Päätinpä lähteä koirien kanssa kattelemaan mätiköstä puolukoita. Ei näkyny punasia marjoja, mut oudosti persettään raahaava ja kitisevä Atte kyllä. Mitä hemm.. Onkohan sillä joku havu puossa tjtn, tuumi meikäläinen ja marssi koiran luo tarkastelemaan tilannetta. Eipä siinä sitten kauaa tarkasteltu ei, silmään osu maassa oleva mehiläispesä jossa näky tassunjälki, surina voimistui ja pallosta tursusi ulos vähemmän kivoilta kuullostavia "kavereita".. Survivor-refleksi toimi, koirat käskyn alle ja tossua toisen eteen kivistä sammalrinnettä alas ja polkua pitkin kotia kohti.
Naapurin täti saattoi vähän ihmetellä kun meikäläiset rynnii rinnettä alas ku kyseesä olisi ollut normandian maihinnousu, sit pikajuoksua koko sorapätkä kotiin asti. ..ja voin kertoa et tuo pikajuoksu-osio ei ole yhtään helppoa kun yrität hinata perässäs 60-kiloista koiraa jonka mielestä juoksuun ei ole mitään tarvetta, ikinä, ja toisella kädellä yrität hidastaa paniikissa olevaa ja parkuvaa 40-kiloista..
Lenkin saldona nolla puolukkaa, 1 kyrpiintynyt koira, toisella kepeksissä 4 mehiläisosumaa ja yksi melko hikinen ja huohottava emäntä. Mut voin kertoa et vielä tää vanha akkakin liikahtaa suht hyvällä vauhdilla kun tarpeeksi monta hyvää syytä pörisee perässä!
( Atte sai antihistamiinin, Sumi nukkuu, vaatteet pyörii koneessa ja mä menen seuraavaksi saunaan)
-Miten niin täällä ei ikinä tapahdu mitään?