Kirjoitus on tärisevää nyt kun ei ole kyennyt kohtaamaan aamuyön kurittomia demoneita. Ovatko nämä asiat oikeasti tapahtuneet? Sekavia muistikuvia... Jotain hysteeristä naurunvirkoa ja mielettömyyttä.. Ei järkeä missään, mutta kuuluuko olla? Olenko vihdoin tehnyt itsestäni saavuttamattoman hörhön? Pellen, jossa roihuaa sellainen liekki, jota ei sammuteta jos se kerran on syttynyt. Hämillään on oltava, muuten ei olisi eilen tapahtunut yhtään mitään ja sekö harmittaisi. Kaikki on syvän harmaan peiton alla. Mitä sieltä paljastuu? Ehkä ei mitään, tai sitten jotain aivan hirvittävää. Olen kauhistunut! Mutta samalla huomattavasti huojentunut. "Se joka tekee itsestään pedon, vapautuu ihmisenä olemisen tuskasta." --Tri Thompson
Tämä värssy sallii minun tehdä tätä jokainen kurja elämiseni viikko, ei minulla ole mitään menetettävää. Ja vaikka olisikin... Kaikista viimeinen asia olisi sen menettäminen kuitenkin. Voi LUOJA mihin jorpakkoon tuli jalka tungettua, nyt on yltpäält itsekin mudassa ja moskassa. Tämä ei tottavie lähde pesemälläkään. Ihan totta, miksi kukaan voi menettää malttinsa ohella muistinsa ja sitä kautta jotutua päristelemään näiden karmivien flashbackien maailmassa? Kuka vastaa tällaisesta summittaisesta hirveyksien olomuodosta. Miksei kukaan sanonut mitään? Tai ehkä joku sanoikin, mutta miksi minä en kuunnellut? Toivon mukaan yksi ainoakaan ei ollut todella mukana siinä tilanteessa, toivon mukaan kaikki oli yhtälailla tunkeutuneina helvetin kieliin. Toivottavasti kaikki ovat selvinneet tästä koettelemuksesta ilman kummempia. Ihan ilman kummempaa ajatusrehkintää. "EI se mitään" on sanottava itselleen ja jatkaa mutkitta kuin mitään ei olisi todella tapahtunut. Aamuyö oli oikeasti siveellistä unta, ei mitään psykedeelistä trippiä tai edes huvittavan voimakasta viinahumalaa. Ei se ollut MITÄÄN todella, järkipaikka oli säilynyt koko ajan. Hulluus iskee vasta tärinässä ja sen olisi määrä NUKKUA pois mutta keskenkasvuiset jumalat ovat suoneet minulle sisältä kumpuavan tahdon kirjoittaa kaikki nämä ylimääräiset ajatukset johonkin, äkkiä, ennenkuin pursuan pahasti yli vainoharhaa ja mielettömyyttä. Minun ei anneta nukkua levollisesti eikä minulle anneta edes vettä, niin paljon kammoksun kehoni disorientaatiota. En pysy pystyssä, en pysy vaikka olisin maaten. Tuokaa nyt joku se lasi vettä minulle, aivoni kuihtuvat janoon ja sydän lakkaa lyömästä kun säikähdän menneen haamukuvia ja tulevan perverssiä uhkaa. Ei, otan tuon takaisin, mikään perverssi ei ole uhka, se on pikemminkin mahdollisuus. MIELI sattuu olemaan sen verran avoin, että turha on kieltää mitään itseltään. Ja ehkä lohduttava suklaalevy myös, muutoin tulen lopullisesti merisairaaksi. En voi liikkua mihinkään, en muista kuinka liikutaan, enkä muista miten liikehdin tänä aamuna - tai eilen yöllä, vai oliko se kenties viikkoja, kuukausia, ehkä päiviä sitten? Kuitenkin! Minä liikuin, koska muussa tapauksessa en ikimaailmassa olisi NYT tässä tilanteessa, onnettomassa krapulahuurussa joka vainoaa minua kuin susi. Aivot sykkivät, niistä tulee jatkuvasti tietoa eilisestä. Miten voisin sanoa niille, että minä en halua tietää tätä, älä kerro minulle eilisestä, ei sitä koskaan tapahtunutkaan. Silkkaa vesiperäisyyttä tällainen.. Ei minua ole luotu kertomaan tarinoita, minä olen yksi hyvin kuvittunut tarina, en ole ehyt ja se on se juttu. Minussa on monta, olen monia, maailmanvalloittaja, voittaja. Mutta antakaa minun nukkua, ensin antakaa suklaata ja lasi maitoa, sitten, antakaa minun herranjumala nukkua. En kestä tätä painetta, en halua järjestellä mitään, rukoilen ettei mitään ole mennyt rikki, ettei mitään kummempaa ole tapahtunut pääni sisällä tai ympärilläni. Mitään. rien. Hyvää yötä.