IRC-Galleria

AIKA on niin omituinen käsite, että sitä on ihmisaivoilla useinkin mahdotonta käsittää. Itseasiassa aikoja on monenlaisia, rinnakkain juoksevia. On loppu peleissä jokaisen yksilön oma asia, mitä niistä seuraa. Ainoa totuus on se, että jotain niistä on seurattava. Vaikka yhteiskuntaa, sen rakennetta ja sitä todellisuuttakin vastaan, jossa itse elää pystyisi taistelemaan, niin aikaa vastaa ei voi taistella. Ajan edessä jokainen meistä, kaikista isoin, pahin ja voimakkainkin on altavastaaja. Siksi kai aikaa vastaan ei kannata alkaa tappelemaan.

Katsoin äsken dokumenttia vanhusten osastolta Koskelan sairaalasta. Osasto oli semmoinen, että se oli sinne tulevien viimeinen sija. Siellä ei kukaan enää parantunut tai päässyt kotiin. Eli se oli niille vanhuksille koti. Tosin en tiedä oliko noilla vanhuksilla enää paikantajua jäljellä. Ajantaja heiltä oli jo unohtunut aika päiviä sitten. Siksi useinkin tärkeää oli se maailma mitä ikkunasta näkyi. Siitä saattoi päätellä oliko kesä vai talvi, kylmä vai kuuma. Ja mikä vuorokauden aika oli meneillään.

Mietin kuinka ihmisten entisillä kättentöillä ei lopulta ole mitään merkitystä. Kyllä kuolema ja vanhuus kohtelee samalla tavoin kaikkia ihmisiä, olivatpa he tehneet ruumiillista auttamistyötä tai jotain näennäisesti turhempaa toimistotyötä. Se on surullista että ihmisen identiteetillä ei ole sen kummempaa merkitystä viimeisinä vuosina, koska onhan ihminen suurimman osan elämästään viettänyt toimintakykyisenä persoonana. Missä vaiheessa sitä persoonaa lakataan kunnioittamasta?
Siinä vaiheessako kun ihminen muuttuu hoitotoimenpiteiden kohteeksi?
Tämä ei ole kritiikkiä hoidon laatua tai hoitajia kohtaan. EI vanhuksen persoonan menytys ole heidän vikansa, vaan länsimaisen ihmiskuvan vika.

Sydäntä hellyytti se, kuinka hellästi näitä "kuolevia" kohdeltiin, vaikka sillä ei lopulta saavutettu mitään suurempaa tuottoa tai tulosta. Kaikki se näiden ihmisten eteen tehty; vaipan vaihto, syöttäminen, pyllyn pyyhintä, haavanhoito valui sillä hetkellä hukkaan kun kuolema kutsui. Sen pidempään jotkut vanhuksista ei elänyt vaikka heitä kuinka hyvin ja hellästi hoidettiin. Mutta siltikin aina viime hetkille asti kosketus oli hellä. Se sai kyyneleen kohoamaan silmään.
Voi kun sitä kykenisi silittämään hellästi vielä silloin kun omainen kykenee ilmaisemaan sen kuinka hyvälle kosketukseni tuntuu, kykenee vuorovaikutukseen.

Alan myös ymmärtää sen, kuinka onnekas pappani aikoinaan oli, ettei hänen tarvinnut hitaasti kuolla pois tästä maailmasta, kärsien kipuja osaamatta kertoa että koskee. Vaikken voinut häntä hyvästellä hänen viime hetkinään, niin oli paljon parempi, ettei hän ollut elossa vain siksi että minä voisin hitaasti antaa periksi ja päästää hänestä irti, koska se se vasta tuskallista olisi ollut.