikka en paljoa aikuisten kehareitten kanssa ole ollut tekemisissä vaan lasten niin silti olo oli heti jotenkin tutumpi. Downit halii ja joku vaan örisee...tuttua ja turvallista. Aivan mahtavat työtoverit ja kun ollaan kodissa niin päivittäiset toimet ovat tuttuja; puuronkeitosta alkaen, joka ei todellakaan ole vahvin puoleni...Kas kun ollut kaksi miestä, jotka ovat lähes aina muunkin ruuan kuin puuron laittaneet, siinä suurin haasteeni tälle jaksolle, tosin ainoata tähän mennessä keittämääni puuroa ei tunnistettu kurapuuroksi, mutta kiiteltiin maukkaaksi, ehkä jotain taipumuksia tällekkin saralle sitten on...heheheh.....

Ihanaa, kun pystyy ulkoilemaa ja poimimaan kukkia, yleensäkin toimimaan asukkaiden kanssa verrattuna vanhainkotiin, jossa rumasti sanottuna tyyö on p-vaippojen vaihtamissta ja ruokkimista.

Tänään erään asukkaan kanssa Vierumäen Urheiluopistolla lenkkeilemässä ja vesijumpassa; teki muuten meikänkin lihaksille(jos niitä nyt niin kutsua) todella hyvää! Tätä lisää!!!
Taidan perustaa yrityksen, jossa kuskaan avustettavia terapiaan ja nautin siitä itsekin, oisko itsekästä?

Tällä seudullahan varsinkin kehitysvammaisia on todella paljon, johtuen sukupolvia kestäneistä sukuunnainneista, joka jatkuu edelleen. Lakihan nykyään sallii serkkuavioliitot, mutta näillä main ne ovat jo ihan riskitekijä. Siis aivan tieteellistenkin tutkimusten mukaan näillä main on eniten kehareita Suomessa ja jos kehitys jatkuu hoitopaikoista tulee pula tai siis lasten lyhytaikaispaikoista on jo nyt pula, samoin aikuisten kehareitten(lievien) asumisesta ja tukimuodoista.

Ja Suomi kouluttaa kaikki lähärit vanhuksille...No asioista voi olla montaa mieltä, mutta mä nyt oon sitä mieltä, että myös vammaiset tarvitsevat hoitajia. Tää vanhusjuttu on ihan totta, mutta kaikki eivät sille alalle sovi. Ja tästä tuli nyt sitten mieleen tää Filippiniiläis hoitajien "tuonti"...Tarttis olla aika pitkä suomenkielen koulutus ja murteet päälle, että pärjäis on mun mielipide. Mitetippäjos mamma sanooo: "Miulla tota klappii jounii ja on muutenki konu olo." Mitäs siihen mahtas filippiitär, vaikkakin ammattitaitoinen osata vastata, kun ei taida kaikki äidinkielenäkään suomea osaavat osata vastata......