IRC-Galleria

EN oikein osaa olla ylpeä itsestäni. Rikoin rajoja tänään. Mulle pälkähti yhtäkkiä päähän kirjastossa kun näin aulassa lainattavia rollaattoreita, että ei ne ole pelkästään vanhuksille, vaikka vanhukset niillä enimmäkseen hurruttelee.
Voi niitä tarvita nuorempikin käyttäjä, jonka tasapaino on syystä tai toisesta huonontunut. Tätä asiaa ei meinata meidän yhteiskunnassa sitten millään tajuta. Mut ei se ole pelkästään kansalaisten vika. Durkheim puhuu yleisestä tahdosta, joka peittoaa aina yksilön tahdon. Kollektiivi on vahvempi kun yksilö. Se sanelee huomaamattomat kategoriat asioille yleistämällä niitä ja vetämällä yleistyksistä sääntöjä, jotka muka aina pätevät.
Mutta ei se aina päde, että rollaattoria käyttävät vain vanhukset. Ja miun päähän pälkähti tämä asia kaupungin kirjastossa. Menin siis rollaattorin luokse ja päätin vähän kokeilla sitä. Ja kyllä ihmiset katsoivat. Mutta missä lukee, että rollaattorit ovat ainoastaan vanhuksille. Ei missään, koska se olisi syrjintää ja minä olisin vaatinut poistamaan sellaisen tekstin julkisesta virastosta. Sitä paitsi rollaattori on kätevä, siinä on kori johon saa keräämänsä kirjat laitettua. Jäi kuitenkin vielä kokeilematta se, että mahtuuko sillä rollaattorilla oikeasti kulkemaan kirjaston hyllyjen välissä, siis levyosastollakin, jossa niiden vanhusten ei yleensä oleteta liikkuvan. No sen voin testata joskus toisten. Fakta taitaa kuitenkin olla se, että joskus minun kanssa liikkuessa voi joutua häpeämään.

Sitten kaupungilla aamulla huomasin, että elän koukkuselkäisten yhteiskunnassa. Eikä siitä nyt pidä kenenkään loukkaantua. En minä sitä pahalla. Tämä oli nyt vain ihan semmoinen tekninen huomio. Mutta analyysi seuraa perässä. Onko Suomi parinkymmenen vuoden kuluttua koukkuselkäyhteiskunta? Hyvin mahdollista, koska ei ergonomiaan kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Ja muutenkin ihmiset löhöää pehmeällä aivan liian paljon.
Ja toiseksi koukkuselkäisyys kuvaa vanhuutta ja pienuutta. Semmoinenko vanhuksen rooli tulee olemaan tulevaisuudessa, koukkuselkäinen, vanha, pieni, heiveröinen, avuton jne.
Nämä minun kohtaamani koukkuselät olivat jo iäkkäitä. Heidän liikkumisensa näytti tuskalliselta.
Entäs jos sellaisia alkaa tulla jo nelikymppisissä vastaan. Sitten varmaan pitäisi alkaa huolestumaan, tosin tuon asian huomatessaan, huolestuminen on jo vähän myöhäistä. Joten pitäkääpä huolta selistänne ja toistenne selistä.

Eilen illalla tajusin jotain rakkaastani. Sen mitä se on kerron hänelle itselleen:)

P.S. Pien törmäsi tänään käärmeeseen. Semmoiseen ihan pikkuriikkiseen käärmeen poikaseen. Onneksi hän voitti lieron. Eikä jäänyt vain toimettomana odottamaan koska se peto hyökkää. Mie olisin järkyttynyt, olisipa se käärme ollut ihan miten pieni hyvänsä. Miun sankari!

