IRC-Galleria

sadesusi

sadesusi

en käy täällä juuri koskaan.

SEPOTKIISEPOTKIISEPOTKIISunnuntai 16.11.2008 21:50

SE POTKII!! Se vihdoin tosiaan potkii, tai siis, minä vihdoin tunnen sen. Olen uumoillut tässä jo melkein puolitoista viikkoa, että josko se on se (hän, en osaa puhua ihmisistä hän-muodossa), mutta nyt vasta olen voinut sanoa varmaksi. Hassuja töytäyksiä mahassa, eniten silloin kuin asetun aloilleni, syön tai itken (vauva on ollut aika aktiivinen näinä päivinä...). Raukkaan vaikuttaa samat hormonit kuin minuun, joten stressi ja suru kiusaavat pientä myös.

En ole tuntenut itseäni pitkään aikaan näin yksinäiseksi, vaikka en olekaan enää pitkään aikaan konkreettisesti yksin. Lapsen isä laittoi välit kokonaan poikki. Vaikka osasin jo tietyllä tavalla odottaa sitä, koska tilanne on hänelle hankala, iski se silti. Ja kovaa. Iskee ja koskee ja repii ja raastaa vieläkin (näin kevyesti ja rauhallisessa mielentilassa kuvailtuna). Enkä tiedä miten äkkiä loppuukaan. Toivottavasti joskus. Ensimmäistä kertaa olen kylläkin tosissani tajunnut odottavani yksin. Minusta tulee perhe, ei meistä. Yksinhuoltajaäiti ja isätön lapsi. Enhän minä tietenkään kokonaan yksin ole, mutta välillä yhteys muihin ihmisiin tuntuu puuttuvan, että se muotoutuu ammottavaksi aukoksi. Pakostakin huomaa jonkun yhden tietyn ihmisen puuttuvan. Jonkun, joka tuskin koskaan tulee tai edes haluaa tulla takaisin. Unohtaa minut jo huomenna. Tai tänään. Ehkä on jo unohtanut?

Olisi elämälle hurjasti kysymyksiä. Miksi näin? Miksi minä? Enkö osaa tehdä mitään oikein? Tuleeko minun elämässäni oleman yhtään hetkeä jolloin voin sanoa olevani todellakin onnellinen? Jne jne, kyllähän nuo siinä jokapäiväisessä yleisessä kysymyspaketissa jo ovat. Toisaalta karjun itsekseni jo vauvakirjallekin, jonka olen saanut neuvolasta. "Jos et jonain päivänä saakaan sukkia jalkaasi, anna armaasi auttaa sinua." "Älkää unohtako toisianne, tehkää asioita yhdessä." "Suunnitelkaa yhdessä tulevaisuutta." "Jos et vauvan synnyttyä jonain yönä jaksa herätä, älä pelkää pyytää apua isältä. Vuorotelkaa." Vaikka tiedän, että päätös oli omani ja siihen on nyt muokkauduttava, ei se silti helpota sitä tuskaista oloa kun pelottaa. Tai ahdistaa. Tai ei löydäkään jotain vastausta kysymykseen ilman, että siinä on 'isä' mukana. Sain onneksi isoveljeltäni lahjaksi kirjan Musta tulee perhe. Sen on kirjoittanut itseäni kylläkin huomattavasti vanhempi, mutta kuitenkin myös yksin odottanut nainen. Toivottavasti se antaa lupaamiaan vastauksia ja tuo voimia. Ehkä joku päivä vielä helpottaa tieto siitä, etten ole todellakaan ainoa joka on kokenut tämän.

Kun jaksaisi raahautua kouluun. Siellä oleminen ahdistaa myös. Samoin kuin yksin kämpillä oleminen. Tällä hetkellä olen täysin lukossa eikä kyyneleitä nyt tule, mutta pelkään taas sitä hajoamista. Ehkä se odottaa kämpillä. Kun olen yksin. Yksin. Kaksin.

Närästää ja pissittää. Hienoa. Osaankohan minä edes tehdä enää muuta. Viikkoja kohta 19, aivan pian on ultra. Sitten kyllä taas riittää ajatuksia ja tällä kertaa sentään niitä ihanampia. Mutta myös taas niitä kysymyksiä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.