IRC-Galleria

Kirjoittaminen loppui kun seinään 29. päivän jälkeen. Johtui siitä, etten vaan kokenut oikeastaan minkäänlaista tarvetta kirjoittaa. Sitä ennen oli hirmuinen tarve saada jakaa ikävänsä ja jokainen "yksin" vietetty hetki jonkun kuvitteellisen ihmisen kanssa, jota ei edes, ainakaan samanlaisena joka kerta ole olemassa.

Kaipa minä terapoin itseäni kirjoittamalla. Mutta minä kyllä tiedän huonompiakin tapoja terapoida itseään. Ehkä olisi ollut säälittävääkin jos minä olisin jokaisen yhdeksänkymmenen päivän kohdalla kirjoittanut jotain. Olisi se mielestäni kertonut siitä, ettei minulla ole mitään elämää missään muualla kun netissä ja ehkä Namibiassa.
Joten siis suruajasta ollaan niin sanoakseni päästy irti. Mutta kyllä siitä on kiittäminen Pientäkin. Ehkä me kumpikiin ollaan nyt opittu olemaan erossa. Siis tarkoitan ettei se ole enää niin vaikeaa. Mä niin tahtoisin nähdä tän etäsuhteen semmoisena prosessina. Että ensin oli hirmuisen vaikeaa ja surullista. Niin että saattoi itkettää vaikka keskellä päivääkin.
Nyt ei sitten enää itketä. Nyt on ikävä muuttunut toiselle tasolle. Se on sitä kun elää vain sitä päivää varten kun taas näkee. Olen siis alkanut tajuta, että Pieni ei ole poissa ikuisesti. Että aika erossa menee vaan nopeammin jos mieki elän enkä itke ja murjota.
Se on vähän niinkun sopeutumista vallitsevaan asiaintilaan. Reunaehdot ovat mitkä ovat, ja niihin on parhaansa mukaan säveltäen koetettava sopeutua. Joku voi kutsua sitä orjamoraaliksii, kun tahtoo sopeutua. Mutta melkein appron verran psykaa lukeneena, mie uskoisin että ihminen tekee niin luonnostaan. Siis sopeutuminen on kai jonkinlainen automaattinen toiminto joka päässä käynnistyy kun aivot huomaa jonkin asiaintilan muuttuneen. Ei sitä itse tarvitse mitenkään käynnistää vaan sopeutuminen tilanteeseen on niinkun välttämättömyys jotta ihminen selviää terveenä ja elämä jatkuu edes suhteellisen samanlaisena ja normaalina.
No voihan tämä olla mun oma tulkintakin kaikesta, mutta mitä väliä. Pääasia että se tuntuu sopivan tähän tilanteeseen kun nenä päähän.

P.S. Voisi muuten jokin järjestö, vaikkapa martat tai vastaavat kehitellä semmoisen palvelevan puhelinlinjan uusavuttomille nuorille ihmisille, jossa neuvottaisi ihan käytännön asioita, kuten vaikkapa miten wc:n raikastaja asennetaan pönttöön, koska ei sekään ole niin yksinkertaista kun äkkiseltään luulisi, jos ei ole koskaan tehnyt sellaista asiaa. Itseasiassa se on aika vaikea toimenpide, kun on niin monta asiaa jonka siinäkin hommassa voi tehdä väärin. Ja näitä neuvottavia asioita olisi kyllä monia muitakin, kuten pakastimen sulattaminen. Sekin on toimenpide, jossa on aluksi hyvä tietää jotakin, esim. että pakastin kannattaa tyhjentää ennenkuin sitä lähtee sulattamaan. Tämmöisen puhelinlinjan ansiosta säästyisi monelta harmilta, mitä kantapään kautta oppimisessa tulee..