Lähteminen oli tänään vaikeaa ja vain siksi että pyrytti lunta. Mutta silti miun oli tänään pakko lähteä. En voinut siirtää lähtöä huomiseksi vaikka silloin olisi ollut huomattavasti parempi junailma.
Joskus ei vaan ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Pakko ei ole semmoinen fyysinen, että pitäisi olla jossakin tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä, vaan pakko on ennemmänkin henkinen. Täytyy vain lähteä, muuten kaatuvat kaikki kulissit, ensin seinät sisäänpäin, päälleni ja sitten koko maailma, lopulta tippuu katto.
Ympäristön vaihdos on hyväksi ja kylvyt ovat terveellisiä. Nämä ovat niitä vanhan kansan viisauksia, jotka pitävät paikkansa edelleenkin. Niihin kannattaa turvautua aina kun pystyy.
Junassa keskellä peltoaluetta mietiskelin, että kuka hullu on keksinyt ikuisuuden? Siis oikeasti joskus jotkut hetket tuntuvat todellakin IÄISYYDELTÄ. Ainakin silloin kun se henkilö josta maailmassa eniten välittää on kaukana ja kauan, niin hetket tuntuvat silloin tällöin ikuisuuksilta.
Miksenköhän minä tuotakaan ole sanonut sille tärkeimmälle ihmiselleni ääneen, että hän siis on sellainen. Oletan vain hänen tietävän sen, mutta eihän se ole mitenkään selvä asia, jos sitä ei sano. Mutta aina voin vedota siihen, että pakkanen on kohmettanut tunne-elämäni, ja näin ollen en pysty tuollaisiin hempeilysuorituksiin ainakaan tuosta noin vaan.. No, kenties sitä itsensä ilmaisua ja aktiivisempaa tunne-elämää pitäisi harjoitella, koska ei se pahitteeksikaan ole.

Yhdeksäs viikko menossa ja mie olen vielä järjissäni. Siis ainakin yhtä paljon kuin ennenkin. Vaikka välillä on ollut niin sairas ikävä, että olen ihan meinannut seota.
Siis kai asiaan, ikävään siis, kuuluu vähintäänkin jonkinlainen epäilys siitä, olenko minä tärkeä ja pitääkö se toinen minusta sittenkään. Kun sitä ei itse pysty tarkistamaan omin silmin. Täytyy vain luottaa näköaistiinsa. Eli niihin viesteihin jota sieltä kaukaa jostakin saa.
Olen minä miettinyt sitäkin osaanko olla tarpeeksi hauska. Etten ole tylsä. Siis että keksinkö minä kaikkea mukavaa tekemistä tarpeeksi, jotta toinen joka elää actionista viihtyy. Kun minusta on joskus vain niin mukava köllöttää sängyllä tekemättä yhtään mitään erityistä. Mie tarviin aina välillä semmoisia hetkiä. Miun aivot tarvitsee, jotta ne taas pystyy olemaan aktiivisia.

Miksi Jumala antaa toisten olla köyhiä?
Joillakin neekereillä ei ole muuta omaisuutta, kun ne vaatteet mitä niillä on päällänsä. Ja niitä ei voi syödä.
Mä olen miettinyt että ehkä Jumalakin on köyhä, Hän varmaan tahtoisi olla hyvä ja antaa kaikille ihmisille edes kohtuulliset oltavat, mutta Jumalalla ei ole mistä antaa. Ei ole mitään ylimääräistä varantoa, josta köyhille annettaisi, koska rikkaat ovat valloittaneet suurimman osan siitä rajallisesta hyvinvoinnista, joka Jumalallakin on käytössä. Ehkä Jumala yrittää opettaa meitä, että me opittaisiin vähän säännöstelemään kulutustamme, ettei me aina vaan haluttaisi enemmän ja enemmän kaikkea, koska onhan Jumalakin sen tajunnut että se on ihan kestämätön tie.

AIKA on niin omituinen käsite, että sitä on ihmisaivoilla useinkin mahdotonta käsittää. Itseasiassa aikoja on monenlaisia, rinnakkain juoksevia. On loppu peleissä jokaisen yksilön oma asia, mitä niistä seuraa. Ainoa totuus on se, että jotain niistä on seurattava. Vaikka yhteiskuntaa, sen rakennetta ja sitä todellisuuttakin vastaan, jossa itse elää pystyisi taistelemaan, niin aikaa vastaa ei voi taistella. Ajan edessä jokainen meistä, kaikista isoin, pahin ja voimakkainkin on altavastaaja. Siksi kai aikaa vastaan ei kannata alkaa tappelemaan.

Katsoin äsken dokumenttia vanhusten osastolta Koskelan sairaalasta. Osasto oli semmoinen, että se oli sinne tulevien viimeinen sija. Siellä ei kukaan enää parantunut tai päässyt kotiin. Eli se oli niille vanhuksille koti. Tosin en tiedä oliko noilla vanhuksilla enää paikantajua jäljellä. Ajantaja heiltä oli jo unohtunut aika päiviä sitten. Siksi useinkin tärkeää oli se maailma mitä ikkunasta näkyi. Siitä saattoi päätellä oliko kesä vai talvi, kylmä vai kuuma. Ja mikä vuorokauden aika oli meneillään.

Mietin kuinka ihmisten entisillä kättentöillä ei lopulta ole mitään merkitystä. Kyllä kuolema ja vanhuus kohtelee samalla tavoin kaikkia ihmisiä, olivatpa he tehneet ruumiillista auttamistyötä tai jotain näennäisesti turhempaa toimistotyötä. Se on surullista että ihmisen identiteetillä ei ole sen kummempaa merkitystä viimeisinä vuosina, koska onhan ihminen suurimman osan elämästään viettänyt toimintakykyisenä persoonana. Missä vaiheessa sitä persoonaa lakataan kunnioittamasta?
Siinä vaiheessako kun ihminen muuttuu hoitotoimenpiteiden kohteeksi?
Tämä ei ole kritiikkiä hoidon laatua tai hoitajia kohtaan. EI vanhuksen persoonan menytys ole heidän vikansa, vaan länsimaisen ihmiskuvan vika.

Sydäntä hellyytti se, kuinka hellästi näitä "kuolevia" kohdeltiin, vaikka sillä ei lopulta saavutettu mitään suurempaa tuottoa tai tulosta. Kaikki se näiden ihmisten eteen tehty; vaipan vaihto, syöttäminen, pyllyn pyyhintä, haavanhoito valui sillä hetkellä hukkaan kun kuolema kutsui. Sen pidempään jotkut vanhuksista ei elänyt vaikka heitä kuinka hyvin ja hellästi hoidettiin. Mutta siltikin aina viime hetkille asti kosketus oli hellä. Se sai kyyneleen kohoamaan silmään.
Voi kun sitä kykenisi silittämään hellästi vielä silloin kun omainen kykenee ilmaisemaan sen kuinka hyvälle kosketukseni tuntuu, kykenee vuorovaikutukseen.

Alan myös ymmärtää sen, kuinka onnekas pappani aikoinaan oli, ettei hänen tarvinnut hitaasti kuolla pois tästä maailmasta, kärsien kipuja osaamatta kertoa että koskee. Vaikken voinut häntä hyvästellä hänen viime hetkinään, niin oli paljon parempi, ettei hän ollut elossa vain siksi että minä voisin hitaasti antaa periksi ja päästää hänestä irti, koska se se vasta tuskallista olisi ollut.

Näin tänään jotain kummallista. Olin käymässä paikassa jossa on kissoja. Kissat on ihania, mutta ne on kuitenkin jotenkin aika itsenäisiä eläimiä. Vaikka toki kissatkin tarvitsee ihmistä, jopa vielä enemmän kuin koirat. Mutta ehkä kissat eivät ole samalla tavalla sosiaalisia kuin koirat.
Se ihmeellisyys oli se, että kohtasin kissan jonka omistaja sai laitettua sen muovipussiin. En oo ikinä nähnyt että yhdenkään kissan olisi saanut laitettua muovipussiin ja että se olisi pysynyt siellä. Mutta ei tämä yksilö edes tahtonut pois sieltä. Se vaan katseli suurilla kissan silmillään sitä pussin suusta töllisteleviä ihmisiä, eikä häiriintynyt edes pienistä kutitus yrityksistämme.

Luulen että jos mie olisin yrittänyt saada kissaa muovipussiin, se ei olisi sinne menny vapaaehtoisesti saatika pysynyt muovipussissa. Eikä ainakaan olisi rauhallisesti katsellut ketkä sitä muovipussissa kourivat.
No siis kysehän on luottamuksesta. Siitä että kissa pystyi luottamaan siihen että sen omistaja suojelee sitä kaikelta pahalta. Niin pahoilta ihmisiltä kuin kaikilta muiltakin pedoilta. Kissahan on laumaeläin ja ihminen kai kissan lauman johtaja. Ja laumanjohtajalla on vastuu laumansa jäsenistä. Minusta oli aika hienoa, että tämä kyseisen kissan omistaja oli kissansa silmissä saavuttanut semmoisen auktoriteettiaseman että kissa saattoi noin kovasti luottaa omistajaansa ja kunnioittaa tätä.
Mieki tahtoisin päästä tuollaiseen asemaan, että jotkut ihmiset tai eläin voisi luottaa minuun noin paljon. Siis tahtoisin sen vastuun ja tietenkin myös kunnioituksen joltain olennolta.

Tätä ei Pieksämäellä saa sanoa ääneen, mutta mie en välttämättä usko että koko hieno projekti onnistuu. Mutta mie olenki aina ollu semmoinen toppuuttelija. Vähän niinkuin ilonpilaaja. Ei näin tietenkään saa sanoa. Realiteettejä ei saa nostaa pöydälle vaan kaikkien pitää mennä mukaan tähän palveluala huumaan.
Mutta miten pitkälle usko ostovoiman kasvuun ja sen riittävyyteen kantaa. Ja missä vaiheessa se menee edistyssokeudeksi. Jälkeenpäin on hyvä heristellä sormeaan, että niinpä, miehän sanoin, mutta se on sitten turhaa. Ja sittenkun ollaan kaulaa myöten mudassa niin sormen heristely ei oo enään hauskaa.
Kaikki Ideaparkin ympärillä oleva tapahtuu niin äkkiä. Jos koko hieno suunnitelma kaatuu niin sankareista tulee roistoja. Niinhän siinä laman puhjetessakin kävi. Ne joita oli ennen pidetty sankareina olivatkin harhaanjohtajia.
Vaikeahan Ideaparkista on olla erimieltä, kun koko kansallinen lehdistö hehkuttaa Pieksämäen ihmettä. Ihmehän se onkin että Sukari tahtoo antaa Pieksämäen seudulle tällaisen mahdollisuuden. Mutta pitää muistaa se että tämä ihme ei ole vielä toteutunut. Mie tahtoisin vaan vähän toppuutella tätä vauhtia, ettei tule sokeutta. Ettei kone kiihdy ylinopeuteen. Siitä nimittäin saa kiinnijäätyään isot sakot. Mutta onneksi ylinopeudesta selviää sakoilla..

Summasummarum. Kädet ovat ristissä kyynerpäitä myöden että veikkauksesta voitto tulisi kotiin.
Tämä voi olla tyhmää vannoa tässä vaiheessa. Mutta koti on koti, meni sillä hyvin tai huonosti, oli sen maine millainen hyvänsä, joten en mie ainakaan tahdo Pieksämäkee jättää, kävi kuinka kävi. Kai mie sit uppoon sen mukana. Tai ehkä miun on jossain vaiheessa pakko lähtee, jos valot on jo sammutettu, enkä saakaan Ideaparkista töitä maisterin papereilla.

Pientä kultua on muuten ikävä, taas. Mutta nyt on parempi olo kun eilen. Se mustasukkaisuus katosi kun oli tänään muutakin ajateltavaa. Ajattelen vain että pian mie pääseen lämpimään halaukseen.

Miksiköhän mä käytän tuollaista tietokonetermiä? Enhän mä edes tiedä tietokoneista mitään. Saati kunnioita niitä hirveästi. Tai perusta elämääni tietokoneille. Vaikka kyllä mä lopulta kai aika paljon perustan niille, mutta toivottavasti en sitä elämäni syvintä olemusta.
Katsoin tänään tv:stä pitkänperjantain messun kun en jaksanut lähteä autenttiseen ympäristöön. Tai ei oikeastaan ollut edes sellaista kirkkofiilistä nyt aamulla. Oli jotenkin kurjaolo, eikä kurjassa olossa mennä kirkkoon.
Mä huomasin itsessäni mustasukkaisuuden itusten pilkistelevän. Sit mie en edes älyä hävetä sitä. Tai häpeän mä vähän, koska se on lapsellinen tunne. Ja jos toiseen luottaa täysin ei kai pitäisi tuntea mustasukkaisuutta, vai pitäisikö? En mä edes tiedä onko tämä sallittu tunne kun ei kukaan ole sitä mulle kertonut. Mutta eipä mun tunteet ole ennenkään kyselleet, olemmeko me sallittuja? Eikä kai niiden kuulukaan, koska ei ne minusta silloin ole tunteita, vaan jotain muita puristettuja asiantiloja.
Monissa kirjoissa mustasukkaisuus määritellään varsin myrkyttäväksi tunteeksi. Se myrkyttää totaalisesti kaiken. No minkä mustasukkaisuudelleni voin. Ei minulla ole sen säätelykeinoja.Olen säädellyt sitä sen minkä pystyn. Tälle lopulle en voi mitään. Hiljaa oleminen tekee liian kipeää, siksi joskus pitää päästää kaikki ulos ja kertoa pahaolonsa. Se auttaa tuskaiseen tilaan. On selviytymiskeino.
Lienee ihan totta se että itsestään varmat ihmiset eivät tunne mustasukkaisuutta. Koska eihän heidän tarvitse, kun oma valta ja vaikutus toiseen on totaalinen ja se on kummankin osa puolen tiedossa.
Mutta siis mieleen ei pysty käyttämään ALT+CTRL+DEL näppäinyhdistelmää. Vaan kaikki aloittamansa pelit on pelattava siihen asti kunnes tulee THE END! Ja hyvä niin kai. Ei mustasukkaisuudestakaan kai selviä kuin elämällä.
Ikävä aiheuttaa sitä minulle. Tahtoisin tällä hetkellä olla jossain aivan muualla kuin täällä aurinkoisessa Suomessa ilman pientä. Mut koska en voi. Mun täytyy keksiä pitkän perjantain ehtooksi jotain tekemistä ihan itse, koska kukaan ei viihdytä mua.

Taidan tästä lähtien alkaa kirjoittamaan vain joka toinen päivä, kun ei tää säännöllisyys oikein näy onnistuvan. No en mä oikeasti aio antaa näin helpolla periksi. Kyllä sitä säännöllisyyttä pitää kerran elämässä edes kokeilla, vaikka se ilmiselvästikään ei ole mun juttuni. Se johtuu kai siitä, että otan säännöllisyyden liian vakavasti. Mie en osaa elää vain päivää kerrallaan vaan mie elän jo muutamia etukäteen ja sit vielä ne samat päivät jälkikäteen ja siis juuri ne päivät kun hommat ei oo menneet putkeen.
Tämmöinen elämäntapa on aika raskas, I know! Mut minkä itselleni voin. EHkä mä kuolen tavallista nuorempana kaulavaltimon kalkkeutumiseen, kun stressaan. Mulla on muuten jokin pakkomielle kulkuvälineestä myöhästymistä kohtaan. Siis siitä stressaan ihan älyttömästi, vaikka mä tietäisin etten mä ole myöhästymässä niin silti on pelko peffassa, että entäs jos, ja juoksen pysäkille kieli vyön alla ja sit bussi ei tuukaan kymmeneen minuuttiin. Mut mä olen vaan semmoinen, minkäs sille mahtaa. Tosin kaksi kertaa oon myöhästynyt bussista sillei että olen nähnyt kun se on lähtenyt pysäkiltä, mutta mä olen ollut liian kaukana keretäkseni siihen. Ja se harmittaa ihan älyttömästi.
Mutta siis mun aika käsitys on siis jotenkin ongelmallinen. Onhan se jo tullut selväksi. Mua väsyttää ihan hirmuisesti joskus keskellä päivää, mutta useinkin mie meen vasta siinä yö kolmen huippeilla nukkumaan. Ja mulle toi rytmi ei oo mitenkään epänormaali tai ahdistava.
Viime päivinä olen kaivannut pientä ihan mahdottomasti. Eilisyönä, aamuyöstä, juuri ennen heräämistä näin jopa pienestä unta. Mä en ihan tarkkaa unen kulkua enää muista, mutta siinä unessa oli kuumailmapalloja. Ja kulta oli palannut Namibiasta ja mie olin onnellinen ja pienki oli onnellinen. Mut sitten mä heräsin ja se uni loppui, enkä enää tavoittanut sitä vaikka mä kuinka olisin tahtonut.
Nyt pitäisi kuulla toisesta edes jotain. Siitä on jo viikko kun mä sain siltä kunnon tekstiviestin. Tiedän mä että siellä on varmasti puuhaa ja kaikkea uutta ja kiehtovaa, mut mäkin tahtoisin huomiota. Edes pikkuisen, joo, ei se oo ihan halpaakaan, mutta ei elämä yleensäkään ole.
Toisaalta mä lapsellisesti päätin, että hyvä on, mä en tekstaa ekaksi. Mut tätä mä just tarkoitin että ei näin etänä pysty edes kunnolla riitelemään, kun ei kuitenkaan voi olla montaa päivää viestittelemättä kun sit on pelko ettei toinen vastaa sun viesteihin enää ollenkaan. Joten en mä pysty kuitenkaan montaa päivää hiljaa olemaan, koska mie olen heikko tässä suhteessa. En osaa murjottaa, koska se on musta kestämätön tila. Mä en malta olla puhumatta, vaan hyvin äkkiä taas pullautan kaiken ulos.
Joten varmaan jossain vaiheessa toivottelen hyvää pääsiäistä Namibian suuntaan. Mulla vaan on niin kamala ikävä. Oikeastaan, se on vaivannut nyt eniten aamulla. Ennen se vaivasi illalla, mut nyt se on siirtynyt aamuihin, kun ajattelen toista joka ikinen aamu. JUnassa tänään se iski. Mua alkoi itkettämään. Viereisellä penkkirivillä toisella puolen käytävää istuva poika huomasi, mun pyyhkivän silmäkulmiani ja se tuntui jotenkin järkyttyvän. Ihmiset järkyttyy aina kun joku itkee julkisesti, kun ne luulee, että vähintään sen toisen joku omainen on kuollut tai jotain muuta kamalaa on tapahtunut.
Mä tahtoisin rakkauden tunnustuksia, vaikka ei semmoisia viestejä miehiltä saa. Mutta pitäisi saada, koska naiset elävät yltiöromanttisessa maailmassa lähes koko ajan. Ja kaikki elämän hahmotelmat liittyvät jotenkin romantiikkaan.
Mut en mä kyllä pääsiäisverhoja tai pöytäliinoja ymmärrä. Kuka sitä nyt pääsiäisen takia alkaa verhoja vaihtamaan. Se on niin turhaa, niin turhaa. EI itsensä takia viitsi, kun ei niin kovin kaikelle juhlasälälle perusta. Ja kun ei ole edes niitä lapsukaisia, joita varten pitäisi juhlafiilistä järjestää. Pääsiäinen on siis vaan muutama ylimääräinen vapaapäivä ja tietenki Jeesuksen ylösnousemuksen aikaa.

Niin pikkuiset, ei saa varastaa vessapaperia, pitää jättää toisillekin. EI ole mukava mennä sitten takapuoli likaisena kirjastosta kotiin. Varsinkin jos vielä joutuu matkustamaan bussissa.

Pirskatti taas ehti vuorokausi vaihtuu ennen kuin mä kerkesin tänne kirjoittaa. No siis tällä kertaa tällainen kaksoisratkaisu.
Äsken selailin entisen opinahjoni kotisivuja ja löysin sieltä kolmen vuoden takaisen kirjoitukseni. Sitä lukiessani tajusin yhtäkkiä, kuinka kovasti minä kirjoittamista rakastan. Kaikki tämä akateemisuus on vaan saanut mut vähän unohtamaan sen.
Jos mie voisin jotenkin saavuttaa sen fiiliksen takaisin joka opiskelussa oli Alkio-opistolla niin mie luulen että olisin aika onnellinen ja opinnot maistuisivat aivan eri tavalla.
Se että pystyy kirjoittamaan hyvin ja nauttimaan siitä, vaatii sitä että pystyy elämään ja tuntemaan aidosti. Olemaan vastaanottavainen, eikä sulkemaan itseään.
Voi kirjoittaminen olla kai pakoa oikeasta elämästä. Itseasiassa ehkä se on aina vähän sitä. Jonkinlaisessa unelma todellisuudessa elämistä. Välillä minusta tuntuu että kaikki yhteiskuntatieteilijät tekee sitä, että ne elää omassa unelma todellisuudessaan, jonka sitten jotenkin yrittävät toisille ihmisille oikeuttaa, siinä kuitekaan koskaan onnistumatta. Kai kaikki ihmiset lopulta tekevät sitä. Elävät omassa pienessä keinotodellisuudessaan ja yrittävät määritellä objektiivisen todellisuuden.
Mutta mie koen sen niin että kirjoittaminen on jotenkin tapahtuneen todellisuuden uudelleen tulkitsemista, reproduktiota, tuottamista, tai vahvistamista. Itseasiassa tästäkin puhutaan tosi paljon. Että elämä on reproduktiota. Se on niin kiva sana käyttää vaikka missä. Mut ehkä se johtaa hivenen harhaan lukijaansa. Reproduktio antaa meille kuolemattomuuden tunteen. Että aina jos ei mene ihan putkeen voidaan tuottaa uudelleen vanha ja huonompi järjestelmä. Mut eihän se niin mene. Paljon on pysyvää, jota ei voi hajottaa. Ja onneksi ei voi, koska me varmaan hölmöydessämme hajotettaisi kaikki hieno mikä meillä on. Kun välillä tuntuu että koko systeemi pitäisi laittaa ihan uuteen järjestykseen. No kyynisenä yhteiskuntatieteilijänä voin todeta, että mihkä se todellisuus siitä muuttuisi?

Ajattelin muuten että eikö millään voisi Alkio-kerhoa käynnistää meidän yo-kunnassa. Mie olen idealisti ja hullu semmoinen. Saan ihan vinossa olevia ideoita ajoittain. Mutta hitto jos mie en oo niitä ainakin kokeillu niin sitten harmittaa jälkeenpäin.

Ai niin, kirjoitin muuten 84 päivän kohdalla, että tahtoisin tanssia diskossa. No tanssinhan minä sitten siellä ja kyllä helpotti maailman tuskaa ja kaikkea yleistuskaa. Välillä tulee absolutistillekin semmoinen olo, että jos joisin viinaa niin nyt vetäsin kännit ja silloin totta vie oli semmoinen moodi. Mut se tanssiminen tyhjensi sopivasti mun päätäni. Ei muistunut murheet mieleen. Ja ylimääräisen energian sai upotettua niihin hyppelehtiviin liikkeisiin sinne tanssilattialle Dirlandan tahteihin. Joo ja oli muuten ihan sika hauskaa, pitkästä aikaa, teki oikein sielulle kutaa. Joten nyt se taas jaksaa